Ihanteellinen psykopaatti, 2/3

Kts. myös Ihanteellinen psykopaatti 1/3

Henning Mankell ja muu pohjoismainen dekkari on melko kaukana edellisen blogimerkinnän kuvaamasta klassisesta dekkarista, joten olisiko Hercule Poirot’n sijaan pitänyt kirjoittaa enemmän Philip Marlowesta?

                      Kirjailija ja yhteiskuntakriitikko Edmund Wilsonin vanha analyysi tuntuu osuvan, ainakin ulkokohtaisesti.

                      Raymond Chandlerin kovaksi keitetyissä dekkareissa kyse ei ole enää tai ainoastaan lukijalle esitetystä arvoituksesta, kirjoitti Wilson, vaan vähitellen ilmenevästä taudista, ”kätketyn salaliiton kauhusta, joka nousee esiin uusissa ja epätodennäköisissä muodoissa”.

                      Kuulostaako Mankellin Ystadilta? Varmaan siltäkin, mutta itse rinnastaisin Chandlerin siihen, mitä Albert Camus sanoi Faulknerista ja Hemingwaysta.

                      Amerikkalainen romaani pelkistää ihmisen elementaariseen, ulkoisiin reaktioihin ja käytökseen, kirjoitti Camus: ”Tekniikka perustuu epäoleellisten eleiden ulkokohtaisen kuvaukseen, puheeseen joka toisteisenakin tallennetaan ilman kommentaaria, ikään kuin ihmisen kokonaisuus määrittyisi jokapäiväisten automatismien kautta.”

                      Korostuneen fyysinen olemassaolo koetaan satunnaisessa ja abstraktissa maailmassa, jossa sisäinen elämä on voimakkaasti tyylitelty, minimalisoitu, aivan kuin se uhkaisi kieltää inhimilliseltä toiminnalta ykseyden ja vieraannuttaa ihmiset toisistaan, Camus jatkoi. Hän piti ymmärrettävänä, että tämä ”modernia maailmaa vastaan nostettu pateettinen ja steriili protesti”, joka tarkkaili kohteitaan ”kuin lasikuvun alla”, päätyi ennen pitkää kuvaamaan väkivaltaista ja patologista.

                      Entä mihin rinnastaisin Mankellin? Ehkä siihen, mitä kirjallisuudentutkija ja psykoanalyytikko Julia Kristeva sanoi eräänlaisen metatason saavuttaneesta psykologismista:

                      ”Länsimainen tuskan tauti” muodostaa enää vain yhden osan juoheaa narratiivista synteesiä, ”joka kykenee liittämään monimutkaiseen pyörteeseensä niin filosofiset mietelmät kuin eroottiset puolustuskeinot ja virkistävät mielihalut”. Sitten ”ahdistuksen syvyyksiä ja ikävän valkeaa tyhjyyttä” seuraa ”näennäisyyden koreilu ja parodian huvitus”.

                      Suomeksi se tarkoittaa, etten ole osannut ottaa Mankellia oikeana kirjallisuutena, kuten Ross MacDonaldia, John D. MacDonaldia ja George V. Higginsia, vaan kirjallisuuden jäljitelmänä.

Mitä saaristossa asuvat sukulaiseni mahtavat ajatella vakavasta ruotsalaisesta kaunokirjallisuudesta, jossa asuminen saaristossa symboloi aina sitä, että ihminen on kääntänyt selkänsä omille ja maailman ongelmille? Ehkä he ovat viisaita ja lukevat mieluummin Astrid Lindgrenin Saariston lapsia kuin Mankellin Italialaisia kenkiä.

                      Mankell tietysti kantaa aitoa huolta Palestiinan sorretuista ja Afrikan köyhistä, joten hän on hyvä ihminen. Lukijana silti toivoisin, että hän olisi parempi kirjailija.

                      Uransa alkupuolella Mankell julkaisi romaanin nimeltä Leopardin silmä, jossa hän käytti hyväkseen kaikki kauhun väristykset, jotka valkoisen miehen ja mustan maanosan kohtaaminen voi perinteisessä siirtomaakirjallisuudessa herättää – terveyden murenemisen, pimeän pelon, vieraantumisen ja moraalin suhteellistumisen. Mankellin päähenkilön mietteet Afrikasta ja sen kulttuurista ”kokonaisuutena” voi sivuuttaa nuoren tekijän huolimattomuusvirheenä, mutta eurooppalainen, joka löytää oman minänsä Afrikassa, on kovin kulunut juonilanka.

Romaanin viimeisellä sivulla ”kaukaisten rumpujen kumu” kaikuu päähenkilön sisimmässä, ja tanssivien naisten ”mustat kasvot loistavat”. Kohtaus voisi olla vanhasta turistifilmistä, jonka esittämistä ei enää pidetä poliittisesti korrektina, mutta otaksutaan, että Mankell ei yritä ironisoida mitään. Ja että hän yrittää vilpittömästi kuvata, kuinka Afrikka jää eurooppalaiselle etäiseksi mielikuvaksi, ikuiseksi arvoitukseksi.

                      Tai otaksutaan, että Mankellilla on ikävä tapa laittaa kirjallisuuteen sellaista, jota hän otaksuu kirjallisuuteen kuuluvan. Toisen esimerkkinä Syvyys, joka on dekkaristin kaunokirjallisen puolen uudempaa tuotantoa.

Mankell on kieltämättä sivistynyt kirjailija, joka suhtautuu työhönsä kunnianhimoisesti, jopa intohimoisesti. Syvyyttä kirjoittaessa hänen mielessään olivat kuulemma Georg Büchnerin kidutettu Wozzeck ja Shakespearen juonitteleva Jago.

                      Kirjalliset taustat ovat siis komeat, joten epäselväksi jää, miksi Mankell on päättänyt aloittaa halvan kauhuelokuvan lavasteista: mielisairaala, mykkä nainen, maisemaa pyyhkäisevä majakan valo.

                      Kokeneena dekkarikirjailijana Mankell silti sepittää vaivattomasti oudon tapahtumasarjan. Ensimmäisen maailmansodan pauhatessa kaukana Euroopassa ruotsalainen laivastoinsinööri tapaa sattumalta kalastajan lesken, rakastuu, suistaa avioelämänsä raiteiltaan ja sotkeutuu valheiden, itsepetoksen ja rikosten verkkoon.

                      Tuoreen kielikuvan keksiminen on jo vaikeampaa.

                      Heti romaanin kahdella ensimmäisellä sivulla mainitaan ”loikkaan valmiit petoeläimet” ja ”kiimaiset hevoset”, jotta lukija varmasti osaisi valmistautua vaaran täyteiseen intohimodraamaan. Seitsemällä ensimmäisellä sivulla romaanihenkilöt tuntevat viidesti jotain ”sisimmissään” tai ”syvällä sisimmässään”, jotta lukija tajuaisi, ettei kyse ole pinnallisista oikuista.

                      Näin seikkaperäisen käsiohjauksen jälkeen on vaikea ymmärtää, mitä ruotsalaiset kriitikot oikein tarkoittivat väittäessään, että Mankell oli nyt luopunut vanhasta tyylistään, pitkistä ja monisanaisista lauseista.

Itse asiassa Mankell ei ole tinkinyt mistään, hän on vain lisännyt sanojen väliin mielivaltaisesti ripoteltuja välimerkkejä. Esimerkiksi näin: ”Syksy on hiljaisuutta, odotusta. Äänekkäiden tuulten äkillisiä purkauksia.” Tai näin: ”Hänen varhaisimmat muistonsa liittyvät etäisyyksiin. Hänen itsensä ja äidin väliseen, äidin ja isän väliseen, lattian ja katon väliseen, huolen ja ilon väliseen etäisyyteen. Hänen koko elämänsä liittyi etäisyyksiin, niiden mittaamiseen, pienentämiseen tai suurentamiseen.”

Syvyydessä ei ole ensimmäistäkään ytimekästä lausetta, vaikka lyhyitä aforismeja siinä on monia: meri ei väisty, meri ei myy nahkaansa, meri on jäätynyt iho, meri on uni, ja niin edelleen.

Samalta sivulta löytyvän aforismisarjan asteittainen muuttuminen puhuttelevasta hämäräksi on myös reilu varoitus. Lukija, jota askarruttaa Mankellin loihtimien salaisuuksien ratkaisu, tulee pettymään, sillä ”salaisuuksien takana on vain toinen salaisuus”, kuten järkensä ja kunniansa hukkaava insinööri toteaa avuliaasti.

Mankellin konservatiivisten makumieltymysten modernisointi jää siis kielen tasolla kovin teennäiseksi. Paremmin hänen ratkaisunsa palvelevat klassista muototajua.

Syvyys on rakennettu päähenkilön ammatin ympärille, jonka eksaktius kuvastuu luonteenpiirteissä. Laivaväyliä tarkasti mittaava insinööri haluaa pitää myös elämänsä ja siihen kuuluvat ihmiset hallinnassaan, mutta meren tutkiminen on lopultakin ihmissielun tutkiskelua, ja molemmat ovat mittaamattomat.

Muodon kannalta insinöörin kohtalo on siis väistämätön, ja Syvyys tarinana hieman yllätyksetön. Ilmeisesti siksi siinä on niin paljon erikoistehosteita, mielisairaaloita, vaanivia petoja ja muuta sellaista. Mankell ei jostakin syystä usko, että pelkkä kyky kirjoittaa vakaata lausetta vakavoittaisi myös lukijan. Sen on kummallista epävarmuutta kirjailijalta, joka kotimaassaan Ruotsissa on voittanut palkinnon parhaasta romaanista, parhaasta lastenkirjasta ja parhaasta dekkarista.

Mankellin edellisestä Wallander-kirjasta oli ehtinyt kulua vuosikymmen, ennen kuin Rauhaton mies saatteli komisarion viimeiselle matkalle. Ja vuosien myötä Wallanderia alkoivat muistikatkosten lisäksi vaivata monenmoiset muistot. Eräs niistä koskee lapsena lahjaksi saatua koiraa.

                      ”Hän oli rakastanut sitä enemmän kuin mitään muuta”, Mankell virittelee: ”Jälkeenpäin hän oli ajatellut että juuri koira, Saga, oli opettanut hänelle mitä rakkaus saattoi olla.” Sitten pohjoismaiden luetuin kirjailija jatkaa: ”Kolmevuotiaana Saga oli jäänyt kuorma-auton alle.”

                      Tämä tasan yhden lauseen mittainen onni, joka sitten äkisti katkeaa, saattaisi olla parodiaa keski-ikäisen miehen mielentilasta. Tai kenties Mankellin kirjallisesta tyylistä. Otaksun kuitenkin, että useimmille kirjasarjan vanhoille lukijoille se on jotenkin syvempi esimerkki Rauhattoman miehen teemoista, kuten viattomuuden menetyksestä ja unohduksen voimasta.

                      Taas Wallander alkaa ratkaista yksinkertaiselta näyttävää rikosta, jonka mittakaava sitten paisuu ja luonne muuttuu. Ja taas hänen sitkeytensä asian selvittämiseksi tuntuu olevan enemmän jonkin henkilökohtaisen laiminlyönnin kompensaatiota kuin ammatillista tunnollisuutta ja etevyyttä.

                      Wallanderin tyttären appivanhemmat ovat kadonneet, ja vähä vähältä selitys näyttäisi liittyvän Ruotsin lähihistorian traumoihin: sukellusveneselkkaukseen Neuvostoliiton ja vakoilu-yhteistyöhön Yhdysvaltojen kanssa. Viittaus silloin(kin) meneillään olleeseen finanssikriisiin on sen sijaan Mankellilta pelkkä poseeraus, joka ei johda mihinkään.

                      Maailmanpolitiikasta piittaamaton Wallander ei oikein tajua kahden kylmästä sodasta ammennetun asian merkityksellisyyttä, enkä suomalaisena ihan minäkään, mutta se ainakin käy ilmi, että vähemmällä penkomisella olisi ehkä aiheutunut vähemmän harmeja.

                      Joskus unohtaminen voi olla siunaukseksi, Mankell oivaltaa, ja lähettää myös vanhoista jutuistaan pitkin romaania kärsivän komisarionsa Altzheimerin taudin pimeään käytävään. Kokonaan ei silti tilinteon velvollisuudesta tingitä, vaan mukana on moraalisia vatsanväänteitä yli sen mitä vakavaksi tarkoitettu vakoojaseikkailu normaalisti edellyttää.

                      Mankell ei suoranaisesta paljasta, ettei kymmenen romaanin mittaisen Wallander-saagan synkkyydessä ehkä sittenkään ollut kysymys hyvinvointivaltion kulissien kätkemästä pahuudesta vaan koiran kuolemasta. Mutta siltä se nyt vähän tuntuu, kun kirjailijan yhteiskunnallinen paatos jäi lopullisesti komisarion itsesäälin varjoon.