Ideaalinen puhetilanne: Kriitikko puhekiellossa, 2/2

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”.

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

Kts myös "Ideaalinen puhetilanne: Kriitikko puhekiellossa, 1/2",  "Ideaalinen puhetilanne: Nimellä vai nimimerkillä?" ja "Kirjoitan yleisönosastoon".

Heinäkuun blogimerkinnässä muistutin vanhasta erimielisyydestä eversti Pekka Visurin kanssa. Ilmiannoin kokeneen ulkopolitiikan tutkijan ja maanpuolustuskorkeakoulun dosentin tilastojen manipuloinnista, ja julistin itseni kiistan voittajaksi niin asiallisin kuin moraalisin perustein.

Sellaiseen oma blogi sopii mainiosti. Tilanne on toinen sanomalehdissä, joissa sisällöstä vastaa yksittäisestä kirjoittajasta riippumaton toimitus, ja joissa myös arvostelun kohteeksi joutuneen henkilön sananvapautta suojaa lainsäädäntö ja hyvä toimitustapa.

Visurin vastaus minulle ja minun vastaukseni Visurille löytyvät tästä. Muualta niitä ei voi lukea. 

Visurin kannalta pidän epäoikeudenmukaisena, ettei Turun Sanomien sähköinen arkisto enää sisällä alkuperäisen kirja-arvostelun perään liitettyä linkkiä Visurin vastineeseen. Aiemmin sellainen löytyi. Omalta kohdaltani pidän epäoikeudenmukaisena, ettei minun vastinettani Visurille löydy arkistosta enää lainkaan. Alun perin sekin on ollut verkosta luettavissa.

Ongelma ei koske vain yksittäistä historian tapahtumaa ja sen tulkintaa (Kosovon sota).

Se koskee kommentoinnin kohteeksi joutuneen tutkijan (Visuri) oikeutta saada lähteensä ja perustelunsa esille. Ja sanomalehden lukijoiden oikeutta arvioida tieteessä esitettyä näyttöä, tosiseikkana kerrotun tarkistettavuutta, käydyn keskustelun mielekkyyttä ja viime kädessä jopa tieteen teon taustalla olevia motiiveja ja tekijän ammatillista etiikkaa.

Itse pidän minun ja Visurin välillä käytyä vuoropuhelua asiakokonaisuuden ja ajankohdan kannalta olennaisena. Lisäksi tulkitsen tapahtuneen niin että vastineoikeutta, jonka Visuri sai silloiselta kulttuurin esimieheltä Jyrki Vuorelta, on taannehtivasti heikennetty. Ja että minun on mitätöity kokonaan.

                      Syy on sanomalehtien sähköisten arkistopalvelujen teknisissä muutoksissa, joiden seurauksena painolehdessä julkaistua materiaalia näyttää kadonneen sattumanvaraisesti. Tai, kuten Helsingin Sanomissa, julkaistujen juttujen kappaleita puuttuu, kappaleet ovat epäjärjestyksessä tai kirjoittajan nimi on pudonnut pois (päätoimittaja Mikael Pentikäinen pahoittelee sähköpostitse, ja vakuuttaa, että ongelmaa korjataan).

                      Toinen syy on toimituskäytännöissä.

                      Kun Riitta Monto tuli Turun Sanomiin kulttuuriosaston päälliköksi, hän lopetti muissa lehdissä yhä normaalina pidetyn käytännön, jonka mukaan lehden ulkopuolinen kriitikko voi tarpeen ilmaantuessa vastata saamaansa lukijapalautteeseen.

Ratkaisuun todennäköisesti vaikutti Monton lehtimieskokemus, joka rajoittui yhteen kesätoimittajan pestiin Salon Sanomissa. Lyhyt käynti Yleisradiossa ja vuodet TS-konsernin sähköisissä viestimissä eivät valmistaneet häntä sanomalehtien keskustelevampaan tiedonvälitykseen. Eivätkä valistaneet häntä lainsäädännöstä, jossa vastineoikeus on määritelty osaksi sananvapautta ja siten kansalaisen perusoikeuksia.

Monton luomassa käytännössä lainsäädäntö joutuukin alistumaan työnjohdolliselle määräykselle. Ja toisinaan Monton työnjohdollisissa toimissa on korostunut journalistisen linjan sijaan kurinpidollinen tai Monton omaa esimiesasemaa korostava vivahde. TS-konsernissa ei Montoa kai turhaan tunneta lempinimillä ”Hymyilevä kuolema” ja ”Kim Jong-il”

Määräyksen muodollisen perusteen mukaan vastinepyynnöt yhä arvioidaan tapaus kerrallaan. Käytäntö kuitenkin osoittaa, että määräys on ehdoton.

Monton aloitettua Turun Sanomissa vuonna 2005 kulttuurisivut eivät ole julkaisseet ainoatakaan ”vastineen vastinetta”, kuten halveksiva toimituksellinen ilmaisu kuuluu. Jyrki Vuoren kaudella moniosaisiksi venyviä keskusteluja käytiin muutamia vuodessa, Helsingin Sanomissa niitä näkee yhä parin kuukauden välein.

”Avoimuus on tieteen perusta”, Monto kirjoitti pääkirjoitussivun kolumnissaan 18.11.2012, ja kieltämättä hieman tekohurskaasti. Sen sijaan journalismissa avoimuutta voi olla vähemmänkin, mikäli se säästää toimituksilta vaivaa ja korostaa toimituksen johdon hierarkista valtaa suhteessa lehden ulkopuolelta ostettuun asiantuntijatyöhön.

Voinkin vain otaksua, etteivät kaikki tosiasiat olleet Turun yliopiston tiedossa, kun se nimesi Monton vuoden 2012 alumniksi, perusteluina mm. Monton työ ”yliopiston ja ympäröivän yhteiskunnan välisen vuoropuhelun edesauttajana”.