Blade Runner - 35 vuotta myöhemmin

Tulevaisuus harvemmin paljastuu tieteiselokuvan näköiseksi, mutta 35 vuotta vanha Blade Runner kertoo kaikenlaista menneisyydestä. Kuten että 80-luvulla ennakoitiin jo ilmastonmuutoksen seurauksia, mutta olkatoppausten uskottiin kasvavan rajattomasti ja tupakointikieltojen nykyinen suosio on ilmeisesti tullut tekijöille täytenä yllätyksenä.

Blade Runner tuskin on ”maailman parhaana pidetty scifielokuva”, kuten HS äskettäin kirjoitti, sillä minäkin pidän scifielokuvista, eivätkä ne aina ole näin vaivaannuttavan ikävystyttäviä. Osuvammin sitä ehkä voisi verrata installaatioon, jonka selitykseksi näyttelyn kuraattori joutuu aivan liian usein turvautumaan sanaan ”tutkii”.

Jos aika kamalasta pitää etsiä jotain kamalinta, niin ehkä se olisi Rutger Hauerin suoritus androidi Roy Battynä. Se ei ole kurkistus robotiikan ja tekoälyn tulevaisuuteen vaan kulttuuriseen menneisyyteen, jossa homofobialla oli huomattava vaikutus siihen miten sadistinen roolihahmo kirjoitettiin ja näyteltiin.

Hauerin jatkuvasti muikisteleva tulkinta ei ole niinkään näyttelemistä kameralle kuin poseerausta selfie-kepille. Taiteilijan puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että jos kuolinmonologin joutuu pitämään roolihahmon toinen kämmen naulalla lävistettynä ja toisessa kädessä valkoinen kyyhkynen, niin mahdollisuudet mihinkään inhimilliseen tai vilpittömästi allegoriseen ovat todella vähissä.

Satojen ja tuhansien palstamillimetrien myötä Blade Runner on analysoitu niin perusteellisesti, että eilen vielä kerran katsottuna se herätti enää yhden avoimen kysymyksen: ”Olisiko siinä enemmän kääpiöitä vai vähemmän kääpiöitä, jos elokuvan olisi englantilaisen Ridley Scottin sijaan ohjannut saksalainen Werner Herzog?”

Myöhemmin illalla katsomisvuorossa on Denis Villeneuven ohjaama Blade Runner 2049. Se herättää näin etukäteen kaksi avointa kysymystä: ”Miksi?” Ja: ”Herranjumala, miksi?” Pelkään, ettei niihinkään saada koskaan vastausta.

Kazuo Ishiguro, kirjallisuuden Nobel-palkinto 2017

Kazuo Ishiguro. Tästä ei varmaan yhtä monella ole niin paljon huomautettavaa kuin Le Clezion, Modianon tai Dylanin Nobel-palkinnoista? Lainaan itseäni vuodelta 2005, arvostelun julkaisi muistaakseni Turun Sanomat: 

"Ishiguro ymmärtää hyvin, ettei tiettyä todellisuuskuvaa voi iskostaa ihmisten mieliin käskyillä ja kielloilla, lisäksi tarvitaan pelkoja ja toiveita."

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Suom. Helene Bützow. Tammi 2005.

Jos englantilaisen Kazuo Ishiguron nimeä tullaan joskus käyttämään luontevana adjektiivina, kuten tshehovilaisuutta tai kafkamaista, se todennäköisesti tarkoittaisi jotain seuraavan kaltaista:

Melankolinen tunne, kun ihminen tietyssä iässä alkaa hahmottaa menneisyytensä kokonaisuutena, tunnistaa sitä ylläpitäneen elämänvalheen, ja tuttua itsehillintää osoittaen myöntyy siihen, ettei harhakuvien haihtuminen tee vielä jäljellä olevista menetyksistä ainakaan helpompia.

Ishigurolaisuuden ruumiillistuma on hovimestari suosikkiromaanissa Pitkän päivän ilta (1989), Ole luonani aina sisältää sen yksinkertaistetuimman ja ehkä koskettavimman kaavan.

1.
Lehtihaastattelussa Ishiguro kertoo romaanin aiheen vaivanneen häntä pitkään. Se alkoi tavallisista lapsista, siitä mitä me teemme heille, ja kääntyi jossakin vaiheessa erikoiseen rinnakkaismaailmaan sijoittuvaksi allegoriaksi.

Omaa tarinaansa kertova 31-vuotias Kathy elää ”Englannissa, 1990-luvun lopulla”, kuten Ishiguro avuliaasti selittää, mutta lukijaa hämmennetään heti kättelyssä oudoilla puheilla ”valvojista”, ”luovuttajista” ja ”toipumiskeskuksesta”, jotka eivät romaanin sisäisessä todellisuudessa selitystä kaipaa.

Nykyisessä kotimassaan 7-vuotiaasta asunut Ishiguro on omaksunut täydellisesti brittiläisen lajityypin, jossa erikoinen kerrotaan itsestään selvänä, pidättyvästi ja jopa naiivisti.

Sisäoppilaitos on myös romaanille luonteva sosiaalistamisen ympäristö, jossa kasvattajien säännöt ja lasten välille syntyvät hierarkiat auttavat yhdessä luomaan vaikutelman järjestelmän luonnollisuudesta ja väistämättömyydestä. Ishiguro ymmärtää hyvin, ettei tiettyä todellisuuskuvaa voi iskostaa ihmisten mieliin käskyillä ja kielloilla, lisäksi tarvitaan pelkoja ja toiveita.

Juuri tässä mielessä Kathyn eristetty Hailsham on luokkahuoneineen ja urheilukenttineen niin uskottava ja aito lapsuuden ympäristö. Sen myyteistä ja leikeistä Kathy uskoo yhä aikuisena löytävänsä vastauksen kaikkiin kysymyksiinsä – oman elämänsä merkityksen.

Se, että Kathy tovereineen paljastuu klooneiksi, joita käytetään tavallisten ihmisten elinluovutuksiin, jää kaikessa karmeudessaan sivuseikaksi. Se on ovela juonellinen apukeino, mutta Ishiguro on nähnyt paljon vaivaa, jotta edes huolimattomin lukija ei luulisi hänen pohtivan uuden bioteknologian eettisiä ulottuvuuksia.

Kloonauksen tekniset yksityiskohdat ja epäkäytännöllisyyden hän sivuuttaa kokonaan, ja niiden perään kyseleminen olisi yhtä naurettavaa kuin jos vaatisimme Jonathan Swiftia osoittamaan Lilliputtien maan kartalta tai muistuttaisimme Italo Calvinolle, että hänen Näkymättömät kaupunkinsa sotii historian totuutta ja Kosmokomiikkansa fysiikan lakeja vastaan.

Pohjimmiltaan Ole luonani aina kertoo kenestä tahansa, jota vain sitkeään juurrutetut illuusiot estävät romahtamasta elämän mielettömyyden edessä, ja joka kapinoimatta hyväksyy menneisyydessä tekemänsä ratkaisevat erehdykset, harhaan johtavat muistot, rakkauden menettämisen ja ruumiin hitaan rapistumisen.

”En nyyhkyttänyt, vaan pystyin hillitsemään itseni”, Kathy toteaa väärentämättömän ishigurolaisesti, ja kääntyy lähteäkseen sinne minne hänen oli määrä mennä.

2.
Ishiguron mukaan me herätämme lapsissa toiveita, jotka eivät voi täyttyä, ja annamme lupauksia, joita emme voi pitää. Me teemme sen kaiken suojellaksemme heitä, mikä on aivan välttämätöntä, mutta samalla me luomme perustan itsepetokselle tarkoituksen lähteenä ja sentimentaaliselle alakulolle ainoana lohtuna.

Tällaista synkkyyttä vastaan ei tarvitse erikseen protestoida, sillä kaikki järkevät vastaväitteet löytyvät jo valmiina Kathyn kasvattaneiden ”valvojien” selityksistä. Ole luonani aina onkin helppo kieltää, jos sen lukee yksinkertaistettuna sanomana. Mestarillisena draamana sitä on mahdoton torjua.

Kazuo Ishiguron näennäinen tieteisromaani ei kerro miten maailma muuttuu jos bioteknologian mitattavat hyödyt sivuuttavat sen mahdolliset moraaliset haitat. Todellisena kirjailijana hän tekee jotakin enemmän. Sivu kerrallaan hän muuttaa lukijansa.

Arkistosta: Kisaväsymys vaivaa brittikirjailijoita – miten Suomessa?

Päivän kirjailijapalkinnon kunniaksi: taiteesta, palkinnoista ja meritokratiasta. Vanha ”Lehtiharava”-sarjan kolumni, jonka TS julkaisi joulukuussa 2005. Tuore nobelisti mainittu.

Kisaväsymys vaivaa brittikirjailijoita – miten Suomessa?

Viime maanantaina Runeberg-raati nimesi omat ehdokkaansa, ensi torstaina Paavo Lipponen kertoo Finlandia-voittajan. Kirjallisuuspalkintojen kotimainen sesonki on vuotuisessa käännekohdassaan, Englannissa se on jo päättynyt katkeriin tunnelmiin.

                      Ensimmäinen skandaali oli kuulemma se, ettei Ian McEwanin Lauantai päässyt edes Booker-palkinnon lopulliselle ehdokaslistalle, toinen oli John Banvillen palkitseminen.

                      Banvillen The Sea on ”onnettomin koskaan Bookerilla palkittu romaani”, McEwan totesi happamasti, mutta tosin vasta sen jälkeen, kun Banville oli New York Review of Booksin seikkaperäisessä arvostellussa todennut, että Lauantai on ”tyrmistyttävän huono kirja”.

Kulttuuripiirien enemmistö näyttäisi olevan kiistassa McEwanin kannalla.

                      New York Timesin arvovaltainen kriitikko Michiko Kakutani kutsui Banvillen uutuutta tylsistyttävän teennäiseksi sepitteeksi miehestä, jolla on ilmeisesti sivistyssanakirja aivojen paikalla, eikä kirjailija Tibor Fischer uskonut Banvillen koreista kielikukkasista syntyvän romaania lainkaan.

                      Banville itse on väittänyt vain nauttivansa kohusta. Riidan haastaminen alkoi palkintoillallisilla.

”Onneksi Booker on tällä kertaa annettu todelliselle taiteelle”, Banville sanaili, ikään kuin rannalle jäänyt Lauantai tai ennakkosuosikkina pidetty Kazuo Ishiguron Ole luonani aina kuuluisivat kevyen viihteen keskikastiin. ”Toiset kirjat ovat taidetta, toiset eivät”, hän vahvisti lehtihaastattelussa, ”tarvitseeko sitä sanoa edes ääneen”.

Näin avomielinen kirjailijakeskustelu on virkistävää varsinkin Suomen perspektiivistä, jossa kirjailijat eivät yleensä sano mitään toisistaan, vaan tyytyvät haukkumaan välikädet – joko kritiikkiä julkaisevat lehdet tai apurahoja jakavat virkamiehet ja luottamushenkilöt.

                      Eräät tarkkailijat ovat kuitenkin epäilleet, että Banvillen ja McEwanin vihanpidossa on kyse enemmän omasta asemasta kuin sanataiteen ehdoista. Teorialle on olemassa myös tieteellistä näyttöä. Pensylvanian yliopiston professori James F. English on julkaissut kulttuuripalkintojen sosiologiasta kirjan nimeltä The Economy of Prestige, ”arvostuksen taloustiede”, jonka hänen kollegansa Joseph Estein esitteli viime kuun Wall Street Journalissa.

Yhteiskuntaa ei ole 1970-luvun jälkeen muokannut niinkään uuden luokan kuin uuden arvottamisen ja pyhittämisen järjestelmän nousu, English arvioi, ja se on käytännössä monopolisoinut symbolisen pääoman tuotannon ja jakelun.

Arkikielellä ilmaistuna se tarkoittaa, että kun esimerkiksi myönnetystä oppiarvosta tulee työnhaussa koeteltua osaamista tärkeämpi seikka, myös arvon myöntäjien asema ja merkitys korostuu. Syntyy itseään palveleva meritokratia, vallankäytön muoto, joka jo kättelyssä kykenee asettamaan menestymisen ehdot.

Työelämässä se voi tarkoittaa oikeaan yliopistoon pääsemistä, kulttuurissa oikean palkinnon saamista.

Kun kulttuurisia saavutuksia jaetaan, kaikilla on jotain pelissä. Raatityöskentely, palkitseminen ja palkinnon vastaanottaminen määrittelevät yksilön aseman järjestelmän sisällä.

                      English varmasti ymmärtäisi, miksi Suomessa Finlandia-palkinnon jakaa presidentin rouva, yliopiston professori tai eduskunnan puhemies, vaikka satunnaisen kirjastonhoitajan asiantuntemus voisi olla vähintään yhtä syvää. Se tekee pelkästä tunnustuksesta vihkiytymisen, jossa palkittu kirjailija liittyy asemansa jo varmistaneiden joukkoon.

                      Hän ymmärtäisi myös, miksi Pirkko Saision oli kaksi vuotta sitten helpompi kieltäytyä suuresta rahasummasta kuin pelkästä kunniasta. Tai miksi kaikista kilpailuista jo etukäteen kieltäytyvä Fredrik Lång on kotimaisista huippukirjailijoista tuntemattomin.

                      Kiistaa tämän vuoden Bookerista voi pitää julkisena yrityksenä torjua kulttuurin meritoitumista ja palata keskustelevampaan kulttuuriin. Siitä riitelykin voi olla halpa hinta.

                      Ensi viikolla nähdään, leviääkö sama napina Suomeen. Joidenkin mielestä Banvillen voitto oli Bookerin arvovaltatappio. Romahtaako Finlandia, jos ylitse muiden ehdokkaiden noustettu Bo Carpelan sivuutetaan? Taiteen täsmällinen arviointi on kuitenkin vaikeaa, varmaa on vain se, että Finlandia-ehdokkaat ovat vuoden ainoat tv:n pääuutislähetykseen kelpaavat kirjailijat, ja että voittajan myynti moninkertaistuu, kuten joka vuosi.

Kiristikö kiky työntekijää myös talouden tappioksi?

Vienti vetää ja työttömyys alenee, joten on taas aika puhua kilpailukyvystä: mikä on hallituksen ja kiky-sopimuksen rooli talouden kohentumisessa? Perustuiko sopimus realistiseen arvioon vai mentiinkö työntekijäpuoleen kohdistuneissa toimenpiteissä yli tavalla, joka kulutuskysyntää heikentäessään jopa hidastaa nyt koettua kasvua?

Tähän mennessä kysymykseen on saatu kaksi vastausta, hallituksen ja opposition. Taloustutkimuksen näkökulmasta niitä on enemmän, tai vähintään niin monta kuin kustannuskilpailukyvyn määrittelyyn käytettyjen elementtien yhdistelmiä. Asian ymmärtämiseksi pitää palata reilut kaksi vuotta taaksepäin, kun pääministeri keksi Suomen kilpailukyvyn takamatkaksi 15 %, ja kun SAK teki oman vaihtoehtoisen esityksensä tilanteen kohentamiseksi.

SAK:n esitys ei ainakaan hallituslähteiden mukaan vastannut hallituksen esitystä, mutta jos kustannuskilpailukyky määrittyy erilaisessa suhteessa eri ”kilpailijamaiden” sisäiseen kehitykseen, kustannuskilpailukyvyn laskennalliselle määrittelylle ei ole vakaata lähtökohtaa eikä sen kehitykselle liikkumatonta maalia, joten myöskään hallituksen esitys ei vastaa hallituksen esitystä.

Lauri Kajanoja Suomen Pankista, ”15 prosentin kustannuskilpailukykyeron” isä, lähetti tulkitsijoilleen viestin professori Pertti Haaparannan blogin välityksellä. Lopussa omaa tulkintaa:

”Kun pyritään hahmottamaan kustannuskilpailukyvyn kehitystä, tehdään valintoja sen suhteen,
1) mihin maajoukkoon vertailu tehdään,
2) mitä ajanjaksoa tarkastellaan,
3) tarkastellaanko koko taloutta vaiko vain tehdasteollisuutta ja
4) mitä mittareita muuten käytetään.
Tulokset riippuvat näistä valinnoista.”

Jos siis haluat näyttää eron suurena, kohdassa yksi vertaat Ruotsiin ja Saksaan (joissa vaihtotaseen ylijäämä on ollut vähintään 5 % BKT:stä koko talouskriisin ajan), kohdassa kaksi et käytä dataa vuoden 2013 jälkeen (jottei yksikkötyöhinnan suhteellisen kehityksen kääntyminen Suomelle edulliseksi vesitä kohtaa kaksi), kohdassa kolme tarkastelet tehdasteollisuutta (jolloin teollisuuden maksaman palkkasumman pienentyminen peittyy tuotteiden maailmanmarkkinahintojen epäedulliseen kehitykseen) ja neljänneksi vältät OECD:n tuottavuustietokantaa kuin ruttoa (jotta hallituksen toimet eivät näyttäisi joko tarpeettomilta tai väärin kohdennettuina haitallisilta).

Omiin valintoihinsa perustuvaa laskelmaa Kajanoja vielä pyöristi omassa blogissaan niin, että ”lähempänä kymmentä prosenttia”. Jos tähän asti oli lukijalle yhtä vaikeaa kuin minulle, niin nyt tulee numeroita jotka humanistikin ymmärtää. SAK:n esityksen laskennallinen vaikutus 9,8 % oli lähempänä kymmentä kuin pääministerin 15 %. Just sayin’.

Viranomainen tiedottaa - onko Suomi Euroopan turvattomimpia maita?

Supon mukaan ”Euroopassa estetään kymmeniä terrori-iskuja vuosittain”, otsikoi Aamulehti viime joulukuussa. Luku ei kuulosta kovin täsmälliseltä. Sisäministeri Paula Risikko kertoi Ylen Ykkösaamussa eilen lauantaina (16.9.2017), että Suomessa estettyjä yrityksiä on ”monta”. Ei kovin täsmällisesti sanottu sekään, varsinkin kun emme tiedä, että millä aikavälillä. Huolestuttava se silti on, jos ”monta” on enemmän kuin kolme mutta vähemmän kuin kaksikymmentä (joka siis jo olisi Supon ”kymmeniä” koko mantereella).

Valtioita Supon mainitsemassa Euroopassa on 50 (joista puolisen tusinaa osin Aasian puolella). ”Kymmenistä” laskettava keskiarvo jokaista valtiota kohti on siis jokin melko pieni numero, joten onko Risikon ”monta” sen yläpuolella? Mahdotonta sanoa, mutta oletetaan, että Supon viimevuotinen ”kymmeniä” pyöristyy tai on sittemmin kasvanut siten, että se on nyt hakukoneen löytämän suomalaisen asiantuntijan esittämä, Euroopassa vuosittain estettyjen terrori-iskujen määrä 200.

Euroopan valtioiden keskiarvoksi laskettuna tuo olisi neljä, mikä mahtuu edellä esitettyyn ”monen” määritelmään. Eikö Suomi siis ole terroriuhan näkökulmasta Euroopan turvallisimpia maita, vaan keskikastia, kuten aika monessa muussakin tilastossa? Vai meneekö Risikon ”monta” jopa keskiarvon yli? Ja jos, niin kuinka paljon?

Kysymys ei ihan ratkea etsimällä jokin toinen maa, jossa tiedotuslinja on perustuu vähän täsmällisempiin lukuihin. Mutta yritetään. Alkuviikosta Ranskan poliisi kertoi uutistoimisto AFP:n mukaan estäneensä jo 12 iskua. Lisääkin voi siis tulla, mutta Ranskan osuuden siitä asiantuntijan kahdesta sadasta odottaakin olevan korkea. Itse asiassa korkein, yhdessä Englannin kanssa. Muiden Euroopan maiden estettäviksi siis jäisi yhä ehkä noin 150-160 iskua ja tuollaiset 3,2 maata kohti?

Jos pysytään alussa asetetussa ehdossa, niin teknisesti tuo on yhä ”monta”, mutta kuinka monta Suomessa? Kun mitään tarkempaa tietoa suomalaisen viranomainen ei osaa antaa, niin otetaan vertailukohdaksi aikaisempi tiedotuslinja, kun uhkatekijänä oli ulkomaisen terrorijärjestön sijaan kotimainen koulusurmaaja.

”Suomen poliisi estää vuosittain jopa kymmeniä joukkosurmia”, otsikoi Ilta-Sanomat 25.7.2016).

Se nyt ainakin on monta, itse asiassa oikein monta, jos sitä vertaa poliisiylijohtaja Paateron vuonna 2009 Alibille antamaan lausuntoon yhdestä ”todennäköisesti” estetystä surmasta. Jokelan jälkeen se tarkoittaisi 0,5 tapausta vuotta kohti. Paljon se siihenkin nähden, että koulusurmien valmistelujen esitutkinnasta tai oikeudenkäynnistä on Kauhajoen jälkeen uutisoitu kerran (Kiviniityn koulu Kokkolassa).

Vaikuttaa siis siltä että Supon ja poliisin ”kymmeniä” ei ole luku lainkaan, vaan konditionaalin imperfekti. Oman uhka-arvion mukaan jotain olisi voinut tapahtua, vaikka välttämättä ei tapahtunutkaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei koulusurmien ehkäisyyn tulisi jatkuvasti panostaa ja etteikö tilanne Suomessa seuraisi muuta Eurooppaa siinä, miten terroritekojen uhka kehittyy. Mutta se tarkoittaa, että suomalaisen viranomaisen tiedotetta pitää lukea kuin ranskalaista avantgardista romaania, mutta ranskalasien viranomaisen tiedotetta kuin Kalle Päätaloa. Jos selkosilla oli jotain 12, niin niitä on 12 kaksitoista myös paperilla.

Terrorismi ja kuinka meistä tuli viisaampia

“Some nights I need to be held. Tonight I'm a listener. So nice to lie in rumpled sheets and listen. Cover me with words.” ― Don DeLillo, Libra

Sattuneesta syystä yhä useampi suomalainen eri puolilla maata tietää nyt mitä terrorismi on ja miten siitä kuuluu puhua. Ikään kuin viisaus olisi lisääntynyt sitä mukaa mitä lähemmäs uutisista tutut tapahtumat tulevat. Pariisin ja Lontoon jälkeen Tukholmaan – ja nyt Turkuun.

Itsessäni en tosin ole samaa viisastumista havainnut, vaikka etäisyys perjantain puukotuksiin oli vain kolme sataa metriä. Ja yhtä huonosti ymmärrän yhä teini-ikäisiä, jotka lähtevät kaupungille pahoinpidelläkseen jonkun, vaikka yksi vuoden 1999 vappupuukotuksista tapahtui sadan metrin päässä.

Sosiaalisesta mediasta löytyville kirjoituksille on yhteistä juuri löydetty juhlavuuden ja varmuuden tasapaino. Tyypillisiä ovat myös moitteet terrorismin ”vähättelijöille”.

Ilmiötä ei saisi rinnastaa toisiin ilmiöihin, jotka meillä ovat muutoinkin vaivoina. Kuten naisiin kohdistuva väkivalta, mielenterveysongelmat, syrjäytyminen, eriarvoisuus, yksinäisyys, vaikeiden kokemusten traumatisoivuus, mikä tahansa muu elämän raiteiltaan lähtö tai terrorismia tilastollisesti suuremmat uhat terveydelle ja hengelle. Terrorismi on siis todellisuutta, joka jotenkin on irti muusta todellisuudesta. 

Omalla tavallaan somessa kiertävät ja peukutetut terrorismin selitykset ovat myös hyvin samanlaisia kuin Turussa välittömästi liikkeelle lähteneet huhut.

Tekijöitä ei ollut monta, he eivät liikkuneet paikasta toiseen autolla iskuja tehden, aseistus ei ollut raskaan luonteinen eikä kukaan iskenyt yhtä aikaa kauppatorille ja kahteen kaupungin laidoilla olevaan kauppakeskukseen. Mutta järjellä ajatellen niin olisi varmaan pitänyt tehdä, jotta terroristinen tarkoitus olisi maksimoitu.

Järjen sovittaminen Turun tapahtumiin on kuitenkin työlästä, eikä sitä kokonaiskuvaa, jossa 18-vuotias marokkolainen on palapelin osa, ehkä edes ole olemassa.

Kuvan hahmottamista vaikeuttaa toistaiseksi sekin, ettei mikään organisaatio ole vielä ehtinyt kiittää soturiaan. Sellainen on ymmärtääkseni ollut tapana, mutta protokollan noudattamista on voinut viivyttää se, että päähuomion ollessa Barcelonassa mm. New York Times –lehden otsikko antoi Turun iskulle terrorismia neutraalimman nimen ”rampage”.

EK:n vaihtoehtoiset faktat?

Sunnuntain some-myrskyä voi tarkastella kuten Liberan Heikki oikealta tekee twitterissä, tai sitten kysyä, että onko sarkasmikin liian vakava tapa suhtautua elinkeinoelämän viime aikaisiin ulostuloihin?

Elisan henkilöstöpolitiikka on sunnuntaina EK:n äänellä puhuneen toimitusjohtaja Veli-Matti Mattilan aikana kieltämättä ollut aktiivista ja innovatiivista, kun ainoastaan työpaikkoja ei ole ulkoistettu Intiaan vaan myös niitä irtisanomisia. Tästä ei voi kuitenkaan vielä päätellä, että Mattila olisi tilinpäätöksen menoerien lisäksi lukenut myös kaikki Elisaa suoraan tai välillisesti koskettavat TESsit. Eikä siitä varsinkaan voi päätellä, että Suomea ns. kilpailijamaihin vertaava Mattila tietäisi, miten Ruotsissa oikeasti sovitaan hitsarin työajoista tai Saksassa sosiaalityöntekijän palkoista.

Elinkeinoelämälle työlainsäädäntöön kirjattu yleissitovuus on kirous ja paikallinen sopiminen on hopealuoti, joka vapauttaisi kansantalouden mm. liian suurista palkoista:

”On ajan kysymys, poistuvatko liittojen TES-sopimukset vai eivät. En osaa siihen vastata, mutta ainakin työehtosopimusten pitäisi olla niin joustavia, että niiden perusteella voidaan sopia työpaikoilla [--] Esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa tehdään valtavasti paikallista sopimista, eikä siellä ole tapahtunut niitä sinänsä ymmärrettävistä syistä esitettyjä uhkakuvia.”

Esimerkit ovat tuttuja, mutta miten hyvin Mattilan visioimat muutokset kytkeytyvät työmarkkinapolitiikkaan ja työn hintaan meillä ja tavanomaisissa verrokkimaissa? Eivät ainakaan niin suoraviivaisesti kuin Mattilankin näyttäisi kuvittelevan.

Ruotsin koordinoidussa palkkamallissa palkanmuodostus on periaatteessa hajautunut, mutta työehtosopimusten kattavuudessa Ruotsi on yhä pohjoismaiden huipulla ja palkkahajonnassa pohjalla. Yksikään LO:n jäsenliiton piirissä oleva työntekijä ei sovi palkoistaan paikallisesti ilman rajoituksia. Ne jotka sopivat, ovat todennäköisimmin valtion toimihenkilöitä, kun taas keskittyneintä palkanmuodostus on yksityisen sektorin duunarilla.

Yksityisen sektorin ruotsalaisilla duunareilla kehitys on myös viime vuodet kulkenut kohti keskitetympää sopimista (julkisen sektorin toimihenkilöillä päinvastoin). Tässä on ehkä yksityisen työnantajan kannalta järkeä, jos irlantilainen tutkimus vuodelta 2010 pitää kutinsa myös pohjoismaissa: verrattuna yksilötason sopimiseen keskitetty palkoista sopiminen pienentää sekä palkkakustannuksia että palkkahajontaa.

Kun vielä katsoo, miten pienipalkkaiset alat ovat Ruotsissa saaneet ihan kohtuullisia palkankorotuksia ja julkisen sektorin toimihenkilöt parempia, niin JUKOn tai PAMin luulisi olevan Ruotsin ratkaisuista jopa kiinnostuneempia kuin EK:n, jonka visioita ne eivät millään automaatilla toteuta.

Ja mitä Saksaan tulee, niin Eurostatin graafeista näkyy hyvin, miten taantumassa työn hinta näyttää nousevan Suomessa enemmän kuin Saksassa, vaikka kyse lienee siitä miten meillä nimenomaan pienipalkkaisia on irtisanottu samaan aikaan kun näille Saksassa luotiin yhteiskunnan tukemia minityöpaikkoja. Kun vielä ottaa huomioon Suomen Saksaa pienemmät palkkaerot, niin tilastoharha on valmis:

Työn keskihinta ei näytä meillä joustavan alas taloustilanteen mukaan, kun aiempaa suurempi osa työnsä säilyttäneistä työllisistä on sitä hyvätuloisempaa luokkaa. Tai toisin ilmaistuna: vertailu Saksaan ei anna mitään perusteita yleiselle palkka-alelle Suomessa, jossa tyypillisesti hajautetumpia palkkoja saavat asiantuntija-alat tekevät työnsä jo nyt halvemmalle kuin saksalaiset

Kenen oikeus, mikä velvollisuus?

”Minusta tuntuu, että tässä keskustelussa on sellaisia aukkoja, joita on hyvä valaista.” Merja Ylä-Anttila, MTV-uutisten vastaava päätoimittaja YLE:n uutisille.

Yleensä aukot kai paikataan, mutta sikäli osuva kielikuvan käyttö, että omallakin uralla olen jopa kahdesti joutunut keskustelemaan päätoimittajan kanssa, jota noin selän takana olen saattanut kuvata sillä aukolla jonne ei päivä paista.

Muutoin olen sitä mieltä, että Päätoimittajayhdistyksen (PTY) julkinen kannanotto vie YLE:n Sipilä-uutisoinnista alkaneen keskustelun pahasti harhaan: "Päätoimittajien yhdistys painottaa, että päätoimittajan tekemät uutisointipäätökset tai uutisoimatta jättäminen eivät rajoita tiedotusvälineen palveluksessa olevien sananvapautta. Toimittajat eivät käytä työssään sananvapauttaan kansalaisina, vaan työnantajansa sananvapautta."

Työnantajan määräysvalta on kirjattu työsopimuslain ensimmäiseen ja kolmanteen lukuun. Yhdistyksen painottama sananvapaus on puolestaan perustuslaillinen oikeus, joka 2. luvun 12 pykälän mukaan sisältää jokaisen oikeuden ”vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”.

Journalistin ohjeissa yleisön oikeus saada tietää on tulkittu yksittäisen toimittaja velvollisuudeksi ”torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä”. Lisäksi toimittajalle on ohjeisiin kirjattu ”mahdollisuus kieltäytyä tehtävistä, jotka ovat ristiriidassa lain, henkilökohtaisen vakaumuksen tai ammattietiikan kanssa”.

Laki tai ohje ei erikseen kerro, miten toimia jos painostus tulee suoraan esimieheltä tai esimiehen välityksellä. Mutta jos esimies näyttää toimivan enemmän omaa etuaan ja ajatusmaailmansa kuin alaisiaan tai yleisön oikeutta tukien, niin YLE:sta eronneiden toimittajien ratkaisu näyttää johdonmukaisemmalta kuin PTY:n julkinen kannanotto.

Jos julkaisu oli tahallinen harhautus, niin sekin olisi jotenkin vähemmän noloa kuin päätoimittajien kollektiivinen väärinkäsitys journalismin ja yleisön tai YLE:n ja yle-veroa maksavien kansalaisten suhteesta. Itse asiassa samasta väärinkäsityksestä näki merkkejä jo viime joulukuussa, kun sanomalehtien pääkirjoitusten teemaksi nostettiin työntekijän lojaalisuus johtoa kohtaan. Ikään kuin se olisi jokin hyve. Ei kuulkaa, ”hyve” on johdon lojaalisuus työntekijöitä kohtaa, koska siitä ei määrätä mitään työehtosopimuksessa.

Luvullinen lisääntyminen: Perussuomalainen, nuhteeton vai konna?

Perussuomalaisten kunnan(vara)valtuutettujen rikosepäilyistä on ”valtamediassa” tehtailtu vajaan kahden istuntokauden aikana "tuhansia" nettiuutisia, valittaa tamperelainen kunnanvaltuutettu Heikki Luoto, ps, FB-kommentissaan. Jos tuo on totta, niin pitää olla aika lujassa perussuomalaisessa uskossa, jos ei tässä näe muuta ongelmaa kuin lehdistön vinoutuman.

Mietitään tätä vähän numeroina:

Suomessa on 313 kuntaa, asukasluvun mukaisen valtuuston keskimääräinen koko on 32. Valtuutettuja on yhteensä eri kunnissa noin 10 000, heistä reilut 1000 perussuomalaisia. Plus ne varajäsenet. Valtuutettujen keski-ikä on sen verran muuta väestöä korkeampia, että nuorin ehti syksyllä täyttää 23 vuotta (Vihdin Antti Hyytiäinen, kok) ja vanhin löytämäni 72 (Turun Mikael Miikkola, ps). Tässä ikäryhmässä suomalaisia epäillään rikoksista noin 80 000 kertaa vuodessa, mikä on hieman alle puolet kaikkiin suomalaisiin kohdistuvista epäilyistä.

Periaatteessa rikoksesta epäiltyjä perussuomalaisia valtuutettuja voisi siis olla jopa toista kymmentä, eivätkä he silti olisi muita kansalaisia epärehellisempiä. Mutta miten toista kymmentä epäilyä muuttuu tuhansiksi valtamedian nettiuutisiksi? Ja paljonko on ”tuhansia” ja mikä on ”valtamedia”?

No, sovitaan, että ”tuhansia” on vähintään 3000 ja enintään 9000. Ja jotta Heikki saisi kaikki mahdollisuudet olla oikeassa, sovitaan myös, että jokainen Tampereen kirjaston lukusaliin tuleva sanomalehti on ”valtamedia” (n. 90), vaikka niillä ei edes olisi Luodon mainitsemia nettisivuja. Päälle tietysti Yle paikallistoimituksineen sekä Maikkari, Uusi Suomi ja SK. Tai miksei Seiskakin? Lopuksi sovitaan, että jokainen media teki jokaisesta epäillyksi joutuneesta perussuomalaisesta kuntatason luottamushenkilöstä vähintään 3 juttua: epäily, tutkinta, oikeudenpäätös.

Näillä ehdoilla päästään luontevasti Heikki Luodon väittämiin lukuihin ilman, että perussuomalaiset näyttäisivät muita kansalaisia rikollisemmilta. Juttumäärät olisivat sovitun haitarin puolivälistä. Valitettavasti koko laskelma kuitenkin romahtaa nopeasti, jos käy ilmi, että Sastamalan Alueviesti uutisoi juupajokelaisen perussuomalaisen näpistämistä irtokarkeista vain kerran. Tai jos pudasjärvellä ilmestyvä Iijoki-seutu unohti kokonaan kihniöläisen perussuomalaisen haitan viranomaiselle valomerkin jälkeen.

Mitä pitemmälle ja useammin todellisuus eroaa laskelmalle annetuista ehdoista, sitä pahemmalta kuntatyötä tekevien perussuomalaisten tilanne näyttää, jos heidän rikollisuusasteensa mittarina joutuu käyttämään Luodon laskemia ”tuhansia” nettiuutisia. Itse asiassa google-haku ”perussuomalainen + rikosepäily”, tuottaa sekin vain 7000 osumaa, joista monet kyllä kertovat rikoksista mutta perussuomalaisten kohdalla lähinnä "somekohuista". Joukosta nousee esiin Oulun varavaltuutettu Tynkkynen, perässä Viitasaaren valtuustossa harvakseen näyttäytyvä Hakkarainen, kolmantena Kiemunki, jonka nykyinen rooli Pirkanmaan kunnalliselämässä jäi tosin minulle vähän epäselväksi. Useita osumia saanut Mäntylä pitää sivuuttaa, koska ex-ministeri erosi luottamustehtävästä Sallan kunnassa jo ennen kuin petosepäily tuli ilmi - ja varavaltuutettu Sademies oli jo erotettu valtuustoryhmästä, kun viimeksi istui käräjiä. Ehkä Luoto voisi jatkaa lista, kun kerran on asiaan perehtynyt?

Sitä odotellessa johtopäätös on yksiselitteinen: Heikki Luodon mustamaalaus menee kohteesta ohi (”valtamedia”), mutta osuu ikävästi sivullisiin perussuomalaisiin luottamushenkilöihin. Epätieteellisen tarkastelun nojalla he näyttäisivät olevan keskimäärin äänestäjiään nuhteettomampia, kuten uutisointi heijastaa, ja kuten kuntien asioista päättäviltä toivookin. Paitsi tietysti Heikki Luoto Tampereelta, jota voi todennäköisin syin epäillä perussuomalaisesta uhriutumisesta, ”median vika” -selittelystä puolueen kansansuosion huvetessa ja numerolukutaidottomuudesta.

Uusi normaali?

YLE 25.11.2016: ”Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) sukulaisten omistama konepajayhtiö Katera Steel on saanut merkittävän tilauksen valtion omistamalta Terrafamen kaivokselta.

Konepajayritys Katera Steelin pääomistajia on Sipilän enoja ja serkkuja. Myös Sipilän lapsilleen kolme vuotta sitten siirtämä sijoitusyhtiö Fortel Invest omistaa pienen osuuden yhtiöstä. Fortel Investin omistus Katera Steel -yhtiöstä on viisi prosenttia.

Kaksi viikkoa sitten hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti antaa Terrafamelle 100 miljoonaa euroa lisää valtion rahaa. Päätös poikkesi hallituksen kesällä ilmoittamasta linjasta, jonka mukaan kaivos ajetaan alas, jos sen rahoittamiseen ei löydetä yksityistä rahaa vuodenvaihteeseen mennessä.” Aiheesta kirjoitti ensimmäisenä KU.

Jos poliittisen taloustieteen perinteiset argumentit, kuten ”tietysti”, ”ei ole tästä ajasta” tai ”muita vaihtoehtoja ei ole”, eivät riitä, niin aina on mahdollista vedota köyhiin leskiin ja orpoihin.

Tällä perusteella elinkeinoelämän etujärjestöt saivat eräässä kyselytutkimuksessa yli 70 % tavallisista kansalaisista kannattamaan perintöveron poistamista, vaikka kyseessä on progressioltaan kenties jyrkin vero, josta pääosan valtiolle tilittää varakkaampi eliitti - itse asiassa tilastojen mukaan yli 50 % perinnönsaajista ei Suomessa joudu maksamaan perintöveroa lainkaan.

Tai jos lesket ja orvot eivät juuri nyt sovellu omaan tarinaan, niin hätätilanteessa poliitikko voi näköjään vedota vaikka serkkuihin.

Populismin perusajatuksiin kuuluu ”valtamedia”, jonka resurssien ja asiantuntemuksen ei pitäisi antaa asettua poliitikon ja kansan välisen suoran kommunikoinnin eteen ja tielle. Mistä sitten seuraa, ettei pääministeri Juha Sipilä enää edeltäjiensä tavoin teetä lehdistötiedotteita tai anna lausuntoja STT:lle. Donald Trumpin yöllisiä twiittejä ja oman ulkoministerimme Timo Soinin kaunablogeja mukaillen hän kertoo oman totuutensa sosiaalisessa mediassa.

Sipilän blogimerkinnässä itse asiaa olennaisemmaksi nostetaan sellainenkin virhe, ettei toimittaja ole huomioinut yksitäisen yrityksen omistajanvaihdoksissa tapahtuneita nimenmuutoksia (”ei ole totta, että olisin työskennellyt Katera Steel Oy:ssä 15 –vuotiaana, koska Kateraa ei ollut silloin vielä olemassakaan”), mihin vasta-argumenttina pääministerille pitäisi ilmeisesti huomauttaa, että ”15-vuotias” kirjoitetaan yhteen ilman välilyöntiä.  Pääministeri Sipilän saivartelua ja kieliopin tasoa (lisää tähän sarkastinen vitsi koulutusleikkauksista) suurempi huoli koskee silti hieman teennäistä loukkaantumisen esittämistä. Tunneraktion suojissa lukijan annetaan ymmärtää, että demokratian vaatimattomammatkin suojautumiskeinot vapaasti oman journalistisen arvionsa mukaan toimivista tiedotusvälineistä päättäjien ja elinkeinoelämän suhteita arvioiviin esteellisyyssäännöksiin ovat lasten ja muiden sukulaisten ”vetämistä lokaan”.

Kieltämättä pääministerin on viime aikoina jos toisenakin joutunut tutustumaan perustuslain sisältöön suhteessa hallituksen moniin hankkeisiin, mutta pitäisi aikaa säästää silti myös hallintolain lukemiseen. Siitä olisi käynyt ilmi, ettei kukaan vaadi "kaikkia sukulaisia luopumaan työstään" pääministerin aseman vuoksi, vaan että kaikki lain vaatimukset rajoittuvat vain tuohon Sipilän omaan asemaan pääministerinä.

Iltalehden Juha Ristamäki selittää: ”Ministeri on esteellinen, jos hän tai hänen läheisensä on asianosainen. Ministeri on esteellinen myös, jos asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa hänelle tai hänen läheiselleen. Läheisellä laki tarkoittaa muun muassa ministerin puolisoa ja lapsia, mutta myös ministerin vanhempien sisaruksia ja monia muita lähisukulaisia. Lisäksi mainitaan muun muassa ministerille ’muuten erityisen läheiset henkilöt samoin kuin tällaisten henkilöiden puolisot’. Läheisen määritelmä on laissa siis laaja. Jos läheinen liittyy päätännässä olevaan asiaan, ministerin pitää jäävätä itsensä päätöksen teosta. Jääviyden selvittäminen on ministerin itsensä vastuulla.” (IL 26.11.2016).

Hallintolain täsmällinen seuraaminen tässä yksittäisessä tapauksessa – Terraframen uusi ja taas satojen miljoonien rahoitus valtion piikkiin ja valtion investointien siirtyminen yksityiselle sektorille pääministerin lähipiirin kautta – voi tuntua pieneltä yksityiskohdalta, joka ei kepun vetämää maakuntapolitiikka tai elinkeinoelämän roolia politiikassa miksikään muuta. Mutta jokin perinteiselle avoimuudelle vieras raja tässä tuntuu taas vedetyn siihen, miten härskisti pääministeri voi mitätöidä olemassa olevan lainsäädännön vaatimukset tai legitiimin uutisaiheen - ja samalla sepittää tiedotusvälineille pahantahtoisia motiiveja (”toimittajalla ollut tarkoituskaan saada minua kiinni ennen jutun julkaisemista”).

Pääministeri Sipilä oli pahoin harhautunut tai harhauttamisen tiellä, kun hän valitsemassaan foorumissa uhriutuen julisti, ettei hän ”voi vaatia kaikkia sukulaisia liiketoimintakieltoon pääministerin tehtävän vuoksi”. Siitä ei ollut koskaan kysymyskään. Oikeassa hän sen sijaan oli tänään päättäessään, ettei hänen tarvitse vastata Yleisradion haastattelupyyntöihin. Populismin aallon tuoma uusi normaali alkaa olla yhä selvempi, meillä ja muualla.

Ensimmäinen ja viimeinen vaaliblogi

Jasper Johns: Flag (1956)

Kyllähän sen periaatteessa ymmärtää, että Euroopan maahanmuuttovastaiset puoluejohtajat pitävät merkittävänä voittona sitä kun Valkoisen talon isäntä vaihtuu maahanmuuttajan pojasta maahanmuuttajan pojanpoikaan. Mutta onko alhainen ääniosuus alhaisesta äänimäärästä silti kovin vahva osoitus merkittävästä muutoksesta maan mielialoissa?

Donald Trumpin vaalivoittoa on yritetty sovittaa oikeaan mittakaavaan mm. sillä, että Trump voitti pienemmällä äänimäärällä kuin Hillary Clinton hävisi, tai että hän voitti pienemmällä äänimäärällä kuin kaksi edellistä republikaanisen puolueen presidenttiehdokasta hävisivät. Päivän lehdessä (HS 13.11.2016) Tommi Uschanov jatkaa listaa kahdeksalla lisäpointilla. Osa niistä vähättelee oletuksia ”yhden maailman lopusta ja toisen alkamisesta”, toiset löytävät muutoksia yleensä vähäpätöisempinä pidetyista seikoista. Kuten tämä lainaus New York Timesista: ”Yrityksiä, jotka ennen markkinoivat farkkujaan ja fleecetakkejaan pieninä paloina amerikkalaista unelmaa, neuvotaan nyt panemaan mainoskampanjansa uusiksi.”

Niin, tosiaan. Miksei jopa Amerikan lipulle voisi käydä kuin Suomen lipulle, joka yhä kelpaa kaikkien salkoon, mutta jota juuri kukaan ei juuri nyt haluaisi nähdä ommeltuna kenenkään takinhihaan?

Jos kolumnistin listaa haluaisi jollakin jatkaa, niin ehkä esimerkit voisi poimia eurooppalaisesta keskustelusta, ja eritoten hetkistä, jolloin siinä ilmaistulle helpotuksen tunteelle ei ole mitään todellista syytä.

Ensinnäkin reaktio Trumpin sovinnollisen voittopuheen ja kampanjapuheiden väliseen ilmeiseen kuiluun. Joskus ennen vanhaan, kuten pari viikkoa sitten, olisi ollut vaikea kuvitella yhdenkään eurooppalaisen poliittisen johtajan tai pääkirjoitustoimittajan kiittävän ihan näin auliisti sitä, että Yhdysvaltain uusi valittu presidentti taitaa sittenkin olla jopa luultua suurempi paskanpuhuja.

Toinen arveluttava reaktio oli se hengähdystauko, jonka koko vaalikampanja ja varsinkin Trumpin voitto näytti antaneen keskusteluille Euroopan viime vuosien poliittisesta liikehdinnästä. Eikö tämän oikeastaan olisi pitänyt mennä toisin päin? Siis niin, että pitkään jatkunut paskamyrsky Euroopassa olisi tarjonnut amerikkalaisille pienen hengähdystauon heidän huolilleen Trumpin oikeistopopulismin merkityksestä, joka kaikista enemmän tai vähemmän osuvista Hitler-vertauksista tai KKK:n virallisen lehden tuesta huolimatta ei sisällä kaavaa niin totaaliseen kansallisen poliittisen järjestelmän äärioikeistolaistumiseen kuin jolla Euroopassa nyt noustaan vähintään parlamenttiin asti?

Tai kuten amerikkalaiselle HBO-kanavalle ohjelmaa tekevä brittikoomikko John Oliver kommentoi mm. Ranskan Kansallisen rintaman, Unkarin Jobbikin ja Kreikan Kultainen aamunkoiton vaalivoittoja: ”Holy Shit! When Europe moves far right, it moves through Belgium!”

Arkisto: Kuinka fasistista on "ekofasismi"?

Alfred Kordelinin säätiön myöntämä apuraha Suomen Sisun jäsenelle ja uusnatsien seurassa viihtyneelle Timo Hännikäiselle on ollut pieni uutinen ja jonkinlainen somekohu.

Tässä esimerkiksi Wilma Karikon blogi, jossa mm. vinoillaan säätiön päätökselle rajoittaa nettikommentoinnin tyyliä tavalla, joka kenties estää Hännikäiselle ominaisen ilmaisurekisterin autenttisen esiin nostamisen. No ehkä sen "hevosenkyrvän" pitäisi kelvata Kordelinin säätiön sivulle jos se kerran apurahataitelijan mielestä kelpasi Naisasialiitto Unionille. Mutta toisaalta minäkin saattaisin tuntea houkutusta poistaa omalta FB-sivulta mikä tahansa blogi tai muu kommentti, jossa vasemmistolaisuutta luonnehditaan sanalla "positio".

Ja tässä Koko Hubaran FB-päivitys, joka pyrkii tarkastelemaan säätiön päätöstä niiden ihmisten näkökulmasta, jotka enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti ovat Hännikäisen tekstien tähtäimessä. Nyt ”totuus” ja ”hyvä” ovat valmiiksi Hubaran lainausmerkeissä, ja sananvapauden epiteetiksi on valikoitunut ”niin sanottu”. Hankala arvioida, onko tämä esimerkki "intellektuellien laiskasta ajattelusta ja tiedostavan nuorison omahyväisestä paasauksesta", jota Hännikäinen kuvaili kriitikko Jukka Koskelaisen mukaan ihan pätevästi kirjassaan Ihmisen viheliäisyydestä; vai samaa umpimähkäistä humanistien huitomista, jota Hännikäisen esseissä on yllin kyllin. Ja vaikka jonkun mielestä voisi olla mielenkiintoista pohtia, miten Hännikäisen ja Hubaran teksteissä toistuva velvollisuus identifioitumiseen yhtenä kansallisuutena tai sen toisen lopulta kohtaavat Joseph de Maistren synkissä ajatuksissa, niin en todennäköisesti olisi tarjoamassa apurahaa kummallekaan.

Henkilönä, joka kaikesta huolimatta oli myöntämässä apurahaa stalinisti Matti Rossin ansiokkaiden Shakespeare-käännösten rahoittamiseksi, minun ei ehkä pitäisi ottaa kantaa tähänkään. Ja enkä ota, lukuun ottamatta vanhaa esseetä, josta käynee ilmi oma arvioni Timo Hännikäisen arvomaailmasta ja hänen kirjallisesta tai muusta kyvystään analysoida tai ilmaista sitä.

Kuinka fasistista on ”ekofasismi”?

Maaliskuussa 1995 Oklahoma Cityn virastotalon edessä räjähti autopommi. 196 ihmistä kuoli, joukossa 19 päiväkotilasta. Jäljet johtivat Montanan puolisotilaallisten militia-järjestöjen pariin.

                      Rikosta seuranneen mediakohun huomasi myös toinen amerikkalaisia vainonnut kotikutoinen terroristi, josta lehdistö käytti nimeä ”Unabomber”. Melkein 18 vuotta jatkunut kirjepommikampanja oli tappanut kolme ja haavoittanut kymmeniä. Uhrit olivat mielivaltaisesti valittuja ”teknis-teollisen järjestelmän” edustajia, kuten Unabomber itse perusteli, joukossa pari lentoyhtiön virkailijaa, Yalen yliopiston tietotekniikan professori ja viimeisenä metsänhoitoyhdistyksen puheenjohtaja.

                      Syrjäytyminen FBI:n etsityimmän rikollisen paikalta näytti vaivaavan Unabomberia niin, että aluksi alkoi lähettää henkiin jääneille uhreilleen ilkkuvia kirjeitä, joissa hän korosti heidän typeryyttään ja haavoittuvuuttaan. Sitten hän lupasi lopettaa iskunsa, mikäli Washington Post ja New York Times julkaisevat hänen 34 000 sanaa pitkän manifestinsa.

                      Uusia johtolankoja etsivien viranomaisten toiveesta niin myös tehtiin.

                      Pari päivää myöhemmin sosiaalityöntekijä nimeltä David Kaczynski ilmoitti poliisille, että manifesti muistutti kovasti hänen veljensä vintiltä löytyneitä muistiinpanoja. Ted Kaczynski oli keski-ikäinen, akateemisesti koulutettu, yhteiskuntaan ja ihmisiin katkeroitunut työtön erakko, mikä vastasi tarkoin FBI:n asiantuntijoiden tekemää psykologista profilointia.

                      Kun turkulainen Savukeidas päätti jostain kustantaa manifestin kirjana, oli ainakin nimi juhlava: Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus (2006). Nuori runoilija Timo Hännikäinen lupaa suomennoksensa esipuheessa matemaattisen tarkkaa analyyttisia ja totunnaisia käsityksiä ravistavia ajatuksia. Kaczynski ei lupausta pidä, vaan tarjoaa tilalle harhaluuloja, omahyväisyyttä ja väkivaltaviihdettä.

                      Valistuneemmassa lukijassa Kaczynskin manifesti herättääkin lähinnä kolme kysymystä:

                      Miten fasistista on ”ekofasismi”, miten hullu on ”hullu pommimies” ja mitä haittaa väkivaltaa puolustavien manifestien julkaisemisesta voi olla? Kaksi ensimmäistä edellyttävät laajempaa käsittelyä, kolmanteen voi vastata lyhyesti.

Jotkut ihmiset ovat valitettavan herkkiä ulkopuolisille vaikutteille, kuten esimerkiksi metsäteollisuuden tarjoamille ilmaisille lounaille. Tähän mennessä kirjailija ja euroedustaja Lasse Lehtisen on sanottu levittäneen ympäristönsuojelusta monenlaista väärää tietoa. Mutta mitä sitten sanotaan, jos ikävä tieto on oikeaa, ja Lehtisellekin paljastuu, että ”radikaaliekologisen sukupolven” (sananvalinta Hännisen) uusi sankari on mielenterveysongelmainen, 70-vuotias neitsyt, joka kammoaa toisten ihmisten kosketusta niin, että mainitsee jalkakäytävien ruuhkat hyvänä syynä aloittaa aseellinen vallankumous?

I

Se, että tämäkin terroristipidätys tehtiin Montanan osavaltiossa, oli ainakin osittain sattumaa. Kaczynskin veljekset ostivat syrjäisen metsätonttinsa pari vuotta ennen Oklahoman pommi-iskusta tuomitun Timothy McVeighn syntymää ja kauan ennen kuin paikallisen äärioikeiston aatteet nousivat otsikoihin.

                      Paikallinen ilmanpiiri ei silti jäänyt Ted Kaczynskilta huomaamatta.

Manifestissaan hän viittaa amerikkalaisiin ”natseihin ja puolisotilaallisiin järjestöihin” kahdesti. Ensin luetelleessaan ”teknofiilejä” ja ”vasemmistoa” vastustavat kapinalliset, toisen kerran etsiessään teollisen yhteiskunnan kaatamiseen kykenevää etujoukkoa.

Siihen eivät luontoaktivistien puuhailut riitä. Ne edustavat vain säätelytoimia, jotka joustava ”demokratia” (lainausmerkit Kaczinskyn) omaksuu liiankin helposti. Kaczynskille kelpaa vain liikakansoituksen ja valtiovallan hävittävä sotatila.

Tässä mielessä Hännikäinen on esipuheessaan väärillä jäljillä, kun hän yhdistää manifestin ”radikaaliekologiaan”. Kaczynskin käsitys elämästä tai luonnosta on paljon hämärämpi ja hahmottomampi kuin useimmilla lajien alue-ekologisesta monimuotoisuuden huolestuneilla aktivisteilla. Pikemminkin se palautuu hyvin amerikkalaiseen käsitykseen metafyysisestä ”vapaudesta”, joka toteutuu ihmisten mielissä spontaanisti ja luonnollisesti, kunhan jokin vieras vaikutusvalta on raivattu pois.

Siksi Kaczynkin vapaus kuulostaakin enemmän fundamentalistisen uskon taivasosuudelta kuin poliittisen ideologin ohjelmalta – se on mitä tahansa, mitä juuri nyt ei ole.

                      Oikeilla jäljillä Hännikäinen on verratessaan Kaczynskia Pentti Linkolaan. Puolisen vuotta ennen kuin manifestin suomennos ilmestyi, Linkola herätti ansaittua huomiota antamalla Tampereen yliopiston Aikalainen-lehdelle seuraavan lausunnon: ”Mitkä tahansa diktatuurit ovat demokratioita parempia. Suurelta osin kansallissosialismi oli erittäin hieno filosofia.”

                      Tero Vadénin toimittamassa kirjoituskokoelmassa Linkolan ajamana (2008) onkin sittemmin todisteltu, ettei Linkola ole ollenkaan ympäristöajattelija, vaan ideologi ja äärioikeistolainen nihilisti, joka ihannoi agraarista fasismia. Perustelut Linkolalta puuttuvat, Tapani Kilpelä jatkaa arviotaan, mutta hölynpöly saa tilaa, koska konservatiivinen media pitää demokratian vastaisuutta kansalaisrohkeutena: ”Mitä uusliberalistisemmaksi yhteiskunta muuttuu, sitä salonkikelpoisempi Linkolasta tulee.”

                      Ville Lähde on samassa kirjassa jokseenkin samaa mieltä, vaikka hänelle Linkolan mediakelpoisuus onkin merkki siitä, että äärimmäisyys tekee luontotuhojen päivittelystä vaivattomampaa. Kun maailmanloppu tulee joka tapauksessa, mitään ei ole pakko tehdä. Samalla Linkolasta on tietysti myös tullut lyömäase niitä vastaan, jotka haluavat toimia luonnon hyväksi järkevin perustein, Lähde murehtii.

                      Kovin pitkälle tätä vertausta ei silti pidä viedä. Samasta ideologiasta on syntynyt kaksi ainakin ulkoisesti erilaista arkea.

                      Ensinnäkin Linkolan ja Kaczynskin välillä ei ole Hännikäisen kuvittelemaa ”perinteisille elinkeinoille perustuvan elämäntavan” yhteyttä. Linkola elää metsästyksellä, kalastuksella, kirjoituspalkkioilla ja Kela-korvauksilla, Kaczynski eli kaupasta ostetuilla säilykkeillä. Linkolalla on rakentamiseen tarvittavat kädentaidot, Kaczynskin pommeista huomattiin ensimmäiseksi, etteivät suorat kulmat ja liitokset onnistuneet niiden tekijältä lainkaan. Linkola osaa tarpeen vaatiessa purkaa ja koota pienen kalastusveneen polttomoottorin, Kaczynski yksinkertaisesti jätti autonsa metsätien poskeen, kun siitä rikkoutui parinkympin hintainen osa.

                      Toiseksi amerikkalaisen uusnatsismin juuria ei kannata hakea kaukaa Euroopasta, jonne Linkola haaveellisesti tähyää. Sitä ruokkii kotikutoinen ja Kaczynskin manifestissa seikkaperäisesti selostettu fantasia, jossa Amerikan poliittinen kenttä on kokonaan myyttisen ”vasemmiston” miehittämä.

                      ”Vasemmisto on totalitaarinen voima”, Kaczynski kirjoittaa: ”Missä vasemmistolaisuus sitten onkin vallassa, sillä on tapana tunkeutua jokaiseen yksityiseen nurkkaan ja pakottaa kaikki ajattelemaan vasemmistolaisesti.” Totalitarismin vastavoima on luonto ja ihmisluonto. Vasta teknologian tuhoaminen varmistaa niiden autonomian, Kaczynski arvioi, sillä ilman kehittyneitä koneita ja kommunikaatioyhteyksiä hallitusten tai muiden laajojen organisaatioiden vaikutus ei voi ulottua talonpojan kodin kynnykselle tai metsästäjän reviiriin.

”Vasemmiston” ylivaltaa ei myöskään luonnehdi mikään julkilausuttu, näennäinen tavoite, vaan rajaton vallantunto, joka saa sen esittämään aina uusia vaatimuksia, mikäli entisiin on jo taivuttu. Eikä ”vasemmiston” perimmäinen virhe ole jonkin oikeudenmukaisemman politiikan kieltäminen vaan tieteellisesti ja rationaalisesti todistetun ihmisluonnon tukahduttaminen.

Tämä ilmenee esimerkiksi ns. ”poliittisena korrektiutena”, joka ajaa naisten, homojen ja etnisten vähemmistöjen oikeuksia, vaikka Kaczynskin mukaan ”uhreihin samastuminen” nakertaa elinkelpoisen ihmiskunnan itseluottamusta ja antaa väärän kuvan ihmisryhmien synnynnäisistä geneettisistä eroista. ”Me emme sano, että mustat ovat alempia”, kuninkaiden ja kylähullujen monikkomuotoa käyttävä Unabomber saivartelee, mikä yleensä tarkoittaa, että mieli tekisi. Kaczynskin näkemykset naisista ja homoista sisältävät vähemmän kiertoilmauksia, ja hän on muutenkin aulis selittämään, mitkä ovat ”normaaliuden” rajat.

”Vasemmiston” otaksutun irrationaalisuuden vuoksi Kaczynski on myös taipuvainen ajattelemaan, ettei kyse ole poliittisesta aatteesta vaan luonneviasta. Lisäksi ”vasemmiston” depressiivisyys ja tappiomieliala ovat jo levinneet koko yhteiskunnan ongelmaksi. Kaczynskin mukaan vasemmistolainen vastustaa kilpailun käsitettä, koska tuntee itsensä häviäjäksi, eikä koskaan puhu optimismista tai aloitteellisuudesta, koska hän on pohjimmiltaan pessimisti eikä osaa itse ratkaista omia ongelmiaan.

Itse asiassa ”vasemmistolaisilla on tapana vihata kaikkea, mikä näyttää voimakkaalta, hyvältä ja onnistuneelta”, Kaczynski selittää, joten siksi ”he vihaavat Amerikkaa ja länsimaista sivilisaatiota”.

Looginen askel länsimaisen teknologian hävittämisestä länsimaisen sivilisaation hyvyyteen ja onnistuneisuuteen voi tuntua pitkältä, ehkä jopa vähän hullulta, mutta Kaczynskista ensimmäisen vakavaksi tarkoitetun tutkimuksen julkaissut Alston Chase ei usko, että kyse olisi vain kielellisistä sekaannuksista tai hourupään yksityisajattelusta. Näin suuri tyhmyys edellyttää päinvastoin huolellista opettelua, mielellään jossakin Englannin tai Amerikan arvostetuimmista yliopistoista.

II

Osa Chasen kirjasta Harvard and the Unabomber (2003) kertoo Kaczynskin työväenluokkaisesta taustasta ja sosiaaliseen nousun paineista, loppu ivailee Harvardin yleissivistävää opetusohjelmaa, johon myös nuori matemaatikko Ted joutui pääaineensa ohella perehtymään.

1950-luvun humanistinen opetus edusti ”epätoivon kulttuuria”, joka ei kertonut tieteen ja teknologian edistyksestä vaan niiden turmiollisuudesta, Chase messuaa. Dostojevskin, Freudin ja Nietzschen sanomaksi tulkittiin se, että ihmisjärki on nujertunut, perinteiset moraaliarvot ovat vailla rationaalista perustaa eikä elämällä ole tarkoitusta. Tuimin epäily koskee Kaczynskiin otaksutusti istutettua tekopyhyyttä. Vapaasti tulkittuna Chase syyttää aikakauden älymystöä siitä, että se piti maailmansodan kauhuista kumpuavaa syyllisyyden tunnetta merkkinä omasta moraalisesta etevyydestä, mutta siirsi samalla kaiken todellisen vastuun jollekin vieraalle, salamyhkäisesti organisoidulle taholle – kuten tieteelle ja teknologialle.

Tämä ei ehkä anna kovin reilua kuvaa Harvardin maineikkaasta tiedekunnasta, mutta analyysina Kaczynskin retoriikan sisäisistä ristiriidoista se on sattuva: manifestin määrittelemä ”vasemmisto” on harhakuvana, johon ihmisarka ja lyhytjännitteinen Kaczynski heijasti omat ongelmansa, ja viranomaisia naruttava ekologinen sissi ”Unabomber” on kuvitteellinen identiteetti, jolla ongelmia ei ole.

 Näin asian laita ehkä onkin, mutta se ei vielä tarkoita, että Kaczynskin ajatukset olisivat erityisen hulluja, vaan että ne ovat oikeastaan aika latteita. Tekstinä manifesti on ”klisee”, Chase arvioi – tyypillistä kellokorttiin ja mikroaaltouunin käyttöohjeisiin turhautuneen kansalaisen narinaa. Vasta murhien myötä se saa lisämerkityksen, jonka Chase yhdistää fasismista ja stalinismista hurmaantuneen älymystön moraaliseen rappioon.

Valitettavasti Chasella ei ole juuri muuta konkreettista näyttöä kuin 17-vuotiaan Kaczynskin ainekirjoitus, joka päättyy seuraavaan tiivistelmään: “Minun filosofiani tärkeimmät osat ovat kilpailun ja taistelun haluttavuus. Moraalia tai objektiivisia arvoja ei ole. Keskeistä on riippumattomuus.“

Tästä on vielä vaikea päätellä, edustaako se Nietzschen nihilismiä, Tapani Kilpeläisen paheksumaa uusliberalismia vai nuoren tomppelin rehvastelua. Neljäs vaihtoehto on joukkomurhaajan sielunelämä. Myös jokelalainen Pekka-Eric Auvinen tähdensi nettikirjoittelussaan inhimillisen moraalin keinotekoisuutta, ryhmäkunnista ja hallituksista vapaata eksistenssiä, kuolemaa ja taistelua. Darvinistisessa elämänkilpailussa kaikkia ei tulisi säästää, ”älykkäiden, itsetietoisten ja vahvamielisten yksilöiden tulisi elää kun taas heikkojen, tyhmien, jälkeenjääneiden, heikkomielisten tulisi kuolla”.

Ihmiskunnan valikoitu harventaminen ja henkisesti kehittyneemmän eliitin johtajuus ovat suoria lainoja Hitlerin Mein Kampfista, jota Auvinen opiskeli yksityisesti, ja Pentti Linkolalta, jota pojan lisäksi ihaili myös äiti. Näkyvimmin nuoreen mieheen iskivät tuoreet kirjoitukset, joissa Linkolan puhe entisestään kärjistyi.

Elonkehä-lehdessä kalastaja kiitteli New Yorkin terrori-iskun tekijöitä heti tuoreeltaan (”se luoti tiesi paikkansa”) ja ilmaisi tukensa myös Unabomberille. Ainoa valituksen aihe oli se, että ”vaikka ihmisten massakuolemat ovat väestöräjähdystä vasten aina myönteisiä, muutama tuhat henkeä on hyttysen inahdus”. Hiidenkivessä Linkola kantoi puolestaan huolta kulttuurin turmeltumisesta. Syy oli ”roskaväen” ja ”paarialuokan”, ratkaisu yhteiskunnallisen eliitin käsitteen elvyttäminen. ”Olen kehittynyt askeleen ylemmäksi”, vastasi tilaukseen Auvinen, ”verrattuna teihin jälkeenjääneisiin massoihin, olen todellisesti jumalankaltainen”. Hyttysen inahdus jäi tuhansien sijasta yhdeksään ihmishenkeen.

Nuoren Auvisen kirjalliset harrastukset siis tunnetaan tarkoin, mutta Kaczynski ei alaviitteitä harrastanut, eikä edes FBI:lla ole täsmällistä tietoa siitä, mitä ”kuumeiseksi lukijaksi” mainittu Kaczynski oikeasti luki tai ymmärsi lukemastaan. Siksi Kaczynskin tekstiä onkin luontevinta tulkita ilman sille väkinäisesti ehdotettuja akateemisia lähteitä, ja ymmärtää se osaksi samoja Montanan sydänmaiden uskomuksia, joiden keskellä se on tuotettu.

III

Kaczynskin ja Amerikan aseistetun marginaalioikeiston jaetussa fantasiassa vastus on aina totaalinen, joten vastarinnan on vetäydyttävä vuorille, ja vastakkain on pienen etujoukon totuus ja ”vasemmiston” kollektiivinen valhe, joten normaalia poliittista neuvotteluvaraa ei ole. On vain väistämätön kamppailu, jonka runoilija Hännikäinen ennustaa esipuheessaan kuin aito aatteen mies:

                      ”Tällaisissa olosuhteissa on luultavaa, että osa kriitikoista radikalisoituu ja lähtee poliittisen väkivallan tielle.”

Toisinaan myös Kaczynski itse kuulostaa aivan menneen maailman linkolalaiselta kansallissosialistisilta.

Manifestissaan hän sanoo perinnöllisten sairauksien lääkitsemisen johtavan ihmiskunnan ”geneettiseen huonontumiseen”, tuomitsee kurjuutta ja epätoivoa ”orgiastisesti” kuvaavan rappiotaiteen ja ehdottaa rodunjalostusohjelmaa, jossa keskenään pariutuvat kapinalliset levittäisivät oikeaa aatetta myös verenperintönsä kautta.

                      Kaczynskin ja amerikkalaisen marginaalioikeiston todellisen yhtäläisyys liittyy kuitenkin kahteen hieman omintakeisempaan ