Onko taide kaikki - vai kaikki muu?

”Taide alkaa silloin kun ihminen halutessaan välittää toisille kokemansa tunteen herättää sen uudestaan sisällään ja ilmaisee sen tietyin ulkoisin merkein.”

-- Leo Tolstoi: Mitä on taide (1898)

Mitä on taide (2010) olisi joskus ollut käypä nimi vakavalle kirjoituskokoelmalle, mutta Ernst Billgren päätti keventää tunnelmaa heti alaotsikossa, jossa sitä ja noin sataa muuta kysymystä luonnehditaan ”tositärkeeksi”. Tai ehkä syy on suomentaja Martti Anhavan, joka tosin vanhassa Parnasson (4/2010) kirjoituksessaan puolusti Billgrenin perimmäistä vakavuutta ja soimasi kirjan kevytmielistä vastaanottoa. Vakavimpia Billgrenian ajatuksista lienee ollut kysymys 44, sillä sitä Anhava siteeraa lehtikirjoituksen viimeisellä palstalla:

                      ”Taiteessa pätee sama kuin elämässä yleensä. Yritä saada taiteesi toimimaan jotenkin mielekkään tuntuisesti, niin sinusta tulee tyytyväinen ja onnellinen.”

                      Jos onni ja tyytyväisyys olisivat taiteen mittareita, eivätkä vain sen toivottavia seurauksia, Mark Rothkon maalaukset eivät ilmeisesti toimi eikä Jackson Pollockin maalauksissa ole mieltä. Onnettomien, tyytymättömien ja merkittävien kuvataiteilijoiden listaa voisi jatkaa pitkäänkin, ja lisätä loppuun merkityksettömät. Paitsi että ”merkittävä” tai olla käsitteenä yhtä tyhjä kuin ”toimiva” ja ”mielekäs”.

Oman kirjansa kansiliepeessä Billgren itse on eräs ”merkittävimmistä ruotsalaisista nykytaiteilijoista”. Siksi olisikin ollut mukava lukea, mitä sillä nykyisessä taide-elämässä oikein tarkoitetaan: valtionpalkintoa, korkeaa asemaa verokalenterissa, Gloriassa esiteltyä taiteilijakotia vai sitä että saa parempia arvosteluja Le Mondessa kuin Helsingin Sanomissa?

                      Lähimmäksi vastausta pääsee kysymys numero 17. Se kuuluu näin: miksi kaikilla on mielipiteitä taiteista?

Sanopa se, Billgren huokaa lyhyesti, ja vertaa pitemmän kaavan mukaan taiteilijan koulutusta kirurgin koulutukseen. Molemmat kuulemma kestävät yhtä kauan, mutta silti kukaan ei tyrkytä yhtä varmoja mielipiteitä ja hyviä neuvoja leikkaussalissa kuin taidenäyttelyn buffetissa.

Tästä päätellen taide ylipäänsä on tietyn säädyn ominaisuus, joka nyky-yhteiskunnassa nojaa perimän sijaan meritokratiaan.

No, tämä on tietysti se näkemys, jonka torjumiseen melkein kaikki muut Billgrenin vastaukset pyrkivät. Siksi kirjoittajan ajatusten kokonaisuus ei aina vaikuta ”salaperäiseltä”, joka nimetään taiteen ominaisuudeksi. Useammin se on ”sekava”, joka kysymyksen numero 32 mukaan onkin tyypillistä taidekritiikille.

Paras, ja toivottavasti laajimmalle leviävä Billgrenin oivallus liittyy kysymykseen onko provosoiminen tärkeää?

”Provokaatiot tehoavat lähinnä ihmisiin jotka pohjimmiltaan eivät ole kiinnostuneita taiteesta”, Billgren kuittaa. Muutoin Billgren on parhaimmillaan kun hän siirtyy taidepuheesta urheiluvertauksiin.

Taiteilijakoulutuksesta Billgren ajattelee jotenkin niin, että sen on tarkoitus pitää aloittelijat poissa markkinoilta. Kouluttautumista viisaampaa olisi ryhtyä heti toimiin, sillä omista virheistä oppii enemmän kuin oppimestarien osaamisesta. Toisin on urheilussa, jossa tieto ei ole kehityksen tiellä vaan tarjoaa ”kultajyviä”. Urheilukirjasta Billgren on esimerkiksi lukenut, että ”anna pallon tehdä työ sen sijaan että itse ryntäilisit ympäri ämpäri”. Taiteeseen sovellettuna se tarkoittaa: ”Käytä sitä materiaalia jonka parissa työskentelet ja ota käyttöön sen ominaisuudet sen sijaan että pakottaisit materiaalin mielikuviesi mukaiseksi.”

Syy perusasenteeseen voi olla se, että aktiivisena tenniksen harrastajana Billgren haluaa ainoastaan tulla paremmaksi pelaajaksi ja nauttia pelistä, mutta taiteen ammattilaisena hänen pitää myös ansaita elantonsa, puolustaa reviiriä, muokata kentän sääntöjä itselleen edullisiksi ja tietysti tähdentää sitä äsken mainittua merkitystä, joka hänellä itsellään ja koko ammattikunnalla otaksutaan olevan.

Tästä ei tietenkään seuraa, että Billgrenille taide on lopulta kaikki, vaan - vähän ovelammin – että se on kaikki muu.

”Tapa ajatella”, kuuluu Billgrenin vastaus kirjan otsikkoon, ja se jatkuu näin: ”Jos lähdetään siitä että me ajattelemme kielen avulla, niin taide on tapa ajatella asioita joita varten ei ole olemassa muuta kieltä.”

Sama näkökulma on jatkuvasti esillä myös filosofi Richard Eldridgen samana vuonna suomennetussa kirjassa Johdatus taiteenfilosofiaan (2010), tosin kannat puolesta tai vastaan kääntyilevät vuosisatojen vaihtuessa. Akseli, jonka ympäri tämä liike tapahtuu, on ihmisen kuva itsestään ja paikastaan laajemmassa maailmankaikkeudessa.

                      Billgrenin antaman vastauksen rajattomuus kuvastaa yhtäältä romantiikan taidefilosofiaa, joka teollistumisen ja mekanistiselta vaikuttaneen uuden tieteen opponenttina kuvasi taiteellisen luovuuden luonnon kaltaiseksi luomisvoimaksi. Taiteen kautta tietoinen mieli lakkasi olemasta luontoa tulkitseva väline ja antoi tieteen lainalaisuuksille ilmenemättömän todellisuuden ilmetä ihmisessä itsessään.

                      Billgrenin asettamat rajat tulevat puolestaan paremmin esille klassisen modernismin taidefilosofioissa. Aluksi ihmisen jumalainen elämyssuhde taiteisiin julistettiin menetetyksi, kuten Nietzschellä, jonka mukaan omahyväinen yleisö käyttää taidetta vain seurallisuutensa sideaineena.

Sitten sitä pilkattiin porvariston velttouden valekaavuksi: ”Vakuuta itsellesi, että kaikesta ikävystyttävästä on tullut kiinnostavaa, sillä kaikesta kiinnostavasta on tullut ikävystyttävää”, paholainen viettelee säveltäjä Leverkühnia Thomas Mannin Tohtori Faustuksessa.

Kolmannessa vaiheessa modernismi omaksui oman formalistisen estetiikkansa osaksi modernia psykologiaa. Runous on helvetillinen ammatti, arveli maalari Degas anekdootin mukaan, sillä hän itse ei saanut millään ajatuksiaan paperille. Ei runoutta tehdä ajatuksista vaan sanoista, vastasi runoilija Mallarmé.

Tällä tavoin estetiikka pelastui romantiikan umpikujasta, jossa luonto vain jatkuvasti uusinsi omaa ja kenties yhteiskunnan luonnollista järjestystä, ja taide alkoi luovuudessaan muistuttaa enemmän tuotantoa, josta teollisen vallankumouksen johdolla oli tullut vanhojen järjestysten kumoaja.

Kaikki siis muuttui radikaalisti, paitsi ehkä esteetikkojen käsitykset taiteen olemuksesta tai roolista inhimillisessä elämässä.

Romantiikan filosofi vakuutti, että normaalien elämäntoimien välineellistyessä talouden ja politiikan työkaluiksi, taide yhä viestii meille jostakin alistumattomasta tai jopa sielullisesta ihmisyydestä.

Eikä Eldridge tingi tästä lainkaan päättäessään kirjansa nykyfilosofien pohdintoihin taiteesta ”kielten Baabelin” tai muiden ”yhteiskunnallisten vastakohtaisuuksien” tasapainottavana, harmonisoivana elementtinä, joka ”tarjoaa todistuksen asioista joita ei ole nähty.”

Billgren sanoi saman neljään riviin tiivistettynä, sarkastisemmin kirjoitti sosiologi Pierre Bourdieu, jonka Eldridge hylkää liian filistelaisena jo kirjansa puolivälissä:

                      ”Taide vaatii kohtelua jota muodollisuudet edellyttävät, toisin sanoen muodot, jotka se antaa itselleen. Jos taiteen historia ja sosiologia ovat niin takapajuisia, johtuu se siitä, että taidepuhe on onnistunut liiankin hyvin toteuttamaan omat vastaanottonorminsa. Se on keskustelun muoto, joka vaatii kohtelemaan itseään tavoitteellisena ilmaisuna ilman tavoitetta, muotona eikä sisältönä. Kun puhutaan kulttuurin tuotannon ymmärtämisestä, on siis tärkeää tietää, että jo tekemällä taideteoksista autonomisia me suomme niille sen mitä ne pyytävät. Nimittäin kaiken.”

                      Entä miten tämä ilmenee paitsi Billgrenin ja Eldridgren kirjoissa, myös arkisessa taidepuheessa?

                      Sibelius-Akatemian professori Kari Kurkela antoi taannoin oman määritelmänsä ihanteelliselle taide-arvostelulle. Siinä ei kuulemma pidä ”välineellistää” mitään kriitikon mieltymyksille vaan teokselle on omistauduttava avoimesti sen omista lähtökohdista, sen ”yksilöllisyydelle ja erityisyydelle”.

                      Näin siis individualistisen aikamme suurimmat arvot - yksilöllisyys ja erityisyys - on jo valmiiksi suojattu kritiikin käymältä julkiselta keskustelulta ja rekisteröity taideteosten kiistattomiksi ominaisuuksiksi? Sovitaan saman tien, että jokainen teos on myös loistava, suurenmoinen ja nerokas, niin kriitikon ajattelutyö yksinkertaistuu entisestään.