Luin lehdestä, että ”maailma pitää pelastaa
kulutuskulttuurin liekeistä”. Ja tietysti kulttuurisivuilta, sillä taloudessa
tai urheilussa kaksi raamatullista metaforaa yhdessä lauseessa voisi kuulostaa
mahtipontiselta.
Kirjasta luin, ettei television
ja Facebookin turruttama elämä ole runoilijan mielestä pelkästään ”absurdi” ja
”lattea” vaan lisäksi sillä on jotain tekemistä ”synnin” kanssa.
Epätieteellisen laskutoimitukseni mukaan nämä ovat ne kolme sanaa, jotka toistuvat
tiheimmin Ville-Juhani Sutisen kirjassa Taikuri
joka sai yleisönsä katomaan (2009).
Maailmassa, jossa edes piispat
eivät usko ihmeisiin, kristinuskon kieli on ilman isäntää ja siksi kenen
tahansa renki. Mutta liittyykö tämä jotenkin amerikkalaisen filosofi Richard
Shustermanin ajatukseen nykytaiteesta uskonnon asemassa?
E.M. Forster kirjoitti jo
romaanissaan Hotelli Firenzessä
(1908) sivistysporvaristosta, jolle museo on kirkko tai kirkko museo, ja joka
siksi odottaa taiteelta tiettyä hartautta, rituaalisuutta, teosten
koskemattomuutta ja tietysti mystillistä vaikutusta:
”Siellä oli Giotton freskoja, joiden taiteellisten arvojen läsnä
ollessa hän tuntisi siten kuin oli oikein ja sopivaa. Mutta kuka kertoisi
hänelle, mitkä olivat Giotton freskoja?”
Uusi polvi, johon Shusterman
kuuluu, odottaa enemmän kuin elämyksiä. Nuorta Lucy Honeychurcia koulutetumpana
ja itsetietoisempana se asettaa tekijöille tehtäviä. Taitelijan tulisi olla
näkijä, Shusterman sanoo, ja teosten tulisi osoittaa ongelmia, opastaa niistä
ulos, ja sen ohella vielä toimia syvähenkisten kokemusten lähteenä.
Minusta tämä kuulostaa siltä,
kuin Shusterman olisi ymmärtänyt asian väärin päin, ja nykyusko onkin taiteen
asemassa. Se on muuttunut kollektiivisesta yksityiseksi ja ilmoituksesta
tulkinnanvaraiseksi.
Lopputuloksena on
kulttuurikeskusteluun iskostunut ilmapiiri, jossa puhujan mielipiteen ei
tarvitse olla vakuuttava koska se on moraalisesti velvoittava. Eikä
vastaväitteen tarvitse olla vakuuttava koska se voi olla ainoastaan loukkaava:
se rikkoo edellisen puhujan oikeutta omaan vakaumukseensa.
Pinnalta katsoen
keskustelukulttuurin muutos ei ole suuri. Eihän kukaan ole koskaan ennenkään
ollut ikinä väärässä.
Tarkemmin ajatellen mielipiteen
valta tiedon alueesta on kasvanut samalla kun mielipide on omaksunut
uskonnoille ominaista moraalista auktoriteettia. Aiempi hyveellisyyden
harjoittaminen maailmankuvan alueilla, joita tieto ei varsinaisesti tarkastele,
tunkeutuu tiedettävien asioiden sisään. Silloin myös tiedon julkista sfääriä tarkastellaan
yksityisen moraalisen intuition varassa, jota ei voi kyseenalaistaa, ainoastaan
loukata.
Kun valituskauden filosofit
aloittivat yli 300 vuotta sitten modernin maailmankuvan rakentelun, moni heistä
yritti yhä täyttää tietämyksessä olevat aukot jonkinlaisella Jumalan
vertauskuvallisella läsnäololla - kuten George Berkeleyn hengellisellä
substanssilla tai John Locken materiaalisella substanssilla.
Nykyisin
konkreettisen Jumalan olemassaolosta ei juuri väitellä, vaan rippipappi tai
elämänkatsomustietoa lukiolaisille opettava vakosamettihumanisti tarkastelee
inhimillisen tiedon rajallisuutta ihmisestä itsestään käsin. Se on ikään kuin
tunne-elämän osa: uskoa, nöyryyttä, kaipuuta. Tietämättömyys kytketään siis
syviin moraalitunteisiin, jolloin tieto on moraalittomuuden eräs mahdollinen
lähde. Se voi johtaa atomipommin keksimiseen tai totaaliseen ympäristötuhoon.
Tai siis alussa viitattuihin helvetin lieskoihin
Näin
ajatellen tiedolla on ainakin yksi hyvä puoli: se lopettaa arvottomaksi käyneet
kulttuurikeskustelut kertarysäyksellä. Entä tietämättömyys? Siitä ei ehkä enää
pitäisi sanoa mitään, sillä tietämättömyys on jo pitkään ollut yliopistoja
myöten hyväksytty ja sanomalehdistössä puolustettu näkökulma.
Tampereen
yliopiston kuvajournalismin professori Janne Seppänen esitti jo
vuosikymmen sitten kirjansa arvostelun johdosta seuraavan klassisen kommentin
(HS 10.8.2001):
”Minua ei kiinnosta se, mikä on lopullinen totuus vaikkapa nyt
Foucault'n vallan tematiikasta. Tällaiset kiistat ovat akateemisen maailman
masentavinta antia.”
Toivottavasti on vielä
korkeakouluja, joissa työnhakijalta kysytään: kiinnostaako totuus,
innostaako keskustelu, vai löytyisikö jokin sopivampi ammatti, jossa oman
todellisuuden aukkopaikat on luontevampi täyttää mieluisilla sepitteillä ja
lohdullisilla harhakuvilla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti