Hetki sitten Ylen ykkösen pääuutislähetys muisti 75
vuotta täyttänyttä Outi Heiskasta. Jossakin pääkaupungissa on juhlanäyttelykin.
Vuosia
sitten, olisiko ollut Wäinö Aaltosen museossa täällä Turussa, amanuenssi kertoi
meille avajaisvieraille pienestä ammoniittifossiilista, jonka akateemikko Heiskanen
oli raapustanut varhaiseen grafiikan lehteen. Kivettynyt, sikiönkaltainen hahmo
on sittemmin saanut rinnalleen monia muita eläimiä, syntymättömiä lapsia ja
kokonaisen pensastuulikansan heimon, joita päivän uutislähetys poimi esiin tekijälle
ominaisina symboleina.
Tutkiiko
taiteilija vastustamattomaksi osoittautunutta aihetta, vai toistaako hän sitä?
Sopii
kysyä myös kirjallisuudessa, jossa samat kuvat saattavat mittavan tuotannon myötä
jähmettyä suuriksi, enemmän kriitikoita kuin muutoin vain lukevia ihmisiä
vaivaaviksi arvoituksiksi. Otetaan vaikkapa Bo Carpelan (1926 – 2011).
Romaanissa
Lapsuus (2008) kuvasto on pitkälti
sama, jota Carpelanilta on tottunut odottamaan.
Päällimmäisinä siihen kuuluvat
huoneet, jotka yleensä ovat tyhjiä ja yksinäisiä, ja yksinäiset linnut, jotka
tekijän runoudessa ovat kai symboloineet joko vapautta tai lauman syrjintää. Toisinaan
kyseeseen tulee myös katu tai tori, jonka autiutta valo leikkaa ja varjot
pakenevat tai pyrkivät kohti.
Kesän varjoista (2005) tutun kielen abstraktin perusaineksen tilalla
ovat sen sijaan sadut ja kirjasto. Merkillisen yksinäiseksi nekin tekevät romaanin
keskenkasvuisen päähenkilön, Davin, mikä voi olla tahatonta. Kirjat ovat
toinen, rikas maailma, joka on eristyksissä ensimmäisestä, henkisesti
köyhemmästä arkimaailmasta. Ainoa toinen lapsi, jonka Carpelan nostaa esille,
on tyttö.
Davin elämän ensimmäinen nainen
on tietysti nimeltään Eva. Lisäksi pieni poika on vielä viaton lapsi mutta
pienellä tytöllä on ”aikuinen katse”. Yritys kuvata ensirakkauden varhaista
aistillisuutta kääntyy Raamatulliseksi latteudeksi. Osuvampi on kuvaus
pitkästymisestä ”lasten uskollisena ystävänä”.
Siinä puhuu ihmisen kokemus eikä
kirjailijan posetiivi.
Aikaa ja osoitteita myöten Davin
lapsuus seuraa Carpelanin omaa lapsuutta. Tarkempia yhtymäkohtia ei kannata
arvailla, eikä Lapsuutta ehkä pidä
lukea yhtä suurin odotuksin kuin Kesän
varjoja. Muistaminen, joka ei ole paluuta ajassa vaan vanhenevan itsen
siirtymistä tilassa, ei nyt yllä samaan haavoittuvuuteen, jota Carpelan on
kertonut ihailevansa Ingmar Bergmanin elokuvassa Mansikkapaikka.
Enemmän
Lapsuudessa on luennon tuntua.
Toisinaan luento koskee lyyristä kuvallisuutta proosatekniikan osana. Varsinkin
valo ja pimeä ovat Carpelanin käsissä kuin esineitä, joita hän kokeilee kääntää
mahdollisimman moneen asentoon.
Tavanomaisimpia ovat ”kuollut
valo” kaduilla, jonka voi nähdä ikkunasta, tai ”maailman pimeys”, jonka voi
aavistaa radion yhä huonommista uutisista. Hankalin on ”pimeyden sisin valoisa
ydin”, jota tieto ”kuoleman varjosta” ei ole vielä tyystin sammuttanut.
Jossakin on ehkä se raja, jossa
henkilökohtaisen symboliikan sijaan on perusteltua puhua rekisteröidystä
tekniikasta. Tai siitä posetiivista. Joko se meni tässä? Vai vasta tässä?
Espanjalaisen Antonio Muñoz
Molinan romaanissa Öinen ratsumies
(2008) teksti ”soljuu”, kuten joku suopeampi kriitikko on kehaissut. Mutta
yleensä siten, että kappale alkaa hiljaisuudesta ja tarjoaa sille sitten kolme
metaforaa: tyhjä huone, valkoinen paperiarkki ja autio tori. Ja kun
hiljaisuuden epiteetiksi vielä lisätään toinen teinirunoilijan suosikkisana,
”ikuisuus”, niin palkitun ja arvostetun kirjailijan luotto alkaa vähitellen
huveta.
Joskus taitelija voi olla
vuosikaudet uskollinen rakastamalleen tekniikalle. Joskus hän käy hieman
tylsäksi jo yhden teoksen mittaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti