maanantai 1. lokakuuta 2012

Kääntäjän rikos?



Turkulaiset asuntomarkkinat tuntuvat juuri nyt nihkeiltä, mutta jos tästä joskus pääsee muuttamaan, niin kirjahyllyä pitää taas tavan mukaan keventää. Esimerkiksi tästä…
Amerikkalainen Edward Bunker (1933 – 2005) oli entinen taparikollinen ja sittemmin rikoskirjailija, joka ei peitellyt telkien takana hankittua sivistystä. Mieluummin hän rehvasteli sillä. Siksi Bunkerin esikoisromaanissa No Beast So Fierce (1973), jonka Like julkaisi suomeksi nimellä Julmin peto (2007) myös vankilakundi voi käyttää sellaisia sivistyssanoja kuin ”vulgaari”, ”absurdi” ja ”osmoosi”.
                      Toisinaan Bunkerin lukemat kirjat ovat tietysti hieman eri vuosikymmeniltä kuin hänen vankilatuomionsa. Siitä sitten seuraa, että eräs vanki puhuu mustan sellitoverin négritude’sta, vaikka sitä sanaa tuskin kuuli vankilan muurien sisäpuolella 1970-luvulla. Eikä luultavasti niiden ulkopuolellakaan sitten Harlemin renessanssin ja Langston Hughesin kirjoitusten.

Bunkerin oppineisuutta ja arkea yhdistävä proosatyyli on sinänsä periamerikkalainen. Se tuo mieleen Herman Melvillen Ishmaelin, joka siteerasi raadannan seassa Ovidiusta.
                      Kääntäjä Juha Ahokkaalle se on silti osoittautunut niin oudoksi, että Bunkerin aitoon elämänkokemukseen kuuluvat kerrokset suodattuvat pois.
                      Suomen kielen kyvyttömyys heijastaa englannin kieleen juurtuneita luokkaeroja on eräs ongelma. Niinpä Bunkerin ”vulgar” kääntyy tavalliseksi ”karkeudeksi”, vaikka karkean käytöksen vastine englannin kielessä olisi ollut ”coarse”.
Eikä négritude’a edes mainita, sillä suomalainen lukija ymmärtää paremmin neutraalin ”mustaihoisen” kuin useimmille amerikkalaisillekin lukijoille vieraan ranskalaisperäisen termin.

Toinen ongelma on tekstin yleinen maku.
Rikoskirjojen suomennoksissa puhekielisyys merkitään yleensä persoonapronominien mikahäkkis-muodoilla: mä, sä, se. Oikeasti amerikkalaisen rikoskirjan sanasto on aika puhdasta vaikka kielioppia tiivistetään, kuten meillä länsirannikon tai Pirkanmaan murteissa.
Ehkä kääntäjien kannattaisi etsiä siltä suunnalta tuoreempia ratkaisuja. Ainakaan nykyisin konstein Elmore Leonardista, James Ellroystä tai Bunkerista ei ole saatu lukukelpoista suomea.

1 kommentti:

  1. Nyt ymmärrän miksi tartun kiinni, liimaudun, tämäntapaisiin teksteihin. Ne ovat kuin turvamuuria, isokokoisia, monihuokoisia rautarakennelmia, pelottavia ulkoapäin, mutta turvallisia, jos pääsee jostain kolosta liukenemaan niiden sisään. On kuin pelastaisi itsensä jostain pahasta.

    Miksi tämä on kirjoitettu? Mitä tämän kirjoittaja on halunnut ilmaista? Kirjaa? Itseään? Rikollista, joka käyttää lusimisaikansa hyödyllisesti sivistämällä itseään? Siis puolesta puhuja. Vai haluaako kirjoittaja sivistää lukijaa kertomalla mitä kaikkea voi vankilanmuurien sisällä tapahtua, sellaista, joka tursuu sieltä ulos ajatuksina, tai jopa kirjana? Kenessä syy, jos se muuttuu muuksi kuin mitä se tarkalleen ottaen tahtoo sanoa? Lukijassa? Kääntäjässä? Alkuperäisessä kirjoittajassa, joka on poistunut vankilastaan sivistyneempänä kuin oli sinne mennessään?

    Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Bunkkerit ovat hiljaa. Ne ovat linnoituksia, jotka hengittävät sisäänpäin, ja huokuvat ulospäin kylmää huurua. Mutta niiden sisäpuolella on hyvä olla. Niin lukijan kuin myös kirjoittajan, vangin, kääntäjänkin. Ne luovat turvallisuudentunnetta.

    Kommentoiminen on kuin uisi salakkana tiedon valtameressä valaskalan rinnalla.

    Yleistäen: kirjoitus panee miettimään kirjoitusta. Sen tarkoitusta ja voimaa.

    VastaaPoista