Keskeneräinen Sanakirja: "Lukeva subjekti"

Lukeva subjekti

1980-luku juurrutti kirjallisuudentutkimukseen puhetavan, jossa ”teksti” ei tarkoittanut kirjailijan sanoja eikä ”merkitys” lukijan näkemystä. Molemmat sekoittuivat osaksi jotakin suurempaa, tulkittavaa tapahtumaa.

Tamperelaisen professori Mikko Lehtosen kirjassa Merkitysten maailma (1996) tapahtuminen nimetään lukemismuodostumaksi ja selitetään lukemistilanteessa vaikuttaviksi kielellis-yhteisöllisiä mekanismeiksi. Mekanismit puolestaan selitetään ytimettömiksi fragmenteiksi ja pakeneviksi prosesseiksi.

                      Oululainen professori Kuisma Korhonen sanoo saman kirjansa otsikossa: Lukijoiden yhteisö (2011).

                      Molemmat tarkoittavat, että lukeminen yhdistää ihmisiä. Ja että kirjallisuuden eettisyys on sitä, että mahdollisia tulkintoja on monia.

Ero syntyy Lehtosen tavasta luetella yksilössä itsessään vaikuttavia sosiaalisia identiteettejä, joiden moninaisuuden läpi lukukokemus liukuu. Korhosella sisäisesti koettuja yhteisöidentiteettejä ei ole. Lukemisen jatkumo perustuu lukijan yrityksille kuvitella ajatuksia vaihtavia ulkoisia yhteisöjä. Ja lukijan mahdollisuudelle alistua toisen vaatimuksiin, mutta taiteen muotosääntöjen mukaan, jolloin ”taide” toimii kuin sadomasokistisen istunnon turvasana.

Lehtosen ratkaisu on narsistinen ja terapeuttinen: minä en ehkä ole eikä minun koskaan tarvitse olla samaa mieltä itseni kanssa.

Korhosen ratkaisu on sosiaalinen ja käytännöllinen: minä en ehkä ole eikä minun koskaan tarvitse olla eri mieltä itseni kanssa, sillä joku muu varmasti on.