Muuttotauko

Blogin päivityksiin tulee noin viikon mittainen muuttotauko. Älkää sillä välin kadotko mihinkään, en minäkään ole lähdössä kuin kaksi korttelia etelään ja puolitoista Aurajoen suuntaan...

Aikamme ajattelijoita: Kuinka tyhmä saa olla?

Sillä, kenestä tulee Amerikan keskuspankin eli tuttavallisesti Fedin seuraava pääjohtaja, on varmaan paljonkin merkitystä myös tavallisen suomalaisen talouden kannalta. Niin valistunut ja kansainvälinen en kuitenkaan ole, että osaisin nyt kertoa, että mitä. Enemmän kiinnostaa päivän lehden pääkirjoituksessa mainittu henkilö, ja mitä hänen julkinen persoonansa kertoo akateemisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä siedetyistä tai vaadituista ominaisuuksista.

                      Kahdesta pääehdokkaasta lehti arvioi presidentti Barack Obaman suosikiksi ekonomisti Larry Summersin, ekonomistien suosikki on Janet Yellen, jonka mainitaan kuuluvan niihin harvoihin ammattikunnan edustajiin, jotka osasivat varoittaa finanssikriisistä etukäteen. Summersista puolestaan mainitaan ”taannoinen sammakko, jonka mukaan naisilla ei ole luontaista kykyä kaikkein vaativimpiin tehtäviin tieteen saralla” (”Sukupuoli ei saa ratkaista USA:n keskuspankin johtajakisaa”, HS 12.8.2013).

                      Pääkirjoituksen johtopäätös valaisee hyvin tämän hetken tasa-arvokeskustelun ilmapiiriä. Jos ammattipiirien etevämmäksi rankkaama ja käytännön johtamistehtävänsä taitavammin hoitanut Yellen nimettäisiin, poliitikko Obamaa syytettäisiin kuitenkin poliittisesti korrektista kiintiönaisen valinnasta.

                      Kirjoituksen mainitsema sammakko taas valaisee Summersia persoonana.

                     

Arvostettu evoluutiobiologi ja hyönteistutkija Edward O. Wilson arvioi vuonna 1978 ilmestyneessä kirjassaan On Human Nature (”ihmisluonnosta”) sukupuolten eroja seuraavaan tapaan:

”Vaikka miehille ja naisille tarjottaisiin sama koulutus ja yhtäläinen pääsy kaikkiin ammatteihin, miehet olisivat yhä yliedustettuina politiikassa, liike-elämässä ja tieteissä.”

Seuraavien vuosikymmenten kuluessa aikana naisille on tarjottu sama koulutus, minkä seurauksena suurin osa yliopistojen opiskelijoista ja tutkijoista on naisia, liike-elämässä naisvalta on noussut jo päällikkötasolle ja politiikkakin lienee vain ajan kysymys. Näin ainakin näytti uskovan Nobel-palkittu geneetikko James Watson, joka supisti vanhan ystävänsä julistaman miesten valtakunnan nörttien takahuoneeksi.

Kirjassaan DNA – The Secret of Life (2003) joka sekin siis ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten, hän arveli, että enää vain matematiikan laitokset ovat suojassa naisten ryntäykseltä.

Kahden tiedemiehen näkemys naisten synnynnäisistä kyvyistä on siis melko erilainen, ainoastaan lähtökohta on sama. Molemmat uskottelevat itselleen, että he elävät juuri nyt – joko vuonna 1978 tai 2003 - sitä hetkeä, jolloin sukupuolten tasaveroistuminen on saavuttanut biologian sille asettamat luonnolliset rajat.

Samaan uskoi myös Harvardin yliopiston silloinen rehtori Larry Summers. Maaliskuussa 2006 hän vieraili puhujana naisten tutkijafoorumissa, jossa kysyttiin, mikseivät useammat matemaattis-luonnontieteellisen perustutkinnon suorittaneet naiset etene urallaan.

Summersin mukaan naisten syrjinnästä virkanimityksissä ei ole näyttöä. Ennakkoluuloja suuremman esteen muodostaa lastenhoito, jota naiset pitävät työtä tärkeämpänä, ja naisten geneettiset taipumukset, jotka eivät riitä matemaattisten alojen tiukimmassa kilpailussa. Toisin sanoen naiset eivät halua tai he eivät pysty.

Lausunnosta nousi normaali kohu, jonka media hoiti totutussa järjestyksessä.

Ensin suuret sanomalehdet otsikoivat tutkijanaisten tyrmistyneen reaktion, sitten kolumnistit kirjoittivat sekavia kolumneja telaketjufeministeistä. Lopuksi yliopistojen päivystävät dosentit teeskentelivät nousevansa kiistan yläpuolelle ja esittivät omasta mielestään viileän järkeviä yleiskatsauksia.

Kantaa ottaneista lausuntoautomaateista tunnetuin lienee evoluutiopsykologi Steven Pinker, joka sattumalta oli myös Summersin puheessaan siteeraama melkein tieteellinen lähde. Summersin yöpöydältä kuulemma löytyi Pinkerin populaaritieteellinen bestseller The Blank Slate (2002), joka kenties sisältää enemmän akateemisen maailman sisäistä kaunaa ja uratietoisia sivalluksia kollegoille kuin luotettavaa tutkimustietoa. Niinpä Pinkerin The New Republic – lehdessä julkaistu kirjoitus odotetusti vahvisti Summersin ilmoituksen. Eri sukupuolten matemaattiset kyvyt ovat tutkimusten mukaan keskimäärin samanlaiset, mutta suorituskäyrän ala- ja ylätasoilla on suhteellisesti enemmän miehiä.

Pinker pilkkaa Summersin kohdistettua kiihkeää arvostelua islamilaiseksi ”fatwaksi” ja valittaa masentuneensa vastapuolen epä-älyllisistä kommenteista.

Erityisen ankarasti hän soimaa biologian professori Nancy Hopkinsia, joka esitti seuraavan sarkastisen ehdotuksen: ”Jos Summers on oikeassa, ja naiset ovat tyhmempiä, ehkä Harvardin pitäisi ryhtyä vähentämään naisopiskelijoiden määrää”.

Hopkins sekoittaa asiat keskenään, Pinker kirjoittaa. Moraalinen oletus, jonka mukaan meidän tulisi kohdella miehiä ja naisia yksilöinä eikä tilastollisina keskiarvoina, ei ole ristiriidassa sen tosiseikkoja koskevan oletuksen kanssa, että miehet ja naiset ovat erilaisia.

Hopkinsia saattoi puolestaan masentaa se, että hänen ehdotuksensa on jo käytännössä toteutunut. Ei tosin oppilasvalinnoissa vaan virkanimityksissä.

Harvardissa aukeaa vuosittain kolmisenkymmentä uutta tutkijanvirkaa. Kolmena viimeisenä vuotena ennen Larry Summersin rehtorikautta niistä 10-13 tarjottiin naisille, kolmena seuraavana määrä on vaihdellut kahdesta yhdeksään.

Summersia kuulemaan kokoontuneilla naisilla oli siis numeroiden perusteella syytä epäillä, että yliopiston johto on ehkä alkanut syrjiä naisia. Puheen kuultuaan heillä oli varma näyttö, ettei asiaan aiota puuttua.

Keneltäkään tuskin jäi huomaamatta, että kaksi tärkeintä Summersin nimeämää naisten urakehityksen estettä ovat asioita, joihin hän tutkijoiden korkeimpana esimiehenä ei voi mitenkään vaikuttaa (biologia ja kulttuuri). Ainoasta esteestä, johon esimies voi vaikuttaa, Summers ei omien sanojensa mukaan löytänyt näyttöä (työpaikkasyrjintä).

Tässä mielessä Summersia puolustamaan rynnännyt Steven Pinker ei ainoastaan toista Edward O. Wilsonin virhettä – tekemällä ennenaikaisia oletuksia sukupuolten erojen biologisista syistä. Lisäksi hän keksi tukun uusia.

Summersin vertaaminen mielipiteidensä takia vainottuun kirjailija Salman Rushdieen on niistä vähäisin, Harvardin yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan naisten vertaaminen uskonnollisia tuomioita jakaviin fanaatikkoihin on jo vähän suurempi. Mutta ehkä Pinker oli ja on evoluutiopsykologina vilpittömästi sitä mieltä, että naisilla on synnynnäinen taipumus irrationaalisiin ja ylitunteellisiin purkauksiin?

En tiedä, mutta helpommin arvaan, miksi Summers vetosi puheessaan Pinkerin siteeraamiin ÄO-vertailuihin. Suuren yliopiston johtajana häntä epäilemättä imarteli ajatus, että juuri johtopaikoille valikoituvat oman alansa älykkäimmät yksilöt. Ja että miesten yliedustus älykkäimmän promillen joukossa antaa ikään kuin tieteellisen oikeutuksen miesten yliedustukselle tieteen, talouden ja politiikan johtopaikoilla.

Kokemuksesta olen huomannut, että työpaikoilla on hieman erilaisia käsityksiä siitä, edustaako ylin johtoporras poikkeuksellista lahjakkuutta ja alan parasta osaamista, vai ovatko muut ominaisuudet sittenkin painaneet enemmän. Toisen käden tieto Summersin tarkoittamasta tieteen maailmasta puolestaan muistuttaa, ettei huippulahjakkuus tietyllä saralla automaattisesti kerro hyvistä johtamistaitoidoista – enemmän tutkijaelämäkerroissa kerrotaan sietämättömistä egoisteista ja mielenterveyden ongelmista.

Tästä ei normaalilla elämänkokemuksella voi tehdä kovin monia johtopäätöksiä. Jos naisten merkitsevin ominaisuus olisi henkinen keskinkertaisuus, heitä pitäisi olla maailman johtopaikoilla keskimäärin enemmän kuin miehiä, ei suinkaan vähemmän.

Lisäksi päättelen, ettei Summers saanut Harvardista potkuja, koska loukkasi akateemisen vasemmiston hellimiä poliittisesti korrekteja arvoja. Hän sai potkut, koska hän johtajana vastasi alaisten perusteltuun huoleen, ettei hän aio tehdä asialle mitään, ja että koko ongelma on alaisten oma vika. Mutta ennen kaikkea hän sai potkut siksi, että hän taloustieteilijänä alkoi selittää luonnontiedettä salilliselle luonnontieteen tutkijoita.

Siksi presidentti Obaman vaikeaksi väitetyn valintaprosessin voisikin tiivistää kahteen perin yksikertaiseen kysymykseen: kuinka tyhmä saa olla? Ja: kuinka tyhmä saa olla päästäkseen Amerikan keskuspankin pääjohtajaksi?

P.S.

Täsmennetään vielä, etteivät kaikki Summersin sammakot liity sukupuoleen, toisinaan ne liittyvät köyhyyteen. Kts vanha blogimerkintä ”Järki ja tunteet”. Kts. myös New York Timesin taloustoimittaja Eduardo Porterin kirja The Price of Everything - The Real Cost of Living (2012).

Viimeksi kuultuna: Cross Culture

Joe Lovano UsFive: Cross Culture. Blue Note 2013.

Levyhyllyssä on pitkälti toista tusinaa Joe Lovanon levytystä, mutta vieläkään en uskalla sanoa kuka Lovano on.

                      Vuosien varrella saksofonisti on muunnellut saundia ja soittotekniikkaa tilanteen mukaan - ikään kuin taiteilijan perinteinen kehityskaari ei koskisi postmodernia jazzmuusikkoa, joka liikkuu oman uransa eri vaiheissa ja jazzin historian ajanjaksoissa miten tahtoo.

                      Luulen silti, että UsFive-projekti on jotakin, jossa Lovano on eniten kotonaan. Cross Culture nojaa jälleen klassiseen bebopiin, Charlie Parkeriin ja Art Pepperiin, ja saumaa sen sitten myöhempien vuosikymmenien freejazziin, Ornette Colemaniin.

Kolmen esikuvan ja kahden tyylilajin yhteiset tunnusmerkit, impulsiivisuus ja energisyys, tulevat kuulijalle selviksi. Ja vieläpä hyvin nauttivilla tavoilla. Levyllä soittavan kokoonpanon musiikinhistoriallinen itsetietoisuus voi toisinaan olla askarruttavaa, mutta svengi on pelkästään tarttuvaa.

Arkisto: "Jumalharha"

”Tunnettu brittitiedemies levittää Räsäsen aborttipuhetta”, otsikoi Helsingin Sanomien verkkolehti eilen maanantaina, 29.7.2013.

Richard Dawkins on nostanut järjestönsä Facebook-sivuille uutisen sisäministeri Päivi Räsäsen (kd) puheista, lehti kirjoittaa, ja jatkaa:

”Dawkins, 62, on arvostettu eläintieteilijä ja evoluutiobiologi, tieteen popularisoija ja kirjailija. Dawkinsin pääteos on Geenien itsekkyys vuodelta 1976. Hänen uskontokriittinen teoksensa Jumalharha (2006, suomennettu 2007) oli kansainvälinen bestseller. Kirja on käännetty ainakin 31 kielelle ja sitä on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta.”

Itsekin olen osallistunut Dawkinsin teosten ostotalkoisiin, hyllyssä niitä näyttää olevan neljä. Aivan vieressä on kuusi kirjaa Dawkinsin hyvältä ystävältä ja tieteelliseltä kiistakumppanilta, Stephen Jay Gouldilta. Kiistaa evoluutiobiologien välille syntyi mm. siitä, pitäisikö evoluutiota tarkastella yksittäisten geenien vai yksilöiden tasolla. Dawkinskin iskusana ”itsekäs geeni” tarkoittaa ensimmäistä vaihtoehtoa. Ei siis esimerkiksi sitä, että moraalinen itsekkyys jotenkin erityisesti hyödyttäisi ihmislajin, oman suvun tai oman itsen pärjäämistä luonnonvalinnassa; vaan yksinkertaisesti sitä, ettei geenillä ole muuta tarkoitusta tai päämäärää kuin monistua seuraavassa sukupolvessa.

Dawkinsin kirjan ilmestyessä moni alan auktoriteetti arvioi sen hyödylliseksi ja tiedettä rikastavaksi tavaksi kuvata evoluution mekanismeja. Oliko ”itsekäs geeni” siis pelkkä tutkijan kielikuva ja ajattelun apuväline eikä lainkaan argumentti siitä mitä, miten ja miksi jotain molekyylitasolla tapahtuu? Muuan toimittaja kysyi tätä Dawkinsilta suoraan ja sai seuraavaan vastauksen: ei sen enempää kuin ”luonnonvalintakaan”.

Hyvä vastaus poliitikolta, tutkijan olisi suonut olevan suorasukaisempi.

Kiertoilmauksen taustalla saattoi olla molekyylibiologian systeemibiologisen suuntauksen kehitys, joka jo oli kyseenalaistanut Dawkinsin keksimän käsitteen hyödyn. Oikeastaan se on hyvin harhaanjohtava, kuten biologi JohnJoe McFadden selittää tässä The Guardian lehden tiedekolumnissaan. Ja jonkin verran haastateltavan väistelytaktiikkaan saattoi vaikuttaa evoluutiobiologian arvostetuimman emerituksen, Ernst Mayrin silloin vielä tuore populaaritieteellinen kokonaisnäkemys oman alansa sen hetkisestä tietämyksestä.

Yksinkertaisesti nimellä Evoluutio (2001, suomeksi 2003) julkaistun kirjan sanastosta ”itsekästä geeniä” ei löydy – vaikka siitä löytyy Gouldin markkinoina mutta Dawkinskin vähättelemä ”jaksottainen tasapaino”. Syy Dawkinsin lempikäsitteen dementointiiin ilmaistaan kirjassa kautta rantain: monet 1900-luvun evoluutiobiologian oivallukset ja löydöt ovat edistäneet tieteen kehitystä, Mayr arvioi, toiset ovat edistäneet lähinnä tutkijoiden uraa.

Tämän enempää Mayr ei halunnut sotkea arvovaltaansa kollegojen välisiin ammatillisiin kiistoihin, minä puolestani vetoan tietämättömyyteeni, enkä siksi ota kantaa. Paitsi mitä nyt Dawkinsin ajatuksiin uskonnoista. Yhteisarvostelun Richard Dawkinsin Jumalharhasta ja filosofi Daniel C. Dennettin kirjasta Lumous murtuu julkaisi vuonna 2007 Turun Sanomat, muistaakseni vähän tiivistetyssä muodossa. Otsikkona oli ”Eliitin väittelyä rahvaan jumalista: Tieteellä on tärkeä rooli elämäntapojen maallistumisessa, mutta ei ehkä kovin tärkeä”

Richard Dawkins: Jumalharha. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2007, 418 s.

Daniel C. Dennett: Lumous murtuu. Uskonto luonnonilmiönä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2007, 446 s.

Kuukausi sitten sanomalehdessä haastateltiin kiihtynyttä moskovalaisnuorta, jonka mukaan yhden muistopatsaan siirtäminen Virossa oli merkki fasismin noususta. Vuosi sitten samassa lehdessä haastateltiin nuorta lontoolaista, jonka mukaan 12 pilapiirrosta Tanskassa oli merkki siitä, että sionistien ja Washingtonin salaliitto valmisteli kaikkien muslimien hävittämistä Euroopasta.

Viron patsaskiistaa ja Tanskan pilapiirroskohua yhdisti tietämättömyys ja kaunainen tosiseikkojen vääristely, joka loi harhakuvan omaan kansanryhmään kohdistuvasta välittömästä uhasta.

                      Toisistaan ne erotti kotimaisessa julkisuudessa omaksuttu asenne, joka heti suhtautui epäilevästi ”Venäjän kansan” tunteisiin, mutta hyvinkin ymmärtävästi koko ”muslimimaailmaa” kohdanneeseen loukkaukseen.

                      Jostakin syystä moni muutoin järkevä toimittaja tai poliitikko piti kansallistunnetta hallitsevan eliitin todellisia motiiveja piilottavana kulissina, mutta uskonnollisia tunteita kohdatessaan hyväksyi kulissin koko totuutena.

Sama erehdys yltää jopa lainsäädäntöön. EU-maissa valtiota ei enää kohdella loukkaamattomana oikeussubjektina, mutta uskontoihin suhtaudutaan kuin valtioon valtiossa, johon pätevät eri säännöt kuin kansalaisten muuhun moraaliseen ja aatteelliseen toimintaan.

Onneksi sentään yhä useampi arvovaltainen tiedemies näyttäisi haluavan asioihin muutoksen. Amerikkalainen Daniel C. Dennett ja englantilainen Richard Dawkins ovat tämän joukon kokeneimpia kiistelijöitä, joiden kaksi uutta kirjaa herättävät heti ensimmäiseksi yhden ratkaisemattoman kysymyksen:

Miksi ihmeessä pätevä filosofi päätti tällä kertaa keskittyä uskon evoluutiobiologiaan ja maailmankuulu evoluutiobiologi uskonfilosofiaan?

Filosofi Dennettin ohjelmajulistus on oikeastaan aika yksinkertainen. Sen mukaan uskontojen vuosituhantinen Lumous murtuu, kuten kirjan otsikko kuuluu, kunhan ihmisille puhutaan järkeä. Järjen mallina toimii luonnontiede, ennen kaikkea evoluutioteoria, jonka biologiseen käsitteistöön myös uskonto pitäisi sovittaa.

Dennettin vahvimman argumentin mukaan uskominen on luonnonilmiö, jonka kulttuurien synty ”kesytti” uskonnoiksi.

Aivan samoin ihminen kesytti monet kasvit ja eläimet tai omat luontaiset taipumuksensa. Esimerkiksi makeannälkä varmisti, että esi-isämme etsivät kaloripitoisinta ravintoa, Dennett toteaa, mutta nykyisin se on jalostettu makeis- ja laihdutusteollisuudeksi.

                      Myös oudot selitykset, joita me annamme tunnistamattomille ilmiöille, tai moraalin sisäinen ääni, jota me noudatamme, ovat kelpo esimerkkejä ihmisten yhteisistä geneettisistä taipumuksista. Ne ovat asioita, joista eloonjäämisen kannalta saattoi olla etua, mikäli ne tekivät valppaaksi vaarojen keskellä tai auttoivat toimimaan tehokkaammin ryhmänä.

Vasta kun kulttuuri tulkitsi samat vaistotoiminnot merkiksi jumalien läsnäolosta, etu siirtyi toisaalle. Uskontojen aikakaudella, Dennett päättelee, uskomukset hyödyttävät vain itseään, eivät ihmiskuntaa.

Tämä on myös Dennettin argumenteista heikoin.

Dennett ei puhu uskontokunnista eturyhminä tai valtakeskittyminä, vaan uskomuksista ”meemeinä”, biologisten geenien kulttuurisina vastineina. Meemi on mikä tahansa idea tai tapa, joka voi kulttuurissa kopioitua aivoista aivoihin samalla tavoin kuin geenit luonnossa kopioituvat yksilöistä toisiin. Tässä mekaanisessa eloonjäämismallissa meemi on myös aina yksittäistä isäntäkehoa tärkeämpi. Sen ovat Dennettille todistaneet kristityt marttyyrit, jotka asettivat sanan oman henkensä edelle.

Valitettavasti meemeissä on vain yksi vika. Niitä ei ole.

Geenit ovat digitaalisia koodeja, biologi H. Allen Orr muistutti toisaalla käydyssä meemi-keskustelussa, ja ne on tehty DNA:sta, joka koostuu neljästä tunnetusta kemikaalista. Meemit on tehty sanaleikistä. ”Meemien olemassaololle ei ole parempia perusteluita kuin Jumalan olemassaololle”, Orr kuittaa.

Dennettin virheenä voi toki pitää vain huonona taktiikan valintana.

                      Halutessaan ulottaa luonnontieteen alueelle, jonne se ei teologien mukaan kuuluu, hän vääntää sen innoissaan muotoon, jota moni biologi ei enää tunnista.

Valinnan taustalta paljastuu silti laajempiakin ongelmia.

Dennett haluaisi vakuuttaa uskovat loogisin järkisyin, vaikka usein ne eivät yksinään riitä kääntämään tiedemiestenkään päätä. Poikkeus on tieteenfilosofi Karl Popper. Hän ei aluksi uskonut darvinismin täyttävän tieteellisen testattavuuden vaatimuksia, mutta palautteen jälkeen julkaisi nopeasti uuden artikkelin, joka alkoi:

”Minulla on suuri ilo ilmoittaa, että olin väärässä.”

Dennett itse on tavallisempi, iloton tapaus. Hän ei vanhoja tappioita myönnä, mutta muistaa kostaa ne laittamalla jokaiseen uuteen kirjaansa kolme ivallista viittausta paleontologi Stephen Jay Gouldiin.

Seikkaperäinen tieto on muutoinkin tärkeämpää asioita tehtäessä kuin asenteita muokatessa. Kukaan ei tarvitse insinööritutkintoa uskoakseen, että tv-kuva on tekniikan tuote eikä ihme, eikä edes Charles Darwin tarvinnut darvinismia muuttuakseen hartaasta nuorukaisesta Jumalan hylänneeksi vanhukseksi.

Suurmiehen jäämistön perusteella syynä olivat henkilökohtaiset menetykset, vaikka häpeämätön Richard Dawkins väittää taas aivan muuta kirjassaan Jumalharha:

”Darwin tarttui burkhan silmänaukkoon ja repi sen auki, päästi sisään ymmärtämisen tulvan, jonka häikäisevällä uutuudella ja kyvyllä kohottaa ihmisen henkeä ei kenties ole edeltäjää.”

Lause on Dawkinsille tyypillinen kahdestakin syystä.

Ensinnäkin se sisältää kaiken, minkä perusteella uskonnolliset kielikuvat ovat iskostuneet arkisen mielipahan ja mielihyvän korvaamattomaksi kuvastoksi – luotaan työntävän saarnaamisen ja koskettavan hartauden.

Toiseksi se sisältää härskin valheen.

Dawkins kertoo usein kahdesta sanasta, jotka Darwin lisäsi Lajien synnyn (1859) toiseen painokseen: ”Luojan toimesta.” Sitä hän ei kerro koskaan, miksi juuri ne ovat tärkeitä kirjassa, joissa Jumalaan viitataan muutoinkin lukuisia kertoja. Ilmeisesti tarkoituksena on vihjata, että ensin Darwin joutui viivyttämään kirjansa julkaisua uskonnollisten piirien pelossa, ja lopulta muuttelemaan sitä samasta syystä.

Darwinin kirjeenvaihdosta käy kuitenkin ilmi, että enemmän tutkijaa arvelutti aineiston riittävyys kollegojen silmissä. Sitä paitsi moni kirkonmies oli lähinnä innoissaan. Teologian näkökulmasta maailma, jossa olennot saavat ”tehdä itse itsensä”, oli suurempi hyvä kuin valmiiksi luotu olento, kiitti anglikaanisen valtavirran ajatuksia heijastellut suosittu puhuja ja aikakautensa mediajulkkis Charles Kingsley.

Tämä on eräs syy siihen, miksi Jumalharha ei yksinkertaisesti ole kovin hyvä kirja..

Toinen on ”Lopullinen Boeing 747”, Dawkinsin melkein varma teologinen todistus siitä, miksi Jumalaa ei ole.  Taitavissa parodioissa kohdetta jäljitellään huolella, Dawkins ilmaisee ivansa silkalla huolimattomuudella.

Lumous murtuu on parempi, mutta onkohan silläkään toivottua vaikutusta uskovien vakaumuksiin?

                      Tuskinpa esimerkiksi antropologien todistama uskontojen kulttuurisidonnaisuus on Dennetin kuvittelema uutispommi. Useimmat hartaat kristityt myöntäisivät muutenkin, että jossakin toisessa maassa heistä olisi varmaan kasvanut muslimeja tai hinduja.

Dennett säilyy viimeiseen asti elitistisenä diplomaattina, joka haluaa todistaa tieteen älyllisen ylemmyyden uskontojen rinnalla. Sen sijaan Dawkins kokeilee oxfordilaisen viisastelun ohella myös demokraattisempaa asennetta.

Hänelle uskonto on viime kädessä mitä tahansa, mitä sen sanotaan olevan – ei vain uskonoppineiden akateemisia helmiä vaan myös rahvaan luuloja, mielenosoittajien palopuheita ja itsemurhapommittajien tekoja.

Niinpä Jumalharhassa näkyvät edes hetkittäin ideologisen vallankäytön todelliset seuraukset, ei ainoastaan teoreettisten meemien kopioituminen. Toisaalta siinä näkyy myös se, miten monet uskonnoille ominaiset kuvitelmat säilyttävät meissä lohduttavan voimansa, vaikka me olisimme täysin tietoisia niiden kuvitteellisuudesta. Kun Dawkins muistelee kuollutta kirjailijaystävää, Douglas Adamsia, joka jakoi hänen jyrkän ateistisen vakaumuksensa, hän siirtyy luontevasti toisen persoonan preesensiin, ikään kuin hän yhä puhuisi vain rajan taakse:

”Douglas, minä kaipaan sinua.”

Samaan arvosteluun liittyi myös ns. ”kainalo”, eli kirjoittajan samaan aihepiiriin liittyvä kolumni. Sitä ei kai julkaistu, koska tapa on olemassa lähinnä Hesarissa, ei Turun Sanomissa. Tässä kolumni kuitenkin on.

                     

Mitä voi uskomalla tietää?

Sosiologi Thomas Luckmanin mukaan uskonnollisuus ei rajoitu laitoskirkon maailmankuviin. Se perustuu ihmisen tarpeelle ymmärtää omia kokemuksia, löytää merkityksiä elämälle ja rakentaa "itseyttä".

                      Myös uskontotieteilijä Veikko Anttoselle uskonnollinen käyttäytyminen on osa mielen yleisinhimillistä ja sosiaalista toimintaa. Se jaottelee asiat meille keskeisiksi tai toisarvoisiksi, erottelee sisä- ja ulkopuolen toisistaan tai järjestää meidät ja muut omiin lokeroihinsa. Uskonto on tiedon tapa ja samalla myös identiteetin ja tiedon raja.

Koska uskonnollisten kokemusten ja oppien tulkinta edellyttää jäsenyyttä jossakin yhteisössä, Luckman muistuttaa, kaikki muutokset maallisen yhteiskunnan päämäärissä tai tavallisen kansalaisen toiveissa ovat omiaan aiheuttamaan selkeitä muutoksia myös hengellisessä käytöksessä.

Viimeksi tämän todisti tuore EU-selvitys viime keskiviikolta, jonka mukaan avioliitot päätyvät useimmiten eroon Espanjassa. Se tarkoittaa, ettei katolisena piirteenä pidetty penseys avioeroja kohtaan ollut sittenkään aito osa katolisten espanjalaisten hengellistä maailmankatsomusta. Se oli vain juridinen pakko, joka poistui kaksi vuotta sitten, kun avioliittolainsäädäntöä rukattiin liberaaliin suuntaan.

Niinpä tutkija olisi tuskin hämmästellyt Turun Kirkkopäivien monipuolista ohjelmaa. Arkistunut eurooppalainen kristillisyys koskettaa meitä enää harvoin ryhmän jäsenenä ja yhä useammin yksilönä, mikä Luckmanin mallin mukaan tarkoittaa, ettei uskonnostakaan enää etsitä hengellistä esivaltaa vaan itsensä toteuttamisen elämyksiä, hyvinvointia, elämännautinnon tehostumista ja viihtymisen kokemuksia.

Uskonnollisten maailmankuvien suosio tuskin muutoinkaan perustuu siihen, että iso osa meistä luulee todellisuuden toimivan kirkon kertoman mukaan.

Historioitsija James Gilbertin mukaan jo Hiski Salomaan kupletissa mainittu Scopesin ”apinajuttu” koski jotain muuta kuin Raamatun luomiskertomuksen tai Darwinin evoluutioteorian todenperäisyyttä. Amerikkalaisen pikkukaupungin käräjillä taisteltiin uskon ja tiedon eettisestä arvojärjestyksestä.

                      Amerikassa sekä katoliset, juutalaiset että protestantit ovat käyttäneet hyväkseen maan poliittisesta historiasta kumpuavaa demokratian ja tasa-arvon kieltä, Gilbert arvioi. Uskontokuntien pyrkimyksenä on ollut pitää tieteen auktoriteetti kurissa ja osoittaa että sen erikoistuneet perustelut ovat oikeastaan elitististä ylimielisyyttä.

                      Näin Yhdysvaltoihin on syntynyt kulttuurisen arvokeskustelun paradoksi, joka torjuu totuuden yhteismitalliset kriteerit ja järkiperäisen yhteisymmärryksen. Keskenään ristiriitaisia ja suvaitsemattomia maailmanselityksiä siedetään, suojellaan ja sananvapauden nimissä niitä jopa rohkaistaan.

Tieteen edistysaskeleet eivät riittäneet tekemään 1900-luvun luonnontieteistä yksinomaista elämäntarkastelun prosessia, Gilbert päättelee. Ja oikeastaan juuri tieteellisen tiedon paineessa uskomisesta on tullut tavoiteltavaa moraalista hyvää.

                      Samaa on Suomessa vakuutellut ainakin neurologi Matti Bergström, joka Neuroteologia-kirjassaan (1998) arveli löytäneensä ihmisen aivoista uskonnollista tunnetta selittävän ja Jumalan teologisia ehtoja vastaavan esitietoisen kehitysasteen. Ihmisalkion varhaisvaiheisiin kytkeytyvän näkökulmansa johdosta hän puheli myös ylistävästi ”lapsen uskosta”, jonka maailmasuhdetta hän piti aikuismaista ”tietoa” myönteisempänä.

                      Bergströmin tuumailu on yhtä aikaa tiedettä ja mystiikkaa, minkä johdosta se sopii saumattomasti myös Gilbertin tieteellisiin johtopäätöksiin.

Alaviite: ”Moraalikuola”

Rasismi, ihmiskauppa ja asunnottomuus ovat eittämättä polttavampia yhteiskunnallisia ongelmia kuin tädin perintöä kärkkyvät veljenpojat. Mutta siitä huolimatta olisin kärkkäämpi puolustamaan Agatha Christien kirjallista arvoa kuin edes/jopa Henning Mankellin jne.

                      Voisin esimerkiksi siteerata Michel Houellebecqia, jolla oli Christiestä paljon hyvää sanottavaa. Ainakin romaanissaan Oikeus nautintoon.

                      Houellebecq siteeraa pitkät pätkät Christien kartanohenkistä rikosdraamaa nimeltä Kohtalokas viikonloppu. Erityisesti hän ihastelee kuvanveistäjä Henriettan hahmoa, jossa kuulemma henkilöityy jotain luomisen tuskasta ja taitelijana olemisen erityisestä kärsimyksestä. Houllebecqin mukaan se on ”kyvyttömyyttä olla todella onnellinen tai onneton, tuntea todellista vihaa, epätoivoa, riemua tai rakkautta, se on kuin armoton esteettinen suodatin taiteilijan ja maailman välissä”.

                      Myös nuorison lemmenpulmia Houllebecq pitää etevästi kuvattuina, liikuttavina ja kummallisina. Kohtauksessa, jossa epäonnistuneeseen kirjailijaan rakastunut urhea Midge pelastaa mielitiettynsä itsemurhalta, Christie on saavuttanut jotakin kaunista, Dickensin tyylistä, Houellebecq toteaa. Christie kirjoittaa:

                      ”Midgen käsivarret kietoutuivat yhä lujemmin hänen ympärilleen. Edward hymyili Midgelle mutisten: - Sinä olet niin lämmin, Midge, sinä olet niin kovin lämmin…

                      Tuollaista on epätoivo, ajatteli Midge. Kylmää, ääretöntä kylmyyttä ja epätoivoa. Hän ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt, että epätoivo saattoi olla niin kylmää. Hän oli kuvitellut sitä kuumaksi ja intohimoiseksi, väkivaltaiseksi, kuumaveriseksi toivottomuudeksi. Tämä oli todellista epätoivoa, tämä ääretönkylmyys ja yksinäisyys. Epätoivon synti, josta papit puhuivat, oli kylmä synti, se oli erottumista kaikista lämpimistä ja elävistä siteistä.”

                      Tai jos tämä kuulosti ranskalaisen kirjailijan ironialta, niin voisin siteerata ruotsalaista elokuvaohjaaja, joka kuulosti aidosti ivalliselta. ”Tarvitsemmeko me todella elokuvaa kertomaan, että lapsiprostituutio on pahasta”, hän sanoi Lukas Moodyssonin elokuvasta Lilja 4-ever. Ilmeisesti hän piti sitä enemmän toisen taiteilijan ”moraalikuolana” kuin kaupallisena sosiaalipornona tai ns. keskustelun herättämisenä.

Tommi Melenderin blogissaan introdusoima kielikuva on inhottava, mikä saa sen tuntumaan yksiselitteisen halventavalta. Mutta selvästi se on hyödyllinen. Yhtä hyödyllinen se ei olisi, jos kyse oli vain ”jonkin kuolaamisesta”, i.e. jotkut kirjailijat kirjoittavat maailman moraalisesta pahuudesta liiankin innostuneesti, mikä on epäilyttävää; tai jotkut kirjailijat kirjoittavat omasta moraalisesta hyvyydestään liiankin innostuneesti, mikä on epäilyttävämpää.

                      Hyödyllisyydestä kertoo myös kielikuvan yleispätevyys. Se ei ole vain haukkumasana sosialidemokraateille, vaikka ”sosialidemokraatti” olisi haukkumasana Melenderille. En tiedä, onko. Esimerkki.

                      Viime vapunaattona YleX:n toimittaja haastatteli (provosoivasti) kokoomusnuorta. Kokoomusnuori lausui, että ”menestyminen on itsestä kiinni”. Pavlovin koiran vastereaktio ehdollistamalla istutettiin signaaliin, tai mitä juuri sinun viiteryhmääsi kuuluvan tulee aina automaattisesti sanoa, kun kuulet…

                      Varmaankin kokoomusnuori oikeasti tiesi, että menestyminen on kiinni itsestä, itsen vanhemmista, itsen kavereista, itsen kavereiden vanhemmista, suomalaisesta peruskoulusta ja ilmaisesta korkeakoulutuksesta. Mutta sitten radiotoimittaja laukaisi signaalin ja kuola valui.

                      En silti pitäisi ”sosialidemokratiaa” sattumanvaraisena terminä pohjoismaisen dekkarin yhteydessä. En siksi, että useat lajin tekijöistä olisivat poliittisilta vakaumuksiltaan kansankodin keskiarvoa tai siitä vasemmalla. En taaskaan tiedä. Vaan siksi, että ajatus yhteiskunnan rappiosta (kaikki menee koko ajan huonompaa suuntaa) ja rappion lietsoma pessimismi (oikein mitään ei ole tehtävissä) ovat osa ruotsalaisen sosialidemokratian perintöä.

                      ”Huonompi aines”, sanoi eräs toinen kokoomusnuori. Häntä ennen sen sanoi ruotsalainen sosialidemokraatti. Aineksen vähentämiseksi keksittiin pakkosterilisointi sekä muita eugeniikan mukaisia ohjelmia.

Eugenikot eivät omasta mielestään vihanneet huonompaa ainesta, eikä pohjoismainen dekkari vihaa kenenkään mielestä huono-osaisia (Stieg Larsonilla dekadentit löytyvät korruptoituneesta virkakunnasta ja taloudellisesti eristäytyneestä yläluokasta, eivät alemmista sosiaaliluokista). Mutta jos ja kun dekkari suuntaa lukijan tunteet jotakin ameebamaisesti levinnyttä ”systeemiä” tms. vastaan, sisäistä vihaa lietsova, normalisoitu avuttomuuden tunne on kuin suoraan menneisyydestä. Ainoastaan normaalit säännöt ylittävä äärimmäinen, poliittinen ratkaisumalli puuttuu.

Tai ei oikeastaan puutu. Ei pohjoismainenkaan dekkari lähetä sarjamurhaajiaan terapiaan. Heidät hävitetään, kuten Patricia Cornwellin tai Andrew Vachssin amerikkalaisessa moraalikuolassa, johon aiemmin viittasin.

Melenderin kielikuvaa minulla ei ollut, kun vuonna 2006 kirjoitin Henning Mankellin varhaisesta, Afrikka-romaanista Leopardin silmä. Siksi se puuttuu arvostelusta, arvostelun tappioksi.

                      Silloin tiesin lehdistä, että Mankell on edistyksellinen ihminen, joka tuntee Afrikkaa ja afrikkalaisia ihmisiä, ja on huolestunut maanosan kehityksestä. Kirjaa lukemalla sitä ei voi tietää. Se antaa vaikutelman taantumuksellisesta ihmisestä, joka kuullessaan ehdollistetun signaalin ”Afrikka” alkaa kuolata suupielistään kaikenlaisia valkoisen miehen ja mustan maanosan latteuksia.

                      Otaksun, ettei Mankell yksinkertaisesti kyennyt kirjoittamaan mitä hänen olisi pitänyt kirjoittaa, sanomaan mitä hän halusi sanoa. Monet muut, yleensä kovin kuluneet sanat tulivat ensin.

                      Mistä sellainen voi johtua? Olen miettinyt samaa asiaa 25 vuotta, ja tulin juuri siihen tulokseen, että romaanin kirjoittamisen täytyy olla vaikeaa. Ja että omaperäisen romaanin kirjoittaminen on erityisen vaikeaa.

                      Kiitos kommentoijille, Tommi Melenderille ja Juha Saarelle ja erityisesti Kanaselle, vaikka Kanasta voikin nyt harmittaa, että liitän vielä tähän vanhan, hieman happaman arvion parhaimpana tai ainakin lajin kannalta ikonisimpana pidetyn pohjoismaisen dekkaristin kaunokirjallisesta teoksesta…

Henning Mankell: Leopardin silmä. Laura Jänisniemi. Otava 2006.

Ihminen oppii elämään syöpäläisten ja ripulin kanssa, mutta katkeruudesta ja harhaluuloista luopuminen näyttäisi olevan vaikeampaa kuin puhtaudesta ja mukavuudesta luopuminen.

                      Valkoisen miehen taakka, jonka Hans Olofson vie mukanaan Afrikkaan, ei selity pelkillä ihonvärin herättämillä epäluuloilla. Ennen rikosromaaniensa maailmanlaajuista menestystä kirjoitetussa kasvukertomuksessa Leopardin silmä Henning Mankell haluaa osoittaa, että rasismi on vain yksi ihmisen pimeän puolen vivahde.

Taloudellisen eriarvoisuuden herättämä kateus, halveksunta ja nöyryyttämisen tarve ovat verissä myös 1950-luvun norrlantilaisen satamakaupungin asukkailla, vaikka kaikki ovat vitivalkoisia ruotsalaisia. Itsenäistyneen Sambian maaseutu, jossa viimeiset valkoiset suurtilalliset yrittävät takertua siirtomaakauden elämäntyyliin, on vain saman verenperinnön soveltamista käytäntöön.

Mankellin pessimismi tuo mieleen hänen nuoruusvuosiensa mannermaisen radikalismin synkemmän puolen.

Jonkinlaista vallankumousta uumoillut ranskalainen filosofi ja historioitsija Michel Foucault ei uskonut, että ihmisluontoon mahdollisesti kuuluvat hyveet juurikaan horjuttaisivat monimutkaisille alistussuhteille perustuvia vallan rakenteita. Pariisin kaduilla marssineet työläiset ja opiskelijat taistelivat omaa kohtaloaan vastaan, eivät abstraktien ihanteiden puolesta, joten heidän vaatimuksensa saada oikeutta merkitsisi pahimmillaan kostoa ja parhaimmillaankin vain vallan rakenteiden palauttamista toisissa käsissä.

Siitäkin huolimatta Foucault ei yrittänyt seurata aikansa kuohuntaa näköalapaikalta vaan osallistui itse poliisien kivittämiseen. Ja hieman samassa hengessä Foucaultinsa tunteva älykkökirjailija Mankell pidättyy asettumasta romaaninsa dramaattisimpien tapahtumien yläpuolelle.

Valkoiset tilalliset, joille valkoisten lähtö Sambiasta merkitsee maanosan synnynnäisen rappion syvenemistä, saavat oman puheenvuoronsa. Samoin Hans Olofson, jossa perinteisen siirtomaaseikkailijan usko oman elämäntilanteen kohentamiseen sekä Mankellin vasemmistopolven solidaarisuus-aate sekoittuvat toisiinsa.

Romaanin, ja vielä selkeämmin historian kerrottavaksi jää, missä määrin molemmat näkökulmat ovat seurausta turhista toiveista ja urautuneista uskomuksista.

Leopardin silmän rikas rakenne on paljossa velkaa norjalaisen Aksel Sandemosen klassikolle Pakolainen ylittää jälkensä (1933).

Kumpikin kirjailija ammentaa omasta elämästään ja soimaa armotta pohjoismaista pikkukaupunkimentaliteettia. Myös päähenkilön matkan syitä ja seurauksia valotetaan limittäin, lukijan uteliaisuutta kutkuttaen.

Hans Olofsonin tapauksessa sekä syyllisyys kotimaassa että sovitus Afrikassa alkavat näyttää suurelta haihattelulta. Tyydyttävää ratkaisua kaipaava Mankell haluaa kuitenkin nähdä sen eräänlaisena itsen löytämisenä. Lisäksi löytyy eräänlainen Afrikka, mutta siinä Mankell on heikoimmillaan, vaikka on asunut Mosambikissa vuosikausia.

Romaanin viimeisellä sivulla ”kaukaisten rumpujen kumu” kaikuu Hans Olofsonin sisimmässä, ja tanssivien naisten ”mustat kasvot loistavat”. Kohtaus voisi olla vanhasta turistifilmistä, jonka esittämistä ei enää pidetä poliittisesti korrektina, mutta ilmeisesti Mankell ei yritä ironisoida päähenkilöään. Hän yrittää vilpittömästi kuvata, kuinka Afrikka jää eurooppalaiselle etäiseksi mielikuvaksi, ikuiseksi arvoitukseksi.

Mankell käyttää hyväkseen kaikki kauhun väristykset, jotka valkoisen miehen ja mustan maanosan kohtaaminen voi perinteisessä siirtomaakirjallisuudessa herättää – terveyden murenemisen, pimeän pelon, vieraantumisen ja moraalin suhteellistumisen. Mankellin päähenkilön mietteet Afrikasta ja sen kulttuurista ”kokonaisuutena” voidaan sivuuttaa kirjailijan huolimattomuusvirheenä, mutta eurooppalainen Hans Olofson, joka löytää oman minänsä Afrikassa, on kulunut klisee.

Trinidadissa syntynyt Nobel-kirjailija V. S. Naipaul on kirjoittanut samanlaisesta aiheesta omaperäisemmän, mutta Leopardin silmän kanssa oudosti symmetrisen romaanin nimeltä Vallan hinta (1967). Siinä länsi-intialainen Ralph Sing hukkaa oman minänsä Euroopassa.

Romaanien olennainen ero ei ehkä liity siihen, että Mankell on pelkästään etevä ja Naipaul nerokas kirjailija. Olennaisempaa on vanhan kolonialistisen maantieteen ylläpitämä käsitys maailman keskuksista ja sen marginaaleista. Ruotsalainen Mankell jättää Afrikan lukijalleen yhä tutulla tavalla tuntemattomaksi, trinidadilainen Naipaul tekee eurooppalaisuuden lukijalleen läpikotaisin, yllättävillä ja uusilla tavoilla tunnetuksi.

Kirkas, siekailematon lause

Elokuvassa Seitsemän sadistinen sarjamurhaaja haluaa kiinnittää moraalittoman maailman huomion seitsemään kuolemansyntiin. Tv-sarjassa Silta sadistinen sarjamurhaaja haluaa kiinnittää moraalittoman maailman huomion viiteen yhteiskunnalliseen epäkohtaan.

Tästä jo arvaa, kumpi on amerikkalaista ja kumpi pohjoismaista jännitysviihdettä. Yllättävää on enintään se, että Hollywoodin versio katolisesta uskosta löytää länsimaisesta elämäntavasta kaksi vikaa enemmän kuin ruotsalaisten versio sosialidemokratiasta.

Seitsemässä minua kiinnostivat enemmän visuaaliset lainaukset tai varkaudet kuvataiteilijoilta kuin teennäisesti yllätyksellinen juoni (olin silloin kiinnostuneempi kuvataiteesta kuin nykyisin). Sillassa ei kiinnostanut oikein mikään, ei varsinkaan kymmenen tunnin ajallinen investointi paljastuksiin, jotka paljastaisivat lähinnä käsikirjoittajien nokkeluuden.

Omia ajatuksiani ei jännäreissä ylipäänsä askarruta ”syvyys”, jolla syvällisyyttä arvostava yleisö kai tarkoittaa lopuksi annetun psykologisen tai sosiologisen selityksen kestoa ja monimutkaisuutta. Enemmän askarruttaa havainto. Onko niitä? Tekijän kyky havaintoon ilmenee teoksen mittaan satunnaisesti, paloittain, osana elokuvan visuaalisuutta tai romaanin kieltä.

Seitsemässä visuaalisuus on kerronnallisuudesta irrallinen toisen asteen elementti, joka kiinnittää huomion ohjaajan ja kuvaajan osaavuuteen ja uudenlaiset valaistusratkaisut sallivaan teknologiseen kehitykseen. Pohjoismaisessa dekkarissa, Silta-sarjalle sukua olevissa romaaneissa, kertova kieli on auton käynnistämistä, vaatteiden pukemista ja – kuten Tommi Melender sen ilmaisi äskettäisessä blogimerkinnässä – kirjoittajan valuttamaa ”moraalikuolaa”.

Varsinaista esteettisyyttä, jolla joskus tarkoitettiin muodon kauneutta ja tunteen ilmaisua, en ole pohjoismaisessa dekkarissa tavannut. Viimeksi tapasin muodon tajua ja pidätellyn tunneilmaisun, ehkä jopa yhteiskuntaa kohtaan koettua kaunaa”, Lee Childin romaanissa A Wanted Man:

”Missy Smith Lived in what is left when a family farm gets sold to a agricultural corporation. A driveway, a house, a car barn, a small square yard in front and a small square yard in the back, all enclosed by a new rail fence, with ten thousand flat acres of someone else’s soy beans beyond.”

Childin kaksi lausetta ovat havainto, josta “enclosed” ja “beyond” tekevät kirjallisuutta. ”Agricultural corporation” olisi ollut johdanto tekijän näkemykseen kapitalistisen systeemin (epä)oikeudenmukaisuudesta, mutta näkemyksiä lukijalla on entuudestaan, joten miksi hän ostaisi niitä lisää englannissa syntyneeltä, sittemmin amerikkalaistuneelta viihdekirjailijalta, joka aloitti uransa tv-sarjojen ohjaajana? Child ei paneudu havaintoonsa tämän enempää.

Seikkaperäinen kirjoittaja Child toki on, kuten kaikki kirjailijat, joille ilmeisesti maksetaan merkkimäärän mukaan. Mutta yleensä jotenkin elegantilla tavalla.

Oikeastaan hänellä on ikäväkin taipumus venyttää kirjojensa mittaa mielivaltaisilla yksityiskohdilla. Kuten vaikkapa kertomalla miltä ihmiskalloon osuva biljardikeppi kuulostaa. Kumahdus on kuulemma ontto ja metallisempi kuin elävältä kudokselta voisi odottaa.

Hyvin Childilta silti sujuu itse lauseen rytmi. Se on elegantti ja maskuliininen kuin John Waynen askel, ja yhtä taloudellinen ja pahaenteinen kuin Beethovenin seitsemännen sinfonian allegretto.

”Minut pidätettiin ruokapaikassa nimeltä Eno’s”, Child aloittaa ensimmäisen, 15 vuotta sitten kirjoitetun Jack Reacher –romaaninsa Tappotahti: ”Kello oli kaksitoista.”

Vuosien mittaan juuri mikään ei ole muuttunut. ”Friday”, alkoi oma suosikkini One Shot, sarjan yhdeksäs osa: ”Five o’clock in the afternoon. Maybe the hardest time to move unobserved through a city. Or maybe the easiest. Because at five o’clock on a Friday nobody pays attention to anything. Except the road head.”

Täsmällisten kellonaikojen lisäksi Childille on tärkeää, että entinen sotapoliisi Reacher on väkivallan ammattilainen, joka kantaa julmuuden jäljet hiljaa sisällään eikä rasita niillä tavallisia kansalaisia. Kuin Waynen Ethan-setä John Fordin western-klassikossa Etsijät.

Ethan-sedän tavoin Reacher saapuu tarinan aluksi kaupunkiin, Tappotahdissa Georgian osavaltioon, jossa kuulemma on haudattuna eräs sokea blueskitaristi. Lopuksi hän lähtee, eikä ota mukaansa edes puhtaita alushousuja ja hammasharjaa.

Tällainen kerta toisensa jälkeen toistuva kasvottomuus ja juurettomuus tuskin miellyttää lukijoita, jotka ovat tottuneet pitämään eronnutta ja alkoholisoitunutta rikoskomisariota todisteena kirjailijan merkityksellisestä ihmiskuvauksesta. Muut kenties ovat avoimempia tekniikalle, jossa yksinkertainen tilannekatsaus ja ilmeettömät kasvot ovat tyhjä taulu muille – ehkä monimutkaisemmille - tulkinnoille.

Pohjimmiltaan Reacher on romanttinen vaeltajahahmo, joka tarkkailee maailmaa tavanomaisten normien ulkopuolelta. Ainoastaan oman ja muiden kohtalon surkuttelu puuttuu.

Tässä mielessä Child hieman pettää lukijoitaan. Kaikki fyysiset haasteet selvittävä mies, jolla ei siksi ole koskaan aihetta häpeään tai riittämättömyyden tunteeseen, ei tietenkään ole kovin uskottava.

Sen sijaan Henning Mankellin tai Melenderin viimeksi lukeman Jo Nesbøn (”pohjoismaisen rikoskirjallisuuden vuosikiintiöni on täytetty”) kaltaiset päivänkritiikin suosikit pettävät itseään. He sekoittavat moraalisen sentimentaalisuuden yhteiskuntakritiikkiin ja ruokkivat mieluummin lukijoidensa taipumusta itsesääliin kuin vastuuntuntoon.

Siksi Childia voi huoletta suositella kaikille viihteen ystäville, joiden mielestä jännityskirjailijan ei tarvitse olla suuri ajattelija. Pääasia on, ettei hän ole pitkäpiimäinen hurskastelija – ja että hän osaa kirjoittaa kirkkaan, siekailemattoman lauseen.

Huono ihminen, huonompi kirjoittaja?

”Arvostettu asianajaja, edesmennyt Matti Wuori”, aloittaa Tuomo Pietiläinen eilisen Hesarin kolumninsa (”Demokratian voiteluainetta”, HS 16.7.2013).

                      Lauseesta on puolet totta, mikä on toimittajalta aina hyvä suoritus. Wuori on tosiaankin kuollut, mutta arvostuksesta on erilaisia mielipiteitä. Eniten ihailua tuli median maailmasta, jota myös Pietiläinen edustaa, juristikollegat ja Wuoren entiset asiakkaat olivat toisinaan happamampia.

                      Kun melkein kaksi vuosikymmentä sitten julkaisin alla olevan kirja-arvostelun, en tiennyt Wuoresta juuri muuta kuin tuon julkikuvan ja sitä pönkittävät Wuoren omat kirjoitukset. Runsaan palautteen jälkeen tiesin enemmän. Tai kenties tiesin, sillä ei kaikki toisen käden tieto ollut luotettavaa silloinkaan, kun internet ei vielä ollut arkipäivää. Ensikäden tiedoksi lasken läheisen ihmisen tuttavaperheen kertomuksen. Emme ole sen koomin tavanneet, joten en voi verifioida. Luotan omaan muistiin.

                      Perheen naapurissa toiminut yritys oli aiheuttanut perheen tontille mittavan ympäristövahingon. Korvausta päätettiin hakea käräjiltä, avustajaksi palkattiin asianajaja Matti Wuori. Perheen oman arvion mukaan Wuori ei saanut aikaiseksi muuta kuin laskuja, minkä epäiltiin johtuvan Wuoren tuolloin roimasta alkoholin käytöstä. Siksi asianajajaa vaihdettiin, mutta järkytys oli tietysti suuri, kun sama Wuori myöhemmin käveli oikeuteen vastapuolen edustajana.

                      Arkietiikan näkökulmasta näin vähäinen lojaalisuus entisiä asiakkaita kohtaan voi tuntua oudolta, juristietiikan näkökulmasta ei asianajaja voi enää alemmas vajota. En tiedä vetosiko perhe tapahtuneen johdosta asianajajaliittoon, mutta muun palautteen nojalla Wuoresta olisi kanneltu useita kertoja. En ole tarkistanut, mutta jos kaksi on totta, niin se on paljon, ja jos kuusi, niin se on jumalattoman paljon. Asianajajaliiton harjoittama itsesäätely kun on alalla vakava paikka, monin verroin vakavampi kuin toimittajakuntaa yleisön oikeuksilta suojelevan Julkisen sanan neuvoston hurskastelunäytelmät.

                      Raskauttavimmat tarinat ja juorut ovat ajalta ennen kuin Wuori sai ryyppäämisen hallintaan, vasta sitten alkoi mediatähden ura ympäristö- ja ihmisoikeusjuristina. Ei Wuori itsekään kokonaan salannut menneisyyttään, mutta antoi kuitenkin itselleen eräänlaisen synninpäästön. Johtui varmaan siitä, että sivistyneistö näkee itsensä mielellään syntisenä, harvemmin mihinkään syyllisenä.

                      Yhtä halveksittavana pidän silti episodia, joka Wuorelle itselleen merkitsi sankari-minuuden kruunausta. Mikä sinänsä kertoo aika paljon Wuoren arvostelukyvystä.

                      Vuonna 1999 Tampereen käräjäoikeus epäili väitöskirjantekijä Olli Stålströmin loukanneen psykiatrian erikoislääkäri Kaija Eerolan kunniaa. Loukkaavana pidettiin väitöskirjan kohtaa, jossa Stålström kertoi Eerolan kirjoittaneen eräässä yliopistollisessa oppikirjassa muun muassa, että homoseksuaalisuus on sairaus. Eerola kertoi oikeudelle, että oppikirjan kyseinen kohta selostaa homoseksuaalisuutta koskevaa vanhentunutta tutkimustietoa, ja että Stålströmin hyvin tiesi Eerolan oman näkemyksen ja oppikirjan sisällön olevan toisenlainen. Siksi Eerola katsoi Ståhlsrömin teon olevan tahallista vääristelyä, ja osa jo pitkään, oppikirjan kirjoitusprosessin aikana alkanutta kiusantekoa.

                      Eerola oli tietysti oikeassa.

Ståhlströmin itse verkkossa julkaisema aineisto kertoi, että Ståhlström oli vaatinut Eerolan oppikirjaan maallikon silmin triviaaleja, mutta hänelle itselleen ilmeisen tärkeitä muutoksia, ja että Eerola pian kyllästyi jatkuvaan painostamiseen. Ja että välien tulehtuessa Ståhlströmin ohjeet toiselle tutkijalle alkoivat näyttää yhä enemmän uhkauksilta. Uhkauksen toteutus tuli sitten väitöskirjassa.

Tieteellinen väitöskirja pikkumaisen koston välineenä on ikävä ilmiö, mutta muutama tahallisesti harhaan johtava ja tarkoituksellisesti loukkaava lause pienilevikkisessä tutkimusjulkaisussa voi olla pieni hinta siitä, ettei vapaan tieteen parissa syntyneitä erimielisyyksiä tarvitsisi viedä tuomarien ratkottaviksi. Samalla pitää kuitenkin kysyä: miksi se hinta piti jättää syyttömän osapuolen maksettavaksi?

Kunnia vapauttavasta päätöksestä ei kuulu Stålströmin puolustusasianajalle, Matti Wuorelle, sillä käräjäoikeuksien kynnys puuttua mihinkään julkaisutoimintaa on varsin korkea. Hävettävää sen sijaan oli Wuoren patsastelu sananvapauden sankarina ”kirjarovioita” vastaan.

Raflaavan, ja Wuoren strategiapapereista muun muassa Aamulehden otsikkoon päätyneen sananvalinnan taustalla oli lain kirjain. Se ei mahdollisissa langettavissa tuomiossa antanut oikeudelle muuta vaihtoehtoa kuin vaatia loukkaavan julkaisun koko painosta takavarikoitavaksi. Sen sijaan puolustuksella olisi ollut monia vaihtoehtoja. Rehdeimpänä syyllisyyden myöntäminen, tai edes erratum-lappu, jossa virheellinen parafraasi ja lähdeviittaus korjataan. Käytäntö on yleinen pienjulkaisuissa, joissa koko painosten korjaukseen ei ole varaa (sellainen oli minunkin esikoiseni ensipainoksen välissä, kun eräältä sivulta oli kadonnut rivejä).

Se tai mikä tahansa muu sovitteluratkaisu olisi suojannut tieteen vapautta, oikeuslaitosta ja Wuoren asiakasta varmemmin ja paremmin kuin nyt valittu linja. Kun tällaisten arvojen sijaan valitaan juristin omaa egoa pönkittävä asian hysterisointi ja julkisuushakuisuus, juristi on aina elokuvan konna – ja jokin todellisuuteen sopiva nimitys kuluu tämän seurauksena myös Wuorelle.

Tietysti Wuoren ongelmana oli myös asiakas, jolle Wuoren linja sopi liiankin hyvin. Mitenkään kysymättä voi saada tietoonsa, että Stålström oli ”vaikea” henkilö, joka ei tiedemaailmassa nähnyt muita kuin ystäviä ja vihollisia. Ja joka helposti vaihtoi ystävät vihollisiksi. Yliopisto on hyvä alusta maaniselle persoonalle, jolle oma käsitys tieteestä ja totuudesta on kaiken oikeuttavaa valtakamppailua. Tuntuu, että useampikin voisi tunnustaa henkisen ongelmansa, kuten Stålström teki vuosia myöhemmin Hesarin henkilöhaastattelussa, ja siihen vedoten vaihtaa alaa.

Melkoinen alusta on myös seurapiiri- ja älymystökulttuuri. Siinä liiallista eksentrisyyttä ja egoismia ei tarvitse edes salailla. Ne voi brändätä uskaliaisuudeksi ja yksilöllisyydeksi. Ja varmasti joku muu kuin minun kaltaiseni kyynikko ajattelee, että Faustin uni ja Titanicin kansituolit kertovat kirjojen otsikoina kirjoittajan sivistyneisyydestä eivätkä kiusallisesta taipumuksesta esiintyä mahdollisimman mahtavissa kulisseissa.

Arvostelun julkaisi Helsingin Sanomat vuonna 1995, jolloin kulttuurisivujen jutut olivat vielä niin rönsyileviä (ja wuorimaisesti tärkeileviä), että nykyiset mittavaatimukset tuntuvat vähintään viisauden siemeneltä. Otsikkona oli ”Vastuusta ja vastuuttomuudesta”.

Matti Wuori : Faustin uni. WSOY 1995.

Matti Wuoren Faustin uni on kriisitietoinen ja sarkastinen essee arkkityyppisen suomalaisuuden muuttumattomuudesta ja maailmalla tapahtuvista muutoksista, joissa valitaan tulevan elintason mallia ja teknologisen kehityksen suuntaa.

                      Tosin yleisin asia ei ole niin tuoreesti lausuttua, etteikö julkisuuden hemmottelema Wuori olisi voinut kirjoittaa teesejään käteville keltaisille Post-It tarralapuille ja naulita ne jonkun henkilöjuttuja maakaroivan kuvalehtitoimittajan muistioon.

                      Erityisesti kirjan aloittava kansallisen sielutieteen osuus antaa lohdullisen todisteen siitä, ettei ”eräitä realiteetteja”, ”suomalaista heimoasennetta” tai ”perimmäistä olemusta” valottava sosiobiologia ole vieläkään täysin unohdettua kieltä.

                      Vallitsevien poliittisten tai sosiaalisten olosuhteiden tulkinta idän ja lännen tai slaavilaisuuden ja germaanisuuden mentaalisena jännitteenä voi olla tietoisen antikvaarinen tehokeino, jota jonkin muun maan perspektiivistä tuskin edes ymmärretäisiin. Mutta ehkä Wuori myös - ainakin tahattomasti - varoittaa meitä siitä miten vähän suomalainen todellisuustulkinta on vuosisadan mittaan muuttunut.

    

Matti Wuori on valinnut vastuunkantajan tehtävän nimenomaan kansalaisjärjestöjen kautta. Näin hänen ei kaikeksi onneksi ole tarvinnut omaksua käyttäytymisessään politiikalle ominaista teeskenneltyä nöyryyttä.

                      Laajemmalti katsottuna Wuori on tunnetu ihmisoikeusjuristi ja kansainvälisen Greenpeacen entinen puheenjohtaja. Mutta kotimaisissa medioissa hän paljastuu lisäksi kivennäisveden soodavedestä erottavaksi tapakulttuurin kyläpapiksi ja mediakielen mukaiseksi vaikuttajaksi, joka myöntää lehtihaastetteluja kertoakseen olevansa “syrjään vetäytyvä intellektuelli“.

                      Tästä työn substanssin ja julkisuusroolin hankalasta jakaantuneisuudesta on seurannut ironinen ongelma: maa, jossa Wuorella on suurin ja kiinnostunein kuulijakunta, on hänelle liian pieni.

                      Wuorelle Suomen “europpalaistumisen matala taso" on etäältä, kuten Amsterdamista olennoituva henkilökohtainen viihtymisongelma. Wuori motkottaa tottuneesti kuin kännykkä- ja luottokorttimainosten huumaama turisti, jolle jokainen pieni vastoinkäyminen on paikallisluonteen yleispätevä ilmaus, ja jolle vierailukohteen säätila on kuluttajansuojan ongelma.

                      Faustin unen mukaan me suomalaiset emme ole pelkästään maailmanpoliittisesti, kulttuurisesti ja henkisesti ”eristäytyneitä”. Lisäksi me olemme umpioituneet siköasennossa impivaaran uunin pankolle, syvälle pysähtyneisyyden aikaan, jäykän menneisyyden lukkiutuneisiin rakenteisiin ja näköalattomuuteen, aitoon suomalaiseen pakoon ja eskapismiin, josta me tähystämme räppänän kautta länsimaalaista liberaalia moniarvoisuutta. Ja jotta mitään ei jäisi sanomatta ainakaan latteuksien puutteessa, myös suomettuneeseen ”brezhneviläisyys” mainitaan.

                      Wuoren mielikuvissa jopa sokeaa tottelevaisuutta siunaileva anekdootti amerikkalaisen lentoyhtiön koneesta, jonka irlantilainen lennonjohto ohjaa belgialaisen kaupungin sijasta saksalaiseen kaupunkiin, kääntyy sisältämään ”jotain hyvin suomalaista”.

                       Tällaiset aasinsillat, joiden huteruus huimaa perinteisiin päättelyketjuihin tottunutta lukijaa, ovat kovin ominaisia Wuoren kirjalliselle osaamiselle. Kun samassa lauseessa jopa ”täydellisyyttä hipovuus” on ”vertaansa vailla”, epäselviksi jäävät vain ne seikat jotka eivät ole yleistettävissä tai pelkistettävissä kirjoittajan värikkäiksi ennakkoluuloiksi.

                      Kyse tuskin on siitä, että Wuoren mieltymysten mukainen eurooppalainen ihannevaltio syntyisi, mikäli samojen rajojen sisälle voitaisiin koota italialaiset poliitikot, ranskalaiset tarjoilijat, saksalaiset mellakkapoliisit ja englantilaiset jalkapallo-fanit.

                      Sen sijaan Wuoren ulkomaisiin esikuviin ja kansalliseen huonommuuteen nojautuva asenne saattaa toistaa ilmiötä, jota kommentoi äskettäin Helsingin Yliopiston kulttuuriantropologian professori. Matti Sarmelan mukaan ”meillä eliitin asema on aina perustunut ulkomaisten esikuvien jäljittelyyn”, jolloin hengenviljelyn sisältö on tuontitrendien tulkintaa. Niinpä Suomi on EU:n mallioppilas, maan hallitus ylpeilee EMU-kriteerien tarkalla toteuttamisella ja maan suurin sanomalehti siteeraa sanatarkasti ulkomaisia arvosteluja kotimaisten taiteilijoiden ansioista.

                      Käsitys siitä, että kaikenlaisella edistyksellä ja inhimillisellä hyvällä on maantieteellinen suunta, joka johtaa läntiseen Eurooppaan päin, on peräisin 1930-luvulta, jolloin Suomi oli ideologisesti ja käytännöllisesti Nevostoliiton ja Saksan puristuksessa. Tämä todellisuustulkinta näyttää juurtuneen sellaisen intellektuellipolven selkäydinreaktioksi, joka joutuu nyt kokoamaan omaa hegemoniaansa postmodernin ajan arvopirstaleista.

Erikoista ja virkistävää Matti Wuoressa ei kuitenkaan ole se, että hän on ohikiitävän hetken muodikkain ”kaikkien alojen asiantuntija” - kuten runoilija Paavo Haavikko on kutsunut itseään ja muita medialemmikkejä, joilta tilataan näkemys tilanteeseen kuin tilanteeseen.

                      Eniten Wuori ihastuttaa räikeillä ristiriidoillaan. Hänessä on paljon samaa kuin juuri eronneessa Suomen valtionvarainministerissä Iiro Viinasessa, joka siirtyi valtion hallinnosta suuren vakuutuskonsernin johtoon.

Viinasta on tiedotusvälineissä ihasteltu lamakauden suorapuheisena selvitysmiehenä, joka budjettikurin nimissä on ollut valmis puuttumaan kaikkiin ”saavutettuihin etuihin” ja hyvinvointivaltion rönsyilyihin. Hänen julkisuuskuvaansa luonnehtii hyvin se, miten tammikuisessa lehtikatsauksessa muuan tunnettu filosofi piti häntä rohkeana uudistajana ja radikaalina pysähtyneiden yhteiskuntarakenteiden murtajana, mutta talouskysymyksiin erikoistuneelle vasemmistopoliitikolle hän oli kriisiin joutuneiden pankkien ja vakuutuslaitosten takuumies ja siten vallitsevan järjestyksen puolustaja. Sen sijaan muuan entinen valtionvaraiministeri näki Viinasen toiminnassa pikemminkin roolin muin miehen jäljet - keskivertoisen hallituksen palvelijan, joka teki niin kuin joku muu poliitikko olisi tehnyt samassa tilanteessa ja samassa hallituksessa.

                      Myös Wuori täyttää yhtäaikaan toisinajattelijan, konservatiivin ja virkamiehen roolit. Hänen kirjansa hajanaisuus tekee siitä peilin, joka sopivassa kulmassa näyttää aina lukijan oman kuvan. Silti jollakin tavoin korostuvaa on se tapa, jolla Wuori ei valitse ainoastaan älykkään ja oppineen yksilön itsetuntoista tietävyyttä, vaan myös yhteiskunnallisen asemansa etuoikeudet.

                      Wuoren tiettyjen kannanottojen sosiaalinen kovuus ja alempien tuloluokkien ”kateutta” sättivä kauna ovat oikeastaan hyvin johdonmukaisia asenteita. Ympäristöaktivisti Wuoren näkökulmasta kallis hyvinvointivaltio saattaisi olla teollisuusmaita leimaavan kasvutahdon ulottuvuus, jonka luomia elintaso-odotuksia ympäristö ei kykene kantamaan.

                      Tässä ei kuitenkaan ole kaikki. Kyse on myös moraalisesta sättimisestä, jossa esimerkiksi tuloeroja tasaava politiikka nähdään ”holhousyhteiskunnan” lieveilmiönä. Kun Wuori moittii ”tasapäistävää” suomalaista yhteiskuntaa siitä, että nykyinen asiainhoito tekee haittaa sekä kansantaloudelle että kansalaisten moraalille, hän haluaisi tahattomasti kaventaa politiikan oikeutta määrittää mikä on yksityisten kansalaisten kannalta hyvää ja toivottavaa.

                      Tässä asiassa Wuori on osa vireää läntistä oikeistoaaltoa. Mutta ehkä on luontevaa, että vihreä aktivisti näkee myös inhimillisen yhteiskunnan orgaanisena järjestyksenä, jonka tulisi noudattaa esimerkiksi markkinoiden ”luonnollisia” lakeja?

                      Wuoren kurittava, ylempään sosiaaliseen säätyyn nojaava äänilaji paljastuu, kun huomataan miten Suomen keskuspankin johtokuntaan kuuluvan Esko Ollilan Suomen kansa, joka ”ei usko jollei sitä lyödä päähän”, on oikeastaan myös Matti Wuoren Suomen kansa.

                      Wuori ei toki samastu nimeltä mainittaviin vallanpitäjiin, mutta hän samastuu massoista ylös kohoavaan sovinnaiseen asenteeseen. Kuten käytettyjä totuuksia ostavaan ja myyvään pääkirjoitustoimittajaan.

                      Wuori olisikin verraton journalistiliiton palkkaama kurssittaja. Hän kun on tallettanut kaikki ajatukset, joita suurissa lehtitaloissa säilytetään kumileimasimina.

                      Käytännön miehenä Wuori lisäksi ehdottaa, että ”kansallisen itseymmärryksen perusta” on ”omaehtoisuuden punninta”, että ”on pakko avautua kansainväliseen vuorovaikutukseen”, että ”holhous- ja huoltovaltion vakavin haaste” on luoda ”vireä kansalaisyhteiskunta”, ja että ”staattisen, seisahtuneen yhteiskuntamallin” tilalle tarvitaan ”yrittämisen ja vaurastumisen kannustamista” jossa ”ei kuitenkaan ylilyöntejä sallita”.

                      Avioeroaan julkisesti tilittävä poptähti ehkä osoittaa mille tasolle tunne-elämää koskeva keskustelu voi siirtyä, mikäli kuvalehtien tilaajat eivät ole enää itse halukkaita pohtimaan omaa sisäisyyttään. Talous- ja yhteiskuntapolitiikan näkökulmasta Wuoren käytetyt totuudet palvelevat aivan vastaavaa tarvetta: sisältöjen kyseenalaistamisen sijaan intellektuelli-yleisö voi nyt jäljitellä ”kriittisen toisinajattelijan” mediatyyliä.

Faustin unen todellinen skuuppi on tietenkin siinä, miten politiikkaan katkeroitunut neuvostokenraali tarjosi vuonna 1991 Greenpeacelle ydinkärjellä varustettua Scud-ohjusta. Järjestön silloinen puheenjohtaja Matti Wuori arveli, että sen voisi hyvinkin paljastaa berliiniläisessä mielenosoituksessa tai tv-studiossa ”kuin patsaan ikään”.

                      Wuori lopulta hylkäsi pitkälle suunnitellun tempauksen, koska sillä olisi voinut olla arvaamattomia seuraamuksia erityisesti arvovallastaan tarkan neuvostoarmeijan parissa. Sen sijaan Faustin unessa ei ole ainuttakaan mainintaa siitä, mitä seuraamuksia tällaisesta ydinaseiden salaisesta käsittelystä olisi voinut olla alueen asukkaille.

                      Goethen runoelmassa, jota Wuori käyttää modernin ”Faustisen kyltymättömyyden” vertauskuvana, Faustin materiaalis-henkisen saavutuksen kruunuksi oli tarkoitus pystyttää huikea tähystystorni, josta ihmiskunta voisi ihailla uudesti luomansa maan loputonta horisonttia. Projektin tiellä oli kuitenkin herttainen vanha pariskunta mökkeineen, joiden hävityksen myötä Faust teeskentelee kauhistusta ja tietämättömyyttä.

                      Goethen jälkeen näkyväisen haltuunsa ottava katse tai äärettömyyteen ulottuva järjen valo on tietysti muuttunut vertauskuvaksi kaikkialla näkyvyydesta eli julkisuudesta. Silti Faustin ja Wuoren, kahden ”mantikon” eli ennustetieteilijän, yhteneväisyys on suurempi kuin Matti Wuori huomaisi myöntää.

                      ”Lien Jumala? Niin kaikki kirkastuu!” voi olla televisiokameroiden loisteeseen päässeen kansalaisaktivistin sattuva huuto suuren mediavoiton hetkellä.

                      Mutta mikäli yhteisestä elinympäristöstä huolta kantavan yksilön kyky arvioida ”maailmanluokan uutisen” riskejä ei ole sen kummempi kuin Faustin halu myöntää oman ylimmän tuokionsa hintaa, suosittelen sittenkin arvostamani Greenpeacen huoneentauluksi erästä aivan toista Goethe-sitaattia:

                      ”Ma kiroon aatteen tuulentuvat, joist ihmishenki ylpeilee, ja ilmiöiden valhekuvat, jotka aistejamme huikaisee.”

Matti Wuoren persoonaa ymmärtää paljon paremmin kun kuulee hänen kertovan miten hän osasi jo ennen kouluikää lasketella ulkoa Victor Hugon Kurjia. Tai miten hänen tapaamiinsa lukemattomiin kuuluisuuksiin mahtuu muiden muassa John F Kennedy. Hänestä oppii lisää, kun kuulee että hän vastustaa yksityisautoilun inhaa saastutusta käyttämällä taksia.

                      Hänen viihdyttävän ja pisteliään kirjansa salaisuuden me ymmärrämme sen sijaan vasta muistamalla Sartrea. Kun Michel Foucault syrjäytti 1960-luvun lopulla Jean-Paul Sartren Ranskan luetuimpana ja siteeratuimpana muoti-intellektuellina, vanha mestari totesi myrkyllisesti: ”Hänen kirjansa suunnaton suosio perustuu siihen, että sitä odotettiin. Sen sijaan todella merkittävä ajattelu tulee odottamatta.”

                      Eräissä suomalaisissa tiedotusvälineissä Matti Wuori ja Faustin uni on vastaanotettu uutena näytteenä harvinaisesta suomalaisesta toisinajattelusta tai peräti  ”jäykkien, menneisyyteen lukkiutuneiden asenteiden” kritiikkinä. Tämän väitteen ymmärtämiseksi meidän tulisi ymmärtää nykyaikaista mediakieltä.

                      Tätä kirjoitettaessa suuren iltapäivälehden lööppi mainostaa kuvan bikinipukeista teinityttöä seuraavaan tapaan: ”Rohkea Lola kaataa missmyytin.” Alaotsikosta käy ilmi, että Miss Suomi -kisojen ennakkosuosikki ”uskaltaa olla seksikäs”.

                      Valokuvamalliksi ja lentoemännäksi haaveilevan 18-vuotiaan Lolan ohella tämän talven lehdet ovat innokkaasti haastatelleet myös Matti Wuorta, sillä Lolan tavoin myös Matti Wuori on ”rohkea”, hän ”kaataa myyttejä” ja hän ”uskaltaa”.

                      Julkisuus tarvitsee Lolan ja Matti Wuoren tapaisia radikaaleja yksilöitä, ja siksi minäkin toivon heiltä lisää innostavia ja yleistä keskustelua kiihdyttäviä kannanottoja.