Arkisto: Väinö Linnan suurselitys

Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaan sisältyy oikeastaan kaikki se, mitä vasten suomalaisuutta ja Suomen itsenäisyyttä on ollut tapana peilata: sisällissota, talvisota ja Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia.

                      Kovin paljon mielikuvitusta en siis käyttänyt kun Turun Sanomat vuonna 2010 kaipasi itsenäisyyspäivän pääkirjoitussivulle jotain juhlavaa ja tilanteeseen sopivaa. Paljon kekseliäämpi aihe olisi ollut ”kirjasto, Kela ja kaupungistuminen”. Ne ovat "kolme kovaa koota", joissa "kiteytyvät 1900-luvun oleelliset painotukset", sanoo professori Kari Enqvist päivän lehdessä.  Sodat, ja varmaan myös kaunokirjallisuus, ovat sitten vain ”kuohaa historian laineilla”.

                      Omaa yksinkertaisuutta ja patavanhoillisuutta nolostellen laitan tämän kuitenkin tähän uusintana. Hyvää itsenäisyyspäivää:

Täällä pohjantähden alla -trilogian ilmestymisestä ehti juuri kulua 50 vuotta, ja tekijänkin syntymästä 90, mitä kulttuuriväki juhlisti uusilla elokuva- ja kuunnelmatulkinnoilla. Sen sijaan akateemisissa piireissä pärjää yhä vanhalla tiedolla, jonka mukaan kirjallisuutemme historiakuva on yhdistelmä Moskovan sanelua ja Väinö Linnan palvontaa.

Mielikuva Linnasta nykykirjailijoiden väärän historiatiedon lähteenä yhdistää eri tutkijapolvia. Professori Emeritus Esko Salmisen kirja Päättymätön sota 1918 todisteli, että historiallisissa romaaneissa, ja toisinaan tutkimuksessa, on ollut liiaksi esillä ”punainen näkökulma” voittavan valkoisen sijaan.

Täsmällistä mittaria ei professori tuntemukselleen antanut, mutta intuitio tuntuu oikealta. Kun tapahtumia kuvataan jo niin tarkkaan, että Olli Korjus antoi eräälle tutkimukselleen alaotsikon ”nimi nimeltä, luoti luodilta”, häviäjien suuremmat tappiot saavat ainakin näennäisesti suuremman huomion.

Vähän pyöreämmin Salmisen teeman tarttui turkulainen, vasta nelikymppinen poliittisen historian dosentti Vesa Vares, joka Kanava-lehdessä käytti sellaisia ilmauksia kuin ”vallitsevaa keskusteluilmapiiriä kuvatakseni” tai ”laajemminkin on jäänyt tuntuma”.

Tältä pohjalta hahmottui nykytilanne, jossa ”monet” tai ainakin ”monet kulttuurihenkilöt” tuntevat sisällissodan tapahtumat vain Linnan Pohjantähti-trilogiasta, ja miten he myös uskottelevat itselleen, että ”Linnan suurselitys” yhä jatkaa tutkimuksen valtavirtaa edustavan valkoisen myytin kumoamista.

Dosentin näkemys ei sekään nojaa kovin eksakteihin läheteisiin, mutta myötää professorin ajattelua. Tinkausta on sen verran, ettei Pohjantähteä nyt kytketty suoraan Neuvostoliiton tarkoitusperiin, kuten Salmisella, joka piti romaanisarjaa vastauksena suomettuneen ulkopolitiikan ja 60-luvun radikalismin tilaukseen.

Kaukonäköistä se Linnalta olisikin ollut, sillä tutkijoita hiertävä sisällissotakuvaus syntyi jo edellisellä vuosikymmenellä. Sen sijaan täysillä Vares taas lähtee mukaan mielikuviin vasemmiston irrationalismista.

Linnan kommunistien myötäily ”vaatisi psykohistoriallisen tutkimuksensa”, Salminen muotoili Helsingin Sanomille, joten tietämättömyys historiasta saa rinnalleen tiedostamattoman. Täsmennystä pyydettäessä Vares kääntää huomion lukijoihin ja nykykirjailijoihin, ja kysyy, onko Linna todellakin ”pyhä, loukkaamaton ja virheetön Koraani, jonka kuvaa ei saa kritisoida eikä kehittää”.

Vastaus olisi varmaankin ”ei”. Mutta toisaalta Vares ehti jo rinnastaa Osama bin Ladenin ja Che Guevaran toisiinsa, joten konkreettisen näytön sijaan kyseessä lienee myrkyllinen kielikuva.

Vareksen ajatus uskonnollisen fundamentalismin ja poliittisen vasemmiston yhtäläisyyksistä ei ole uusi. Jo Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa (1909) ”sosialistinen vaalijulistus on heille evankeliumi, Työväen laulukirja on heidän uusi virsikirjansa”, kuten Juhani Aho myötäili lehtikritiikissään.

                      Eikä Salminen ole ensimmäinen, joka sanoi Suomessa tehtävän kirjallisuutta Moskovan sanelusta. Se oli Mika Waltarin Mainilan laukaus, joka aloitti 30-luvun kirjasodan.

                      Salmisen Linna-käsityksen korjaamiseen riitti almanakka, mutta kirjailijan todellisen vastaanottohistorian penkomiseen sopii paremmin Yrjö Varpion julkaisema Väinö Linnan elämä (2005). Tutkimuksen sivuilla Linnaa kyykyttää kirjallisuusväen kerma, nöyrät imaamit ovat harvassa.

Pekka Lounela motkotti, ettei näin kapeaan maantieteen ja yhteiskunnan viipaleeseen mahdu mitään kokoavaa ajankuvaa, vaikka professori Salminen luuli löytäneensä tämän vian vasta puoli vuosisataa myöhemmin. Kai Laitinen moitti ajan virtaan nähden taantumuksellista sanataiteellista asua, Jouko Tyyri taantumusta muuten vain. Erno Paasilinnalle Linna oli yksinkertaisesti huono kirjailija ja Pohjantähti-trilogia ”pelkkää historian kuvitusta vailla taiteellista arvoa”, mistä historianprofessorit pistivät paremmaksi toteamalla, että teos oli myös historian kuvituksena virheellinen.

Kriitikko Toini Havu tiivisti Salmisen kaipaaman psykohistorian Linnan kaunaksi ylempiä ja etevimpiä kohtaan. Sosialismin valtakirjaa ei Linna silti aikalaisiltaan saanut, vaan Hannu Taanilan, Esko Ervastin ja Arvo Salon oikeaoppisuus oli vielä ylenkatsovampaa. Osaan kulttuurisen vasemmiston purkausta Linna ehti reagoida Pohjantähden päätösosassa. Siihen sisältyy Tyyrin kaltainen ylioppilas Jouko, joka haastaa isoisän kanssa riitaa politiikasta ja filosofiasta. Isoisä ei siitä loukkaannu, sillä tämän hän tavallaan jälkipolvilleen tahtoi antaa: mieluummin joutava puhe kuin jatkuva elämänkamppailu.

Sitten vuoroon tulivat taistolaiset, jotka leimasivat Linnan talonpoikaisilla arvoilla sumuttavaksi kabinettiherrojen sylikoiraksi. Tämän keskellä myyntiluvut ja Pyynikin kesäteatterin katsojaluvut toteuttivat kirjailijan todellisessa elämässä saman päämäärän, joka vei eteenpäin myös kuvitteellista Koskeloiden sukua: sosiaalisen nousun.

Linnan romaanissa tätä nousua yritetään enemmän kuokalla kuin kiväärillä. Ja oikeastaan koko mielikuva sisällissota-romaanista on outo.

Lause, jossa ”ensimmäisen vallankumouspäivän aamu sarastaa”, löytyy trilogian puolivälistä, ja sota vie sivuista alle kymmenyksen. Loput valottavat ”Linnan perimmäistä elämänkäsitystä”, jonka kirjailija Hannu Raittila summasi taannoin näin: ”Pieni ihminen keskittyy omiin asioihinsa ja samanaikaisesti maailmanhistoria humisee ympärillä.”

Vaikka Linna itse kirjoitti lehtiin myös parlamentarismin kriisistä interregnumin ajan Suomessa, Raittila arvelee Pohjantähden kertovan palkkatyön ja yritteliäisyyden synnystä,

Työ torpparina oli vasta alku, alkua olisi pitänyt seurata varallisuuttaan kartuttava pienomistaja: ”Esimodernin, omavaraisuuteen nojanneen maatalouden suhde rahaan henkilöityy Koskelan Jussissa. Jussille raha on vielä maaginen voima. Hän on saita ja nykyaikaisen investointivetoisen talouden näkökulmasta järjettömän varovainen käyttäessään rahaa menestyksen vipuna.”

Tästä jo ymmärtää, että taksvärkkipäivistä valitteleva Jussi on kuin kiristyvän verotuksen kurittama pienyrittäjä nykymaailmassa, ja että Suomessa olivat silloin vanhentuneet säädökset sekä tehoton maaomaisuudenjako, jotka tekivät elinkeinotoiminnan hankalaksi.

Toisin sanoen: Pohjantähti-trilogia on suuri kansallinen sovintoromaani. Mutta ei siksi, että ”kaunokirjallisuus toi ensimmäisenä esiin, mitä punaisille tapahtui”, kuten historiantutkija Mirja Turunen lausui. Eikä varsinkaan siksi, että se vielä 2000-luvulla antaa dosenteille ja professoreille aiheen riidellä siitä, kenen kärsimyksiä on painotettu liikaa tai liian vähän.

Kyse on pikemminkin siitä, mitkä markkinatalouteen sitoutuneen suomalaisen demokratian nykyarvot ja -käytännöt olisivat oikeastaan tutumpia kapinaan ryhtyneille kuin sitä kukistaneille. Ja miten romaani leikkaa historiankirjoitusta omiin sektoreihinsa jakavan politiikan, talouden ja kulttuurin läpi osoittaakseen miksi ja missä merkityksissä me emme juhli itsenäisyyttä voittajien tai häviäjien Suomessa, vaan molempien.