Ihanteellinen psykopaatti, 1/3

Amerikkalainen dekkarikirjailija Patricia Cornwell ei anna haastatteluja usein, mutta saman haastattelun monta kertaa. Sunnuntain Hesarissa Cornwell kertoi taas näyttävänsä ikäistään nuoremmalta, mikä on totta, ja että pahuus johtuu jonkinlaisesta äärimmäisen pimeästä energiasta, mikä ei ehkä ole totta (”Kirjailija uskoo pahuuteen”, HS 25.11.2012).

                      Pahoja hänen kirjoissaan silti tapahtuu niinkin paljon, että kolmen raakuutta hän sanoo melkein katuvansa, Pedon leimaa (2005), Raatokärpästä (2003) ja Kuolleiden kirjaa (2007). Dekkarin raaistumisesta ja sen suhteesta todellisuuteen toivoin lisää tietoa heti maanantaina, kun A-Studio lupasi kertoa, että kannattaako rikosasioissa uskoa otsikoihin vai tilastoihin. Ei oikeastaan kertonut, tuli vain tuttua tutkimusta ja samoja mielipiteitä:

                      Rikosuutisointi mediassa lisääntyi samaan aikaan kun rikosten määrä väheni (Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos), rikosten määrä väheni samaan aikaan kun tekotapa koveni (rikostoimittaja Hannes Markkula) ja kovista rikoksista saa Suomessa liian lieviä tuomioita (kirjailija Sofi Oksanen).

Palataan siis saman tien Hesariin, jonka mukaan Cornwellin dekkarit kumpuavat kirjailijan lapsuudesta. Cornwell koki turvattomuutta kun isä jätti perheen ja äiti joutui masennuksesta sairaalaan, vallan väärinkäytöstä mainitaan julma kasvattiäiti. Sen seurauksena kirjailijalla ja hänen luomallaan oikeuslääkäri Kay Scarpettalla on luemma kaksi yhteistä luonteenpiirrettä:

”Kurinalaisuus ja vahva oikeustaju.”

Entä sitten vainoharhaisuus ja ennakkoluuloisuus, ovatko ne vain Scarpettan ominaisuuksia vai myös kirjailijan? Vai käytämmekö minä ja toimittaja Tanja Vasama samoista asioista eri sanoja? No, samaa mieltä me varmaan olemme siitä, ettei dekkarin lukijaa enää kiinnosta kuka murhasi rouva Skrufin. Arvoituksen tilalla ovat Corrnwellin kirjoista tutut oikeuslääketieteelliset yksityiskohdat ja pop-antropologisella innostuksella kirjatut sarjamurhaajan rituaalit. Kumpikaan ei varsinaisesti viittaa tekijän salattuun henkilöllisyyteen vaan johonkin salattuun mielen maailmaan, vaikkapa siihen ”pimeään energiaan”.

Perinteisen dekkarin suosiota oli vuosikaudet tapana selittää jotenkin seuraavaan tapaan…

Kun Agatha Christie rakensi lajityypin kivijalkaa hänen tarinansa noudattivat luonnontieteellistä mallia. Etsivä oli tiedemiehen ihannetyyppi, rikoksen jäljet olivat mikroskooppisia, päättely deduktiivista ja totuus täsmällinen kuten metodikin.

Jos rikos horjutti englantilaisen kyläyhteisön maailmankuvaa, etsivän äly ja intuitio palautti tasapainon. ”Meillä on tapana sanoa että kaikki on mahdollista”, Hercule Poirot opasti, ”vaikka itse asiassa vain hyvin harvat asiat ovat mahdollisia”.

Psykologia ja sosiologia tulivat vasta vähitellen luonnontieteellisen ajattelun rinnalle. Tosin psyyken ja yhteiskunnan lähempi tarkastelu ei muuttanut keveänä kirjallisuutena pidetyn dekkarien todellisuutta entistä mielekkäämmäksi, ainoastaan monimutkaisemmaksi. Samalla kirjallinen jännitys ja ongelmanratkaisu tekivät tilaa pelolle ja epävarmuudelle.

Rikollisuutta synnyttävän elämänmuodon ohella myös etsivän luonne muuttui synkemmäksi, mistä esimerkkeinä yleensä mainitaan Colin Dexterin komisario Morse ja Henning Mankellin Kurt Wallander. Heitä luonnehti keski-ikäisen miehen tavanomainen luonnevikaisuus: juopottelu, masennus ja selvittämättömät traumat.

