Arkisto: Kirjallinen avaruus

Kts. myös Filosofian turhamaisuus: Hämärämpi kuin ranskalaiset, 2/2

Ranskalaisessa filosofiassa kuolema, tai tietoisuus kuolemasta, esiintyy monenlaisena elämää koskevan viisauden lähteenä.

Toisinaan kuolema on metafysiikan ja eksistentialismin välinen silta, olemista koskevan tietoisuuden edellytys (ei-oleminen), mistä sitten päästään persoonan identiteetin kautta aina eettisiin kysymyksiin asti. Tai kuolema on metafora, joka lisää ontologian peruskysymykseen (mitä me tarkoitamme, kun sanomme että jokin on tai ei ole olemassa?) hevibändien nimistä tuttua draamaa: Megadeth, Impending Doom, Children of Bodom tai yksinkertaisesti… The Absence.

Kolmannessa vaihtoehdossa kuolema on käden ojennus runouden kielelle, mikä suomalaisissakin väitöskirjoissa ilmenee siten, että väittelijälle juolahtaa Heideggerista mieleen jokin Saarikosken runo.

                      Näkökulmasta sitten riippuu, mitä vaihtoehtoa Maurice Blanchot’n katsotaan suosineen, jonkun mielestä varmaan kaikkia. Tässä kuitenkin Outi Alangon mietteitä. Ne ilmestyivät Helsingin Sanomissa 2004, kun Alanko vielä valmisteli aiheesta omaa väitöstään.

Blanchot esittää, ettei minän mahdollisuutta olla erillinen yksilö kyseenalaista suinkaan oma äärellisyyteni, olemiseni ”kohti kuolemaa” (kuten Heidegger esitti), vaan pikemminkin toisen kuolema, ”läsnäoloni toiselle tämän kuollessa pois”.

Blanchot'lle toisen kuolema on yhteisökokemuksen perustava ja äärimmäinen muoto. Vasta toisen kuoleman aiheuttama turvallisuuden tunteen pirstoutuminen synnyttää tietoisuuden siitä, että ”mitä ajattelen, en ajattele yksin”.

Tietoisuuden synty on näin ollen oivalluksessa, ettemme ole erillisiä tietoisuuksia vaan aina jo suhteessa toiseen. Yhteisö ei siis pelasta meitä, ei yksinäisyydeltä eikä kuolemalta. Yhteisö on Blanchot'n mukaan aina kuolevien yhteisö, sillä vasta oivallus toisen poismenon mahdollisuudesta perustaa yhteisön.

Näin siis Ranskassa, mutta entä Salossa?

Vertailun vuoksi liitän tähän Sauli Niinistön ajatuksia. Alun perin ne ovat Tsunamin jälkeen julkaistusta kirjasta Hiljaisten historia (2007), tänään niitä lainattiin päivän lehdessä:

Moni on kysynyt, mitä tämä kokemus muutti, miten tämä minuun vaikutti. En osaa vastata. Ei kuoleman näkeminen anna vastausta elämän kysymyksiin. Se herättää vain uusia kysymyksiä.

Joku alan akateeminen asiantuntija, vaikkapa Sami Pihlström, Risto Juti tai Juha Himanka, saattaisi nähdä tässä ontologisen idealismin ja ontologisen realismin eron. Joten ei se ero niin suuri ole. Joku muu sanoisi, että kyse on teoreettisen ja käytännöllisen ihmisen puhetavoista.

                      Mutta mitä käytäntöön istuvaa Blanchot’n korkealentoisuudesta sitten voi lukea? Jotakin, ainakin yritin, kun kirjoitin alla olevan arvostelun Turun Sanomiin. Ja kirjoitin vielä niin yleisöön vetoavasti, että joku toimituksesta varasti arvostelukappaleeni kun sen kansi oli kuvattavana. No, eivät kai kunniallisuus ja laillisuus olleet silloin(kaan) lehdessä kovin korkeassa kurssissa.

                      Juttu ilmestyi vuonna 2003, otsikkona ”Mitä virkaa on hiljaisuudella”. Outi Alangon asiantuntevamman arvostelun voi vertailun vuoksi lukea tästä ja tästä.

Maurice Blanchot: Kirjallinen avaruus. Suom. Susanna Lindberg. Ai-Ai.

Maurice Blanchot’n (1907-2003) Kirjallisen avaruuden tuoreimmassa ranskankielisessä painoksessa tekijää luonnehditaan kirjailijaksi ja kriitikoksi, joka omisti koko elämänsä kirjallisuudelle ja hiljaisuudelle.

                      Nykykäsityksen mukaan ”hiljaisuus” tarkoittaa julkisuudesta vetäytymistä. Tuttavien parissa Blanchot siis saattoi olla parantumaton lörpöttelijä, mutta kuten kaikissa viime helmikuussa julkaistuissa muistokirjoituksissa huomautettiin: hänestä tunnetaan vain kaksi valokuvaa eikä ainuttakaan haastattelua.

                      ”Tässäkin mielessä Blanchot on Sartren vastakohta”, Kirjallisen avaruuden suomentaja Susanna Lindberg kehaisee alkusanoissaan.

Ehkä hän tarkoittaa, että Sartressa herätti eniten huomiota ja ihailua hänen kykynsä kesyttää julkisuus omaan käyttöönsä. Blanchot vältti huomiota eikä reagoinut ihailuun. Hänen poliittinen ajattelunsa, silloin kun sitä ilmeni, ei sivunnut kansankiihottajan vaan kadunmiehen tapaa osallistua julkiseen elämään. ”Kasvottomallakin on vastuunsa”, Lindberg maalailee, vaikka se ilmenee vailla ”sankaruuden kajoa”.

Tästä näsäviisas lukija voisi ehkä päätellä, että Blanchot oppi läksynsä 1930-luvulla, jolloin hän ihaili Saksaa, ja että hänen käsityksensä kielestä ja kirjallisuudesta on tämän erehdyksen moraalista vähättelyä. Harkitsevaisempi huomaa, että asia on päinvastoin.

On tietysti totta, ettei Blanchot’lla ole tapana pohtia runoa tekijän tunnustuksellisena itseilmaisuna, vaan tekstin puheena, jossa ”kielen oleminen” ilmenee täsmälleen silloin kun ”puhuja katoaa tekstin menneisyyteen”. Mutta saman logiikan mukaan kirjoittaminen – kirjallisuus – on myös peruuttamatonta. Se vaatii tulla tarkastelluksi armottomasti, omana itsenään.

Tässä mielessä Blanchot ei ole ainoastaan Sartren vaan myös V.A. Koskenniemen tai Georg von Wrightin vastakohta. He ovat joskus ajatelleet Saksasta suunnilleen samoin kuin Blanchot. Myöhemmin he tulivat siihen käsitykseen, että heidän vanhat kirjoituksensa ovat lähempänä silloista historiallista kontekstia kuin heitä itseään, jota puolestaan edustavat heidän uudet kirjoituksensa. Siksi vanhaa ei tarvinnut vetää takaisin, vaan uuden työntäminen tilalle korvasi julkiset pahoittelut.

Blanchot saattaisi pitää tätä kategoriat sekoittavana virheenä, jossa kieli saa eräänlaisen ”ulkopuolen” (historia) tai ”sisäpuolen” (minä itse) merkityksen täysin mielivaltaisesti, kulloisenkin tarpeen mukaan. Ratkaisu on psykologisesti lohdullinen, mutta kirjallisuuden tarkasteluun se ei kelpaa.

Kirjoittamisen romanttisessa mallissa kirjoittaja yrittää ammentaa sisäisen luovuutensa salaisesta lähteestä, mutta menettää ainakin osan teksteistään tai niiden merkityksestä ulkoisen historian voimille. Ne eivät enää ”ilmaise” häntä ”itseään”, joten ne eivät ansaitse enempää huomiota kuin von Wright niille muistelmissaan antoi.

Blanchot’n näkökulmasta mistään ihmisen sisintä rajoittavasta tai murentavasta ulkopuolesta ei ole aihetta puhua. Mieluummin hän käyttää esseekokoelmansa otsikosta tuttua avaruuden metaforaa (l’espace), johon liittyy sulkemattoman tilan, yksinäisyyden, eksymisen ja jopa maastapaon mielikuvia. Kirjailijan paperille vuodattaman sydänveren sijaan hän puhuu sydämellisyydestä – sekään ei ole ”intiimiyttä” (l’intime) itseensä käpertymisenä vaan avautumisena.

                           Todellisen romantikon mielestä kirjallisuus onkin mahdotonta. Sanat eivät riitä kertomaan mitä hänellä on sydämellään. Blanchot’lle kirjallisuus on mahdollisuus. ”Kirjallisen avaruuden” rajattomassa, anteliaassa kuilussa sanat saavat sydämen avartumaan.

Blanchot’n esseistiikan hartaimmat ihailijat ovat tunnetumpia kuin hän itse. Muiden muassa filosofi Jacques Derrida, historioitsija Michel Foucault ja eetikko Emanuel Levinas omistivat hänelle omia teoksiaan.

                      Monen mielestä se ei ole mikään suositus vaan pikemminkin osoitus siitä, että Blanchot’n ”avaruus” on sittenkin se sama tavalliselle lukijalle tavoittamaton sfääri, jossa pariisilaisten muoti-intellektuellien sanotaan leijuvan.

Näin asian laita ei kuitenkaan ole. Syy siihen, miksi Blanchot’a kiinnostaa esimerkiksi runoilija Mallarmé’n mainitsema runon kieli on juuri siinä, että se on lähempänä meitä ja jokapäiväistä kokemista kuin sanakirjojen laatimiseen sopiva arkikieli.

”Karkean sanan” kohtalona on tulla käytetyksi, Blanchot kirjoittaa, siitä on hyötyä, sillä se päästää meidät yhteyteen kohteiden kanssa ja osoittaa päämääriä, joista sitten pääsemme eroon. Se on ”työkalu työkalujen maailmassa, jossa puhujana on hyöty ja arvo”. Tässä mielessä ”olennainen sana” on karkean vastakohta. Se on vaikuttava, vaikka ei vaikuta mihinkään, Blanchot selittää. Se ”virvoittaa kaikki hajanaiset, unohtuneet ja huojuvat kerrostumat” eikä hyljeksi hämäryyttä, yrittää Mallarmé täsmentää: säkeessä sanoista tulee uudelleen ”elementtejä”, jotka eivät katoa saman tien omaan käyttöönsä.

Se kai tarkoittaa, että karkean sanan toimivuutta tarvitaan poikkeustilanteissa, kun joku esimerkiksi huudahtaa: ”Väistä puuta!”. Sen sijaan olennaista sanaa tarvitaan aina, kun me esimerkiksi pohdimme miksi me haluamme tilaa vieviä puita kotipihallemme.

                      Molemmat Blanchot’sta tunnetut valokuvat on muuten otettu puutarhassa, joten hänkin on saattanut pohtia samaa maisemointiongelmaa kuin lukemattomat omakotitalon ostajat ja kerrostaloyhtiöiden hallitukset. Blanchot’n vastaus, jos hänellä sellainen oli, olisi edellyttänyt alussa mainittua hiljaisuutta, kenties myös kirjoittamista tai lukemista. Normaalin elämänkokemuksen nojalla ne hyvä keinoja vaientaa karkeiden sanojen jatkuva mumina, minkä jälkeen on helpompi keskittyä olennaiseen.