Arkisto: Sarajevo 20 vuotta sitten

Syyskuussa 1991 Bosnia seurasi muiden entisen Jugoslavian maakuntien, Kroatian ja Slovenian esimerkkiä, ja ilmoitti järjestävänsä itsenäisyydestä kansanäänestyksen. Tarkoituksena oli välttyä diktaattori Titon vallan raunioille kaavaillulta Suur-Serbialta.

13. lokakuuta Serbian tasavallan tuleva presidentti Radovan Karadžić ennakoi Bosnian ja Bosnian muslimien tulevaisuuden seuraavaan tapaan:

”Vain muutaman päivän kuluttua Sarajevo on hävitetty ja 500 000 makaa kuolleena, yhden kuukauden kuluttua muslimit on hävitetty Bosniasta ja Herzegovinasta.”

Tulkintoja Bosnian sodan alkamispäivästä on useita. Eräs on tämä. Tasan 20 vuotta sitten, 5.4.1992, suunnitelman toteutus alkoi tuntemattoman serbi-ampujan luodeista. Uhrit olivat nimeltään Suada Dilberović ja Olga Sučić, ja he osallistuivat rauhanomaiseen marssiin sotaa vastaan lähellä serbinationalistisen puolueen päämajaa.

Suunnitelma eteni siten, että Slobodan Miloševićin johtamat serbinationalistit alkoivat tulittaa Sarajevon kaupunkia, varustuksenaan noin 200 tankkia ja 100 kranaatinheitintä. Puolustavilla Bosnian hallituksen joukoilla aseistus oli vaatimattomampi, mutta miesvahvuus suurempi, joten hyökkääjä päätti heikentää kaupunkia piirityksellä. Piirityksen jatkuessa kauhua kylvivät erityisesti tarkka-ampujat, joille uhreiksi kelpasivat naiset ja lapset. Tätä kesti 1 425 päivää, kuolonurien määräksi laskettiin 12 000, haavoittuneita oli 50 000. Vuoteen 1995 mennessä ihmisiä oli kuollut yli 100 000, vaikka kukapa kaikkia joukkohautoja osaisi yhteen summata.

”Sarajevon kaupunki oli Jugoslavian aikoina malliesimerkki eri kansojen välisestä suvaitsevaisuudesta”, sanoo tietolähde. Nyt se on Srebrenican ja Mostarin ohella eräs Euroopan sydämessä äkisti puhjenneen atavismin ikoneista, jonka ymmärtämiseksi yritettiin silloin kaikenlaista. Me kirjallisuuskriitikotkin yritimme.

Artikkeli ilmestyi Helsingin Sanomien Sunnuntai-sivuilla vuonna 1996, kun Bosnian sodassa oli jo solmittu katkera rauha.

Juhlavia muistoja, keksittyjä perinteitä: Värittääkö yli 50-vuotias matkakirja yhä sitä, miten tulkitsemme hajonneen Jugoslavian tragediaa?

Ennen englantilainen historiotsija Eric Hobsbawm uskoi vakaasti, että historiallinen totuus ja järki ovat riittäviä apukeinoja politiikan tai arjen barbarismia vastaan.

Nyt kun Hobsbawm punnitsee omaa ammatillista rooliaan kylmän sodan päätyttyä ja kommunismin murentuessa, hänen johtopäätöksensä pessimistisempiä.

”Historia”, Hobsbawn toteaa 1993 julkaistussa puheenvuorossaan, ”on etnisten ja fundamentalististen aatteiden raaka-ainetta aivan kuten unikko on huumeriippuvuuden raaka-ainetta. Menneisyys on näiden ideologioiden kenties tärkein elementti. Mikäli sopivaa menneisyyttä ei ole, se voidaan aina keksiä. Aikaisemmin uskoin, että toisin kuin esimerkiksi ydinfyysikot, meidän ammattikuntamme ei ainakaan saa mitään harmia aikaan. Olin väärässä. Tutkimuksemme voivat muuttua pommitehtaiksi.”

Kenties Hobsbawm oli tietoinen myös siitä, että muuan Bosnian veritahraisista kartanpiirtäjistä - kroaattien Franjo Tudjman - on historian professori. Lisää varjoja Hobsbawmin ammattikunnan ylle heittänee myös kirjailija Rebecca Westin poliittisten intohimojen yhä herättämä kiinnostus.

Huhtikuun New Yorkerissa kokenut ulkomaankirjeenvaihtaja Brian Hall väittää, että Westin yli 50-vuotias matkakirja Jugoslaviasta selittää osaltaan sitä, miten Euroopan uusinta tragediaa on tulkittu.

Rebecca West (1892-1983) oli englantilainen kirjailija, lehtinainen ja feministi. Hänen romaanituotantoa ei juuri enää lueta, mutta epäsovinnainen elämä herättää yhä kiinnostusta.

West syntyi loistavan menneisyytensä hukanneeseen sukuun, jonka kurjistumista edisti perheen hylännyt isä. Elämäkertureiden mukaan lapsuuden ahdinko synnytti Westissä voimakkaan tunteen kadotetun ajan paratiisillisuudesta ja uskon verenperinnön merkitykseen. Se myös radikalisoi hänen halveksivan kuvansa länsimaisen miehen arkkityypistä.

West, joka lainasi taiteilijanimensä Ibsenin omapäiseltä sankarittarelta, inhosi ajatusta, että uhrautumista pidettäisiin hyveenä. Kun ensimmäinen maailmanpalo alkoi, hän hyökkäsi ankarasti englantilaisia pasifisteja vastaan, jotka menivät mieluummin kädet taskussa taivaaseen kuin tahrivat siveytensä sodassa Saksaa vastaan.

Luentomatkalla Helsingissa 1935 Westiä innosti mielikuva itsenäisyydestään kamppailevasta ja peräänantamattomasta kansasta, jonka kohtaloa leimasi ankara pimeän ja valon kädenvääntö. Nähtävästi Suomesta kuitenkin puuttui sekä Westin aristokraattisten ennakkoluulojen edellyttämä menneisyyden loisto että romanttisen paatoksen vaatima alkuperäisyys.

Vierailu Jugoslaviassa sai hänet nimittäin syrjäyttämään Suomea koskevan kirjahankkeen ja valitsemaan sen tilalle ”pittoreskimman” aiheen.

Erään Westin ystävän mukaan Black Sheep and Grey Falcon (1941) ei kerro niinkään 1930-luvun Jugoslaviasta kuin kirjailijasta itsestään. Serbien historiasta West löysi ainekset, jotka palvelivat hänen ehdotonta moralismiaan ja esteettistä vaistoaan. West piti slaaveja luonnollisina manikealaisina, joiden eettinen taju ei ollut hämärtynyt kuten ”rodullisen perintönsä hukanneen” kaupunkityöväestön tai siveysoppeja saivartelevan sivistyneistön.

Herooisten serbien parista hän uskoi löytäneensä aidon ja uhattuna puolustautuvan nationalismin idean, jonka puitteissa jokaisen kansan olisi voitava viljellä tahratonta ”sieluaan”.

Serbien sopivuutta Westin valitsemaan rooliin korosti lisäksi hänen mystinen taidekäsityksensä. Westin näkökulmasta serbit olivat Bysantin aitoja jälkeläisiä, joiden fyysinen kauneus ja rikas kulttuuriperimä tarjosivat avaimen kansojen sisäiseen olemukseen.

West lietsoi varauksetta mielikuvaa serbeistä etuvartiona pimeää turkkilaisuutta vastaan. Serbien suurenmoinen menneisyys oli löydettävissä historian jatkumosta ja tunnistettavissa heidän arvokkuudessaan.

Westin kuva Balkanista oli epäilemättä epätarkka, kuten asiantuntevat aikalaiskriitikotkin moitiskelivat, mutta kuten Brian Hall kirjoittaa: ”West tajusi serbejä paremmin kuin kukaan toinen ulkomaalainen, koska hän tajusi, miten serbit itse ymmärsivät itsensä.”

West syntyi vuosisadalla, joka nopeasti ja määrätietoisesti tuotti useimmat nykyiset käsityksemme historiasta, perinteistä ja kansallisuudesta. Omaan maahan ja kieleen samastuva kansa, ”spontaani” kansallistunne ja pitkän esihistorian kulminaatioksi väitetty kansallisvaltio ovatkin oikeastaan perin moderneja päähänpistoja.

1800-luvun valtiorakenteet käyttivät massojen kansallistamiseen symbolisia eleitä (valikoidun kansanperinteen virallistaminen, seremoniat ja monumentit) ja käytännöllisiä toimenpiteitä (kielen standardointi, kansalaisoikeuksien byrokratisointi, koulutus ja sosiaaliohjelmat). Ne olivat kiinteä osa teollistuvan Euroopan poliittista järjestelmää, eivät kansallisen "havahtumisen" väistämättömiä seurauksia.

Nyt saman operaation kolme vaihetta on kiirehditty uudelleen läpi Serbiassa ja Kroatiassa: kansan erityispiirteiden määrittäminen älymystön toimesta, pienten isänmaallisten järjestöjen ja lehtien poliittinen aktivismi ja lopulta suurten ihmisjoukkojen liikekannallepano.

Ei ihme, että Westin romanttinen tulkinta kaaosta vastaan taistelevasta rotusidonnaisesta nationalismista myy hyvin. Brian Hall väittää sen jopa dominoivan entisestä Jugoslaviasta kirjoittavien journalistien lähdeluetteloita.

Hallin oma kappale on kuulemma selattu koirankorville, mutta epäröimättömin ihailija on hänen mukaansa Robert D. Kaplan, jonka bestseller Balkan Ghosts: A Journey Through History (1993) löytää valaistumisen hetket yhtä syvistä ja kaukaisista lähteistä kuin West.

”Keskiaikaisista luostareista, vanhoista kirjoista ja kauhtuneista valokuvista tuli minulle pakkomielle”, Kaplan kirjoittaa. Mutta niistä koottu kertomus on lopulta fatalistinen. Mikään ei muutu luonteisiinsa vangittujen kansojen kohtaloissa, sillä Kaplan on jo lukenut kaiken puoli vuosisataa vanhoista kirjoituksista. Menetelmä on viettelevä, Hall tunnustaa, sillä se imartelee ymmärrystämme ja antaa historialle kaivattua suuntaa ja tarkoitusta.

Kaplanin ilmeikäs kirja loputtomaan taisteluun lukkiutuneesta Balkanista ja menneisyyden voimista teki suuren vaikutuksen myös presidentti Bill Clintoniin, joka luki sen keväällä 1993.

Ja nähtävästi Clinton kuvitteli itsensä yhä saman arkaaisen spektaakkelin yleisöksi, kun hän Daytonin rauhansopimuksen alla onnitteli Franjo Tudjmania ja Slobodan Milosevicia ”historiallisesta ja sankarillisesta päätöksestä”.

Tutkija Pekka Kuusisto on väitöskirjatyössään kiinnittänyt huomiota siihen, miten syvälle myös suomalaisen uutisoinnin tajuntaan on uponnut poliittinen oppi etnisten ryhmäkuntien luonnollisuudesta ja kansallisvaltion itsestäänselvyydestä. Tällaisten ulkoluettujen ihanteiden näkökulmasta sota toki oli kauhistavaa, mutta ”keinotekoisen” Jugoslavian hajoaminen oli yhtä ”väistämätöntä”.

Kuitenkin sota suunniteltiin jugoslavialaisten eduntavoittelijoiden toimesta. Se ei päättynyt oivallukseen tappamisen järjettömyydestä ja vyöryn patoamisesta, vaan siihen miten kansanmurhan keskeiset organisaattorit olivat jo saavuttaneet lähes kaiken mitä olivat alun perin halunneet.

Kun serbipresidentti Milosevic alkoi tietoisesti käyttää hyväkseen kiihkonationalismia, etnistä suvaitsemattomuutta, traditioiden palvontaa, maan ja luonnon romantisointia ja vainoharhaista mielikuvaa jatkuvasta elämänkamppailusta, hän ei pelkästään keksinyt välineitä oman valtansa edistämiseksi. Hän siirsi Jugoslavian politiikan takaisin Westin pystyttämiin juhlaviin lavasteisiin.

Näissä lavasteissa verilöyly näytti asioiden ikuiselta kululta ja voimattomuus ”historian” edessä oli omiaan lohduttamaan kaikkia ulkopuolisia, neuvottomia ja haluttomia.