Siksi mikään väkivallanteko tai ahneuden ilmaus ei enää tullut yllätyksenä. Rikosta tiedettiin odottaa, koska se vastasi etsivän omaa pessimististä elämänkäsitystä. Pohjattoman pessimismin tarkastelu oli nyt oleellisempaa kuin satunnaisia tekoja kuvailevat kekseliäät juonet.

Otetaan kolmas tyyppiesimerkki samalta ajanjaksolta, mutta meren takaa. Amerikkalaisen Jerome Charynin romaanissa Marian tytöt (1992) kovapintainen rikosetsivä Isaac Sidel on itse osa läpeensä korruptoituneen New Yorkin valtakuviota, mutta se on vain osasyy siihen, miksi paha jää lopulta rankaisematta.

Charyn antaa ymmärtää läpäisevänsä maailman valheellisen pinnan, mutta ei silti osoita tai paljasta juuri mitään, sillä pinnan alla on aina sameaa. Marian tyttöjen synkkyys on vivahteetonta mutta tehokasta, kuten luonnehdinta Hudson-joesta osoittaa: ”Hänestä tuntui kuin olisi katsellut pahaista purontynkää kahden valtavan jätesäiliön välistä.”

Poirot’n tutkimukset muistuttivat tyyliltään Balzacin tunnollista realismia, jossa jokainen yksityiskohta verhon laskoksesta alkaen sisälsi kirjailijan paljastuksen yleisesti vallitsevasta elämänmuodosta. Poirot’n jälkeen harvasta asiasta saa enää kunnollista selkoa mutta kaikesta on tullut epäilyttävää. Vähän niin kuin turvakameran kuvista, joissa kaikki näyttävät yhtä syyllisiltä.

Rikos ei tavoittele aineellista hyötyä. Se ilmaisee yksityistä pahoinvointia tai yleistä arvojen romahtamista.  Murha on eräänlainen sosiaalisen kommunikaation väline, vaikka se hieroglyfien tavoin kommunikoi jotakin vierasta kulttuuria murhaajan pään sisällä. Kaikki merkitsee jotakin, paitsi motiivi, joka on yleensä järjetön. Uhrikaan ei ole perintötäti tai koston kohteeksi joutuva kiristäjä. Hän voi olla ”kuka tahansa”.

Jos lukija oli säikkynyt kotonaan kummallista naapuria tai kadulla satunnaista vastaantulijaa, viime vuosisadan lopun dekkaribuumi vakuutti, että aihetta oli. Siksi myös Cornwellin sepittämä oikeuspatologi Kay Scarpetta on hankkinut kotiinsa uusimmat turvajärjestelmät, ja siksi hän ei koskaan avaa oveaan kutsumattomille vieraille - paitsi ase kädessä.

”Ihmiset ovat kadottaneet kosketuksen vanhoihin auktoriteetteihin ja arvoihin, myös uskontoon, ja niin he pelkäävät oikeastaan vain väkivaltaa”, analysoi monta väkivaltaista rikoselokuvaa ohjannut Fritz Lang.

Corwellin romaaneissa oivallus toistuu, mutta sille annettu muoto ei ole järin analyyttinen. Yhteiskuntakriittinenkään se ei ole. Näkökulma, jossa sankarittareen kohdistuvat vaarat ovat järjettömän suuria ja kaikki hänen ulkopuolellaan on muuttunut epäinhimilliseksi ja vastenmieliseksi, ei jätä sellaiselle tilaa.

                      Oikeastaan Kay Scarpettan erottaakin rähjääntyneestä Isaac Sidelistä vain hyvä ruokavalio, säännöllinen liikunta ja kodin aistikas sisustus. Molemmat uskovat taistelevansa yksin maailmaa vastaan, joka on niin läpimätä, että se toimii yhtä aikaa sekä väkivallan riittävänä selityksenä että puolustuksena.

Sidel on perinteisen etsivän tapaan moralisti, joka nimeää vääryydet ja toimii joskus kostajana. Mutta toisaalta hänen näkökulmansa on myös tyypillisen psykopaatin näkökulma: kaikki hänen itsensä ulkopuolella näyttää uhkaavalta, toivottomalta ja arvottomalta.

Pelottavinta Cornwellin, Sharynin ja kumppaneiden dekkaribuumissa eivät kai olleetkaan murhaajat, joilla oli raakoja mieltymyksiä mutta niukasti uskottavia luonteenpiirteitä. Sen sijaan sankarien oma vainoharhaisuus antaa aika hyvän kuvan siitä millaisiin asenteisiin ja ajatuksiin mielentilatutkimuksia tekevät psykiatrit törmäävät, kun he yrittävät selvittää sairaalloisten tekojen taustoja.