Kulttuuritoimittajalla, varsinkaan freelancerilla, ei
yleensä ole sopivia kontakteja ja riittävää uskottavuutta, jolla jonkin epäkohdan
saisi nostettua julkiseen keskusteluun. Ja oikeallakin toimittajalla ammatti nousee
esteeksi, jos on itse asianosainen.
Tästä
on olemassa journalistin ohjekin, ”ammatillinen asema”, no. 4: ”Journalisti ei
saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy
henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja,
jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.”
Hyvä
esimerkki ongelmasta on alla oleva kirjoitus. Oletan sen sisältävän tärkeitä
näkökohtia muillekin kuin itselleni, joten olen tarjonnut sitä mm. Helsingin Sanomien mielipiteeksi ja Aamulehden Näkökulma-kolumniksi. Ja
täysin tietoisena siitä, että juttua tuskin julkaistaan.
Syyt
eivät ole kuviteltuja vaan yleisessä keskustelussa toimituksilta kuultuja.
Ensinnäkin tiedotusvälineet eivät mieluusti käsittele toisten
tiedotusvälineiden asioita. Toiseksi Julkisen sanan neuvostosta ei voi julkaista
mitään, mitä joku näsäviisas ei myöhemmin leimaisi tiedotusvälineen kostoksi
neuvostolle. Ja niin edelleen.
Siksi
tässäkin kirjoituksessa on niin monia anonyymeiksi jääviä tahoja. En yritä vaikuttaa puolueettomalta vaan välttää kaikkien mahdollisten tahojen ilmiantoa, joten Turun Sanomia
ei nimetä omaan kanteluuni johtaneen kirjoituksen julkaisijaksi eikä turkulaista
dosentti Vesa Varesta sen kirjoittajaksi.
Palaan
varmasti molempiin myöhemmin, eikä yli 12 vuotta jatkuneen suhteen katkeaminen
lehden uuden johdon touhuihin ole tämän blogin lukijoille uutta tietoa. Nyt
tyydyn käyttämään tuoretta neuvoston päätöstä ja Risto Uimosen siitä esittämiä
kommentteja osoittaakseni, että kyllä, kyllä minä pystyn kirjoittamaan
päätoimittaja Kari Vainiosta käyttämättä sellaisia maallikoille vaikeasti
avautuvia teknisiä termejä kuten ”kuolaava selkärangaton paviaani”.
”Julkisen Sanan
Neuvoston toimena on varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä. Se
tarkoittaa varjeltumista ikäviltä seuraamuksilta, kuten vahingonkorvauksilta ja
sakoilta.”
-- Jukka Kemppinen,
juristi, kirjailija, kulttuurihistorian dosentti
JSN ei suojaa
kantelijan henkilöllisyyttä
”Harvinaista, asiatonta ja hämmentävää”, luonnehti Julkisen
sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen lehtihaastattelussa, ja antoi Ylelle
langettavan tuomion (HS 28.9.2012).
Kantelu
oli seurausta Patrian asekauppoja käsittelevästä ohjelmasta, jonka
taustamateriaalia Yle julkaisi verkossa. Mukaan lipsahti kantelijan nimi,
vaikka tällä ei ollut mitään tekemistä rikostutkinnan kanssa. Kesken
kanteluprosessin Ylen toimittaja otti kantelijaan yhteyttä sähköpostitse, ja väitti - neuvoston päätöstekstin mukaan - virheellisesti, että neuvoston tuomio toisi
henkilön nimen vielä kerran julkisuuteen.
Yhteydenotosta
jäi ”painostuksen maku”, Uimonen paheksuu.
Tapaus
ei ole harvinainen, vaan samalla tavalla asiaton ja hämmentävä kuin oma
kokemukseni neuvoston kanssa asioinnista. Tosin sillä erotuksella, ettei mikään
tiedotusväline sotkenut minua vaan neuvosto sotki itsensä rikostutkintaan. Ja
etten minä saanut painostukselta maistuvaa yhteydenottoa toimittajalta vaan
neuvoston sihteeriltä. Myös julkisuutta tuli, aivan kuten Ylen toimittaja
varoitti.
Oman
kanteluni ratkaisussa minua ei tosin nimetty, mutta kantelun taustalla olevan lehtikirjoituksen
otsikko julkaistiin, joten myös nimi löytyy lehden arkistohaulla. Lisäksi
julkaistiin lehtikirjoituksen väite, jonka mukaan työni ”metodi” on lähteiden
väärennys. Omat vastaväitteeni puuttuivat.
Näin
kova väite ei ole median eettinen ongelma vaan rikosasia. Siksi kantelu oli
rajattu Journalistin ohjeiden kohtiin, jotka koskevat ns. ”omaa kannanottoa”.
Pyytämättä ja oma-aloitteisesti neuvosto lisäsi päätökseen toisen ohjeiden
kohdan, joka koskee tiedonhankintaa ja pyrkimystä totuudenmukaiseen
tiedonvälitykseen.
Näin
neuvosto kiirehti vapauttamaan päätoimittajan asiassa, jonka viranomaistutkinta
ei ollut edes alkanut. Tätä päätöstä neuvosto ei perustele. Oman kannanoton
osalta perusteena on kantelijan ja päätoimittajan kertomusten olennainen ero.
Olisi
”verraten kova väite”, ettei päätoimittajaan voisi luottaa, neuvoston
varapuheenjohtaja ja sihteeri kirjoittivat.
Neuvoston
tapa punnita päätoimittajan ja kansalaisen rehellisyyttä ei oikein noudattanut
neuvoston perussopimuksen lupausta tasapuolisesta käsittelystä. Lisäksi
päätöksestä löytyi toinen ristiriita Journalistin ohjeiden ja perussopimuksen
välillä. Siksi pyysin sopimustulkintaa neuvoston kannatusyhdistykseltä, jossa
molemmat tekstit on hyväksytty ja vahvistettu.
Vastaus ei tullut yhdistyksen
puheenjohtajalta, vaan neuvoston sihteeriltä. Vastauksessaan sihteeri Ilkka
Vänttinen syytti minua voimakassanaisesti ”päätöksentekijöiden painostamisesta”
ja jatkoi: ”Tehän teette tuolla menolla kohta vahinkoa omalle asiallenne.”
Sähköpostissa
oli Uimosen edellä mainitsema maku, mutta toimivampi se oli varoituksena. Neuvosto
hylkäsi myös muutosesityksen.
Harmittavampaa
silti oli lukea puoli vuotta myöhemmin poliisin esitutkintapöytäkirjaa, joka
alkoi samalla, sihteeri Vänttisen kirjoittamalla lauseella kuin neuvoston
päätös. Lähdettä mainitsematta. Ja joka jatkui päätoimittajan lausunnoilla,
jotka oli otettu neuvoston päätöksestä eikä kuulustelusta, jota ei koskaan
pidetty. Lähdettä taaskaan mainitsematta.
Viranomainen,
joka copy-peistaa asiakirjoja Julkisen sanan neuvoston päätöksistä, ei eduskunnan
apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuojan mukaan ole toiminut moitittavasti. Itse olisin valmis moittimaan viranomaisen lisäksi myös neuvostoa, joka
verkkosivullaan toistaa perättömiä herjoja, yrittää uhkaillen salata
toimintamalliaan ja suorittaa rikosasiassa esitutkintaa vaivojaan säästävän
poliisin puolesta.
Putte Wilhelmsson
Kirjoittaja on toimittaja ja journalismin opettaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti