Aikamme ajattelijoita: Kuinka tyhmä saa olla?

Sillä, kenestä tulee Amerikan keskuspankin eli tuttavallisesti Fedin seuraava pääjohtaja, on varmaan paljonkin merkitystä myös tavallisen suomalaisen talouden kannalta. Niin valistunut ja kansainvälinen en kuitenkaan ole, että osaisin nyt kertoa, että mitä. Enemmän kiinnostaa päivän lehden pääkirjoituksessa mainittu henkilö, ja mitä hänen julkinen persoonansa kertoo akateemisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä siedetyistä tai vaadituista ominaisuuksista.

                      Kahdesta pääehdokkaasta lehti arvioi presidentti Barack Obaman suosikiksi ekonomisti Larry Summersin, ekonomistien suosikki on Janet Yellen, jonka mainitaan kuuluvan niihin harvoihin ammattikunnan edustajiin, jotka osasivat varoittaa finanssikriisistä etukäteen. Summersista puolestaan mainitaan ”taannoinen sammakko, jonka mukaan naisilla ei ole luontaista kykyä kaikkein vaativimpiin tehtäviin tieteen saralla” (”Sukupuoli ei saa ratkaista USA:n keskuspankin johtajakisaa”, HS 12.8.2013).

                      Pääkirjoituksen johtopäätös valaisee hyvin tämän hetken tasa-arvokeskustelun ilmapiiriä. Jos ammattipiirien etevämmäksi rankkaama ja käytännön johtamistehtävänsä taitavammin hoitanut Yellen nimettäisiin, poliitikko Obamaa syytettäisiin kuitenkin poliittisesti korrektista kiintiönaisen valinnasta.

                      Kirjoituksen mainitsema sammakko taas valaisee Summersia persoonana.

                     

Arvostettu evoluutiobiologi ja hyönteistutkija Edward O. Wilson arvioi vuonna 1978 ilmestyneessä kirjassaan On Human Nature (”ihmisluonnosta”) sukupuolten eroja seuraavaan tapaan:

”Vaikka miehille ja naisille tarjottaisiin sama koulutus ja yhtäläinen pääsy kaikkiin ammatteihin, miehet olisivat yhä yliedustettuina politiikassa, liike-elämässä ja tieteissä.”

Seuraavien vuosikymmenten kuluessa aikana naisille on tarjottu sama koulutus, minkä seurauksena suurin osa yliopistojen opiskelijoista ja tutkijoista on naisia, liike-elämässä naisvalta on noussut jo päällikkötasolle ja politiikkakin lienee vain ajan kysymys. Näin ainakin näytti uskovan Nobel-palkittu geneetikko James Watson, joka supisti vanhan ystävänsä julistaman miesten valtakunnan nörttien takahuoneeksi.

Kirjassaan DNA – The Secret of Life (2003) joka sekin siis ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten, hän arveli, että enää vain matematiikan laitokset ovat suojassa naisten ryntäykseltä.

Kahden tiedemiehen näkemys naisten synnynnäisistä kyvyistä on siis melko erilainen, ainoastaan lähtökohta on sama. Molemmat uskottelevat itselleen, että he elävät juuri nyt – joko vuonna 1978 tai 2003 - sitä hetkeä, jolloin sukupuolten tasaveroistuminen on saavuttanut biologian sille asettamat luonnolliset rajat.

Samaan uskoi myös Harvardin yliopiston silloinen rehtori Larry Summers. Maaliskuussa 2006 hän vieraili puhujana naisten tutkijafoorumissa, jossa kysyttiin, mikseivät useammat matemaattis-luonnontieteellisen perustutkinnon suorittaneet naiset etene urallaan.

Summersin mukaan naisten syrjinnästä virkanimityksissä ei ole näyttöä. Ennakkoluuloja suuremman esteen muodostaa lastenhoito, jota naiset pitävät työtä tärkeämpänä, ja naisten geneettiset taipumukset, jotka eivät riitä matemaattisten alojen tiukimmassa kilpailussa. Toisin sanoen naiset eivät halua tai he eivät pysty.

Lausunnosta nousi normaali kohu, jonka media hoiti totutussa järjestyksessä.

Ensin suuret sanomalehdet otsikoivat tutkijanaisten tyrmistyneen reaktion, sitten kolumnistit kirjoittivat sekavia kolumneja telaketjufeministeistä. Lopuksi yliopistojen päivystävät dosentit teeskentelivät nousevansa kiistan yläpuolelle ja esittivät omasta mielestään viileän järkeviä yleiskatsauksia.

Kantaa ottaneista lausuntoautomaateista tunnetuin lienee evoluutiopsykologi Steven Pinker, joka sattumalta oli myös Summersin puheessaan siteeraama melkein tieteellinen lähde. Summersin yöpöydältä kuulemma löytyi Pinkerin populaaritieteellinen bestseller The Blank Slate (2002), joka kenties sisältää enemmän akateemisen maailman sisäistä kaunaa ja uratietoisia sivalluksia kollegoille kuin luotettavaa tutkimustietoa. Niinpä Pinkerin The New Republic – lehdessä julkaistu kirjoitus odotetusti vahvisti Summersin ilmoituksen. Eri sukupuolten matemaattiset kyvyt ovat tutkimusten mukaan keskimäärin samanlaiset, mutta suorituskäyrän ala- ja ylätasoilla on suhteellisesti enemmän miehiä.

Pinker pilkkaa Summersin kohdistettua kiihkeää arvostelua islamilaiseksi ”fatwaksi” ja valittaa masentuneensa vastapuolen epä-älyllisistä kommenteista.

Erityisen ankarasti hän soimaa biologian professori Nancy Hopkinsia, joka esitti seuraavan sarkastisen ehdotuksen: ”Jos Summers on oikeassa, ja naiset ovat tyhmempiä, ehkä Harvardin pitäisi ryhtyä vähentämään naisopiskelijoiden määrää”.

Hopkins sekoittaa asiat keskenään, Pinker kirjoittaa. Moraalinen oletus, jonka mukaan meidän tulisi kohdella miehiä ja naisia yksilöinä eikä tilastollisina keskiarvoina, ei ole ristiriidassa sen tosiseikkoja koskevan oletuksen kanssa, että miehet ja naiset ovat erilaisia.

Hopkinsia saattoi puolestaan masentaa se, että hänen ehdotuksensa on jo käytännössä toteutunut. Ei tosin oppilasvalinnoissa vaan virkanimityksissä.

Harvardissa aukeaa vuosittain kolmisenkymmentä uutta tutkijanvirkaa. Kolmena viimeisenä vuotena ennen Larry Summersin rehtorikautta niistä 10-13 tarjottiin naisille, kolmena seuraavana määrä on vaihdellut kahdesta yhdeksään.

Summersia kuulemaan kokoontuneilla naisilla oli siis numeroiden perusteella syytä epäillä, että yliopiston johto on ehkä alkanut syrjiä naisia. Puheen kuultuaan heillä oli varma näyttö, ettei asiaan aiota puuttua.

Keneltäkään tuskin jäi huomaamatta, että kaksi tärkeintä Summersin nimeämää naisten urakehityksen estettä ovat asioita, joihin hän tutkijoiden korkeimpana esimiehenä ei voi mitenkään vaikuttaa (biologia ja kulttuuri). Ainoasta esteestä, johon esimies voi vaikuttaa, Summers ei omien sanojensa mukaan löytänyt näyttöä (työpaikkasyrjintä).

Tässä mielessä Summersia puolustamaan rynnännyt Steven Pinker ei ainoastaan toista Edward O. Wilsonin virhettä – tekemällä ennenaikaisia oletuksia sukupuolten erojen biologisista syistä. Lisäksi hän keksi tukun uusia.

Summersin vertaaminen mielipiteidensä takia vainottuun kirjailija Salman Rushdieen on niistä vähäisin, Harvardin yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan naisten vertaaminen uskonnollisia tuomioita jakaviin fanaatikkoihin on jo vähän suurempi. Mutta ehkä Pinker oli ja on evoluutiopsykologina vilpittömästi sitä mieltä, että naisilla on synnynnäinen taipumus irrationaalisiin ja ylitunteellisiin purkauksiin?

En tiedä, mutta helpommin arvaan, miksi Summers vetosi puheessaan Pinkerin siteeraamiin ÄO-vertailuihin. Suuren yliopiston johtajana häntä epäilemättä imarteli ajatus, että juuri johtopaikoille valikoituvat oman alansa älykkäimmät yksilöt. Ja että miesten yliedustus älykkäimmän promillen joukossa antaa ikään kuin tieteellisen oikeutuksen miesten yliedustukselle tieteen, talouden ja politiikan johtopaikoilla.

Kokemuksesta olen huomannut, että työpaikoilla on hieman erilaisia käsityksiä siitä, edustaako ylin johtoporras poikkeuksellista lahjakkuutta ja alan parasta osaamista, vai ovatko muut ominaisuudet sittenkin painaneet enemmän. Toisen käden tieto Summersin tarkoittamasta tieteen maailmasta puolestaan muistuttaa, ettei huippulahjakkuus tietyllä saralla automaattisesti kerro hyvistä johtamistaitoidoista – enemmän tutkijaelämäkerroissa kerrotaan sietämättömistä egoisteista ja mielenterveyden ongelmista.

Tästä ei normaalilla elämänkokemuksella voi tehdä kovin monia johtopäätöksiä. Jos naisten merkitsevin ominaisuus olisi henkinen keskinkertaisuus, heitä pitäisi olla maailman johtopaikoilla keskimäärin enemmän kuin miehiä, ei suinkaan vähemmän.

Lisäksi päättelen, ettei Summers saanut Harvardista potkuja, koska loukkasi akateemisen vasemmiston hellimiä poliittisesti korrekteja arvoja. Hän sai potkut, koska hän johtajana vastasi alaisten perusteltuun huoleen, ettei hän aio tehdä asialle mitään, ja että koko ongelma on alaisten oma vika. Mutta ennen kaikkea hän sai potkut siksi, että hän taloustieteilijänä alkoi selittää luonnontiedettä salilliselle luonnontieteen tutkijoita.

Siksi presidentti Obaman vaikeaksi väitetyn valintaprosessin voisikin tiivistää kahteen perin yksikertaiseen kysymykseen: kuinka tyhmä saa olla? Ja: kuinka tyhmä saa olla päästäkseen Amerikan keskuspankin pääjohtajaksi?

P.S.

Täsmennetään vielä, etteivät kaikki Summersin sammakot liity sukupuoleen, toisinaan ne liittyvät köyhyyteen. Kts vanha blogimerkintä ”Järki ja tunteet”. Kts. myös New York Timesin taloustoimittaja Eduardo Porterin kirja The Price of Everything - The Real Cost of Living (2012).