Jälkisanat: Kapuloita rattaisiin

Kts. myös Filosofian turhamaisuus: Hämärämpi kuin ranskalaiset, 2/2

Muutama vuosi sitten, muistaakseni 2008, tein sanomalehti Kalevan kolumnisarjaan kaksi juttua, toisen kirjallisuuskriitikon ammattikielestä, toisen tutkijoiden kielestä. Tai siis jargonista, jos saman asian haluaa ilmaista hieman sivistyneemmin ja hämärämmin. Vain edellinen julkaistiin, jälkimmäinen on nyt tässä.

                      Jutun esimerkit alkoivat jo silloin olla aika vanhoja. Tai sanotaan klassikoita, joita käytän luennoilla vieläkin. Ja olen saattanut käyttää myös tässä blogissa.

                      Jonkinlaiset jälkisanat ranskalaista filosofiaa sivunneisiin merkintöihin tästä silti kai saa…

Kapuloita rattaisiin

Ennen pitkää jokaisessa toimikunnassa on aina joku, joka ehdottaa pöytäkirjaan huolestunutta lausetta ”rahoituksen painopistealueista”. Ja joku toinen, joka peruskoulun matematiikan oppimäärään vedoten huomauttaa, ettei pisteellä ole aluetta.

                      Näin virkamiestyö karsii itse itsestään kapulakieltä, joka vielä Pentti Haanpään lapsuudessa tarkoitti norjaa. Se on siis jotakin, joka kuulostaa ihmisen puheelta, vaikka sitä ei voi ymmärtää.

                      Täällä sanomalehdissä karsinnan suorittaa toimittaja, mutta joskus silmä tietysti välttää.

”Ujouden heijastumavaikutukset ihmiselämässä ovat kuitenkin moniulotteiset ja vakavat”, totesi taannoin Turun Sanomissa psykiatrian erikoislääkäri, joka arvioi kollegansa kirjaa. Yhdyssanat tuovat kaivattua arvokkuutta virallisiin lausuntoihin, mutta lehtijutussa riittää, kun kertoo ujouden vaikuttavan ihmisten elämään monin tavoin.

Tieteen tekijästä voi myös olla kiusallista, jos juttua editoiva toimittaja poistaa vieraat sanat, tai tutkimusta arvioiva kriitikko oikaisee mutkikkaan ajatuksen.

                      Hankalalta kuulostava tieteen termistö on syntynyt tarpeeseen, perusteli mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen Jyväskylän yliopiston julkaisemassa Kulttuurintutkimus-lehdessä:

                      ”Kulttuurintutkimuksen teoriat kertovat yhtäältä jostain rakenteistuneesta tilasta ja toisaalta sitten prosesseista ja toiminnoista. Sellaisissa käsitteissä kuin diskurssi, identiteetti tai subjekti on kaikissa mukana se mikä on jo tapahtunut mutta myös se mikä tapahtuu nyt, reaalisesti. Ne ovat samanaikaisesti sekä prosesseja että struktuureja, sekä symbolista että reaalista kuvaavia käsitteitä.”

                      Omana opiskeluaikana suomensin vieraskielistä kulttuurintutkimusta eri julkaisuihin, joten varmaan osaan yhä suomentaa myös suomenkielistä kulttuurintutkimusta.

                      Lehtonen sanoo, että me voimme tieteessä puhua suoraan siitä, mitä ihmiset todella tekevät ja miten he perustelevat tekemisiään. Mutta samalla heidän tekoihinsa ja perusteluihinsa vaikuttava todellisuus on niin monimutkainen, ettei siitä voi puhua suoraan vaan ainoastaan teorian formaalisella kielellä.

                      Tämän minä voin jo uskoa. Toisaalta uskon myös, että yhä suurempi osa opiskelijan ajasta kuluu sellaisen vieraan kielen opiskeluun, joka helpottaa hyväksymään professorin latteudet syvällisinä totuuksia, ja vaikeuttaa annetun opin itsellistä arviointia.

                      Kohtuullisen esimerkin tarjoaa kirjoituskokoelma Pervot pidot, jossa taiteen tutkijat paneutuvat seksuaalisiin vähemmistöihin sanataiteen tekijöinä ja tarinoiden kohteina.

Näkökulma on kuulemma uusi ja tärkeä, joten satunnaisen lukijan olisi ehkä hyvä tietää, mitä eräs tutkijoista tarkoittaa ”libidinaalisilla investoinneilla”? Seksuaalista kiihottumista.

Tai mitä toisen mainitsema romaanihenkilö oikeastaan haluaa, kun tämä tieteen termein ”on toivonut suhteesta reproduktiivista”. Lasta.

Kielen oikaisu on lehteen kirjoittavan toimittajan leipätyö. Siihen pitää vain tottua. Hankalampi on hyväksyä sitä, että vaikuttavuuden tavoittelu estää asiantuntijaa havaitsemasta miten tavallinen kieli tavallisessa elämässä toimii.

Tuhdissa poikkitieteellisessä julkaisussa nimeltä Tekstien arki peräti kolme suomen kielen tutkijaa pohtii yksissä tuumin sanomalehtien tyypillisiä pikku-uutisia, joissa ”traktori ja henkilöauto kolaroivat” tai ”pakettiauto törmää rekkaan”.

Fiksuilta näyttääkseen he päättelevät, että lehtitekstiin vaikuttaa ”ideologia”, jossa onnettomuuden ”inhimillinen tekijä häivytetään ja kolareita tapahtuu ikään kuin itsestään”. Kukaan ei tunnista yleiskielen synekdokeeta, jossa osa (traktori) vastaa kokonaisuutta (traktori ja kuljettaja).

Tieteestä tutun kapulakielen opettelu vie vuosia, ja vahinko voi olla korjaamaton.

Sosiaalipsykologi Jaana Venkula on toiminut jo pitkään yliopistovirasta vapautettuna kouluttaja, mutta yhä hän kirjoittaa kirjassaan Epävarmuudesta ja varmuudesta näin:

”Keskeinen uuden intellektuellin tuntomerkki on ajattelun ja toiminnan keskeinen koherenssi, joka suuntautuu sen etiikan toteuttamiseen, johon itse kukin päätyy jatkuvan pohdintansa ja sen kanssa johdonmukaisessa suhteessa olevien arjen tekojen kautta.”

Venkula tarkoittaa, että jokaisen on syytä ajatella tekojensa seurauksia. Entä mitä tarkoittaa Helsingin yliopiston filosofian dosentti ja satunnainen runoilija Heidi Liehu kirjassaan Ihminen ja terroristi?:

”Ihminen ja hänen lyhyen tähtäyksen tavoitteensa ovat aina olleet sitä hänen tietämättään käytetyt elämän säilymisen laajempaan päämäärään.”

En todellakaan tiedä. Jos arkikielen käyttö vähitellen unohtuu, voi ajatuskin olla lopullisesti hukassa.