Filosofian turhamaisuus: Hämärämpi kuin ranskalaiset, 1/2

Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa Jyrki Alenius kertoi uuden suomennoksen pohjalta millaista on amerikkalaisen John Deweyn (1859-1952) pragmatistinen filosofia:

                      ”Dewey haki konkreettisempia vastauksia ja sovelluksia päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Muutama vuosi ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen julkaisemassaan teoksessa Dewey toteaakin, että filosofian tehtävä on ihmisten ajatusten selventäminen aikansa sosiaalisissa ja moraalisissa kiistoissa.”

                      Samalla sivulla Harri Mäcklin kertoi uuden suomennoksen pohjalta millaista on ranskalaisen Maurice Merleau-Pontyn (1908-61) fenomenologinen filosofia:

                      ”Hän näet yrittää sanoa asioita, jotka pakenevat sanoja ja edeltävät kaikkea kielenkäytön mahdollisuutta. Tästä syystä Merleau-Pontyn teksteissä kielen tekstuureilla, rytmillä, sanojen hengityksellä ja äänettömällä puheella on vähintään yhtä suuri rooli kuin tekstin sisällöllä. Suomennoksen olisi kyettävä nappaamaan Merleau-Pontyn käyttämän ranskan elävyys.”

                      Filosofiasta on siis moneksi. Toisinaan filosofien välillä on suurikin päämäärien ja keinojen välinen kuilu, ja toisinaan kuilu on suurimmillaan filosofeista kirjoittavien välillä.

                      Mäcklin varmaankin tuntee Merleau-Pontyn tuotantoa paremmin kuin minä, ja mahdollisesti alkukielellä, joten siinä on jo kaksi syytä, miksi en ole huomannut filosofin tuotannossa hänen nyt mainitsemaansa ilmiötä. Mutta kuinka moni muu on huomannut?

                      Mäcklinin kuvauksesta päätelleen Merleau-Pontyn kirjoituksilla luulisi olevan kunniapaikka antologioissa, joiden otsikoissa on sana ”postmodernismi”. Minulla on sellaisia viime vuosisadan perintönä useita. Merleau-Ponty ei ole mukana yhdessäkään.

                      Olisiko siis mahdollista, että Merleau-Pontyn filosofia on – Deweyn sanoin – ”selventävämpää” kuin Mäcklinin lehtikirjoituksesta on lupa päätellä? Ja olisiko mahdollista, että Merleau-Ponty on ymmärtänyt kielen eritavoin kuin Mäcklin on ymmärtänyt Merleau-Pontyn kielen?

                      Seuraava lainaus filosofin esteettisen tutkielman englanninnoksesta osoittaa oikeaksi Mäcklinin uumoilun, jonka mukaan filosofin kääntäminen ei ole helppoa.

Lukijalle tuskallisista lauserakenteista huolimatta se osoittaa myös, että Mäcklinin sanoja ”pakenevat” ja ”edeltävät” asiat ovat mahdollisimman hämärä tapa kuvata Merleau-Pontyn sitoutumista Husserlin klassisen fenomenologian periaatteisin. Ja että Mäcklinin ”rytmi”, ”hengitys” ja ”äänetön puhe” on mahdollisimman hämärä tapa kuvata Merleau-Pontyn samanaikaista sitoutumista kirjallisuuteen näkökulmana, joka aidosti rikastaa filosofiaa:

In a sense the whole of philosophy, as Husserl says, consists in restoring a power to signify, a birth of meaning, or a wild meaning, an expression on experience by experience, which in particular clarifies the special domain of language. And in a sense, as Valéry said, language is everything, since it is the voice of no one, since it is the very voice of things, the waves, and the forests. And what we have to understand is that there is no dialectical reversal from one of these views to the other; we do not have to reassemble them into a synthesis: they are two aspects of the reversibility which is the ultimate truth.

Olen varma, että Mäcklin uskoo arvostelussaan tarkoittaneensa jokseenkin samaa asiaa, josta Merleau-Ponty kirjoitti kirjassaan Le Visible et l’invisible (1964). Lisäksi olen varma, ettei Mäcklin arvostelussaan tarkoittanut yhtään mitään. Paitsi ehkä toisen käden filosofiasta muutoinkin tuttua tekniikkaa, jossa ranskalaisen filosofian otaksutun hämäryyden kanavoinnin kuvitellaan jotenkin ilmentävän tietoista olemassaoloa edeltävää metafyysistä hämärää. Ja ilmentävyydellään säästävän kirjoittajalta tarkoittamisen vaivan.

Yritän edelleen havainnollistan tätä teknikkaa lainaamalla Timo Hännikäistä, vaikka en koskaan mielelläni lainaa Timo Hännikäistä. Tämäkin arvostelu on Helsingin Sanomista ja arvioi kirjallisuudentutkija Kuisma Korhosen esseekokoelmaa Lukijoiden yhteisö (2011). Hännikäisen lainaamissa kohdissa Korhonen puolestaan arvioi tai oikeastaan kanavoi kirjansa läpi kulkevaa avainhahmoa, ranskalaista filosofi-kirjailija Maurice Blanchot’a:

Tarkastellessaan historiaa, ihmissuhteita ja politiikkaa kirjoituksena Korhonen tekee monia kiinnostavia havaintoja, mutta kompastuu jatkuvasti abstraktioihin. Ilmaisun muuttuessa sanamagiaksi tekisi mieli muistuttaa kirjoittajaa hänen arvostamastaan kill your darlings -ohjeesta. ”Kohtaaminen on merkityksen merkitys. Vasta kohtaamisen horisontti tekee kirjallisuudesta nousevat merkitykset merkittäviksi, merkityksellisiksi.” Tai: ”Kirja on itkevä kivi, sukua tuulelle ja tuhkalle.” Tällaiset lauseet kuulostavat naurettavilta kaikista, jotka eivät ole sisäistäneet taiteiden tutkimuksen kielenkäyttöä.