Kuutisen vuotta sitten luin Christopher Hitchensin esseen F.
Scott Fitzgeraldin romaanista Kultahattu
(1925), julkaisija oli kai Vanity Fair
–lehti, eikä se kaipaa jälkisanoikseen minun ajatuksiani. Mutta silti… Kultahattuun joutuu aina lopulta
ottamaan jotakin kantaa jos lainkaan on kiinnostunut amerikkalaisesta
kirjallisuudesta. Tai muusta amerikkalaisesta kulttuurista.
Tässä eräs Kultahatun kuuluisimmista lauseista, joka samalla esittelee
nimihenkilön:
If personality is an unbroken series of
successful gestures, then there was something gorgeous about him, some
heightened sensitivity to the promises of life, as if he were related to one of
those intricate machines that register eathquakes ten thousand miles away.
Seuraava arvostelu joko ilmestyi
tai oli ilmestymättä sanomalehti Kalevassa
vuonna 2009. Päätoimittajana oli silloin epäpätevä ja selkärangaton ammattikuntansa häpeäpilkku, joten toimituksen
tilaamia juttuja saattoi jäädä sekä käyttämättä että maksamatta.
Arvostelussa viittaan Kultahatun
läpi kulkevaan aidon, oikean tai todellisen sanaperheeseen. Seuraava lainaus Fitzgeraldin romaanista sattaa hieman valottaa mistä siinä on kysymys.
Kohtaus tapahtuu seurapiireihin kuin tyhjästä ilmaantuneen Jay Gatsbyn
satumaisen kartanon kirjastossa, läsnä ovat humalainen juhlavieras ”Owl-Eyes”,
Daisy Buchananin huonomaineinen ystävä Jordan ja romaanin kertoja Nick
Carraway. Dialogissa ohimennen mainittu nimi ”Belasco” viittaa David Belascoon,
elävän elämän Broadway-tuottajaan, jonka amerikkalaiset aikalaislukijat
olisivat tunteneet näytelmien pikkutarkoista lavastuksista:
”Mitä tuosta
tuumitte?” hän vaati tietää kärsimättömästi
”Mistä?”
Hän viittasi kädellään kohti
kirjahyllyjä.
”Tuosta. Itse asiassa teidän ei tarvitse tarkistaa asiaa. Minä
tarkistin. Ne ovat aitoja.”
”Kirjatko?”
Hän nyökkäsi.
”Ehdottoman aitoja – sivut ja kaikki. Minä luulin, että ne olisivat
kestopahvia. Itse asiassa ne ovat ehdottoman aitoja. Sivut ja – Hei, antakaas
kun näytän.”
Pitäen epäuskoamme itsestään selvänä hän ryntäsi kirjahyllylle ja palasi
kädessään ensimmäinen nide Stoddardin luennoista.
”Katsokaa! hän huudahti voitonriemuisesti. ”Se on ihka oikeaa painotavaraa.
Enpä olisi uskonut. Kaverihan on varsinainen Belasco. Riemuvoitto. Mitä
seikkaperäisyyttä! Mitä realismia! Ja ymmärsi myös, ettei pidä mennä liian
pitkälle – ei leikannut sivuja auki.”
Richard Yates:
Revolutionary Road. Suomentanut Markku Päkkilä. Otava 2009.
Meillä Richard Yates (1926 – 1992) on jäänyt
tuntemattomaksi, mutta kotimaassaan Amerikassa hänet on korotettu erääksi viime
vuosisadan kirjalliseksi avainhahmoksi.
Tyypillinen ylistyslause löytyy
vasta nyt suomeksi julkaistun esikoisromaanin takakannesta: ”Revolutionary Road
on oman aikani Kultahattu”, sanoo Kurt Vonnegut.
Lauseen ymmärtämiseksi pitäisi ehkä tietää, miten paljon F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu
merkitsi ensimmäisen maailmansodan käyneelle ”kadotetulle sukupolvelle”. Ja
miten kovasti toisen maailmansodan käynyt lukeneisto kaipasi itselleen jotakin
omaa peilikuvaa.
Lisäksi pitäisi tietää, miten
kahden eri romaanin päähenkilöt ja heidän unelmansa vauraudesta ja statuksesta
lopulta eroavat toisistaan.
Kultahatun (1925) Jay Gatsby on
satumaisen rikas ja seurapiirit lumoava mysteeri, jonka huolella rakennettu
kulissi romahtaa kun hänen omaisuutensa kyseenalainen alkuperä paljastuu.
Antiikin kirjallisuuteen toistuvasti viittaavan tragedian avain on silti
täydellisen kaunis Daisy.
Daisyn itsekkäät valinnat lopulta osoittavat, ettei Gatsbyn
unelma karkaa. Se osoittautuu illuusioksi.
Yatesin Revolutionary Road (1960) tekee heti selväksi, ettei modernin
keskiluokan lähiö ole jalojen tragedioiden näyttämö, vaan että suuret tunteet
ovat siellä lähinnä kiusallisia, mikäli niitä ei osata esittää juuri sopivasti.
Sitä paitsi April ei ole
kaunottarena likimainkaan täydellinen. Aviomiehensä Frankin näkökulmasta hän on
vain lähinnä sitä, mitä hän todella haluaisi.
Niinpä Revolutionary Road ei etene mysteeristä paljastukseen
vaan tietoisesta itsepetoksesta sietokyvyn romahtamiseen.
Yatesin sepittämän juonet
ainekset ovat tavanomaisia ja tunnistettavia: työ, joka ei sammuta jotakin
sisäistä paloa, ja ummehtunut avioliitto, joka johtaa uskottomuuteen.
Frankin ja Aprilin haihattelut paremmasta elämästä Pariisissa voivat ehkä
nykylukijasta kuulostaa yhtä vanhahtavilta kuin Tshehovin sisarusten kuvitelmat
Moskovasta. Sen sijaan Frankin itsensä ja arjen väliin rakentama ironian muuri
on puhdasta nykypäivää.
Oikeastaan hänessä henkilöityy
filosofi Tuomas Nevanlinnan määrittämä ”kunnon kansalaisen” kaksoisrooli. Enää
kenenkään ei ole pakko protestoida rooliaan yhteiskunnassa heittäytymällä
joutilaaksi, kuten Oblomov, tai jättäytymällä ulkopuolelle, kuten Juutas
Käkriäinen. Nyt riittää, ettei tarvitse olla tosissaan sitä mitä on, Nevanlinna
sanailee.
Nevanlinnan tavoin myös Yates
kirjoitti meistä tavallisista ihmisistä, jotka voimme askareissamme olla ”sisäisesti
kriittisiä” tai emme ole ”sydämestämme mukana”, jolloin huonompikin lopputulos
säilyttää minäkuvan tahrattomana ja vastuun keveänä. Yatesin johtopäätös
kuitenkin on, ettei tämän jälkeen mitään minää enää ole.
Itsen tyhjyys ja näytelty rooli
ovat Revolutionary Roadin toistuvat teemat.
Kultahatun traditioon kuuluvana
romaanina se ei silti kuuluta tyhjän tilalle jotakin todellisempaa sisältöä.
Tämä mahdollisuus tuntuu menetetyltä maailmassa, jossa ”oikea” on näivettynyt
seurapiireissä edellytetyn käytöstavan ja ”aito” arvostetun tuotemerkin
epiteetiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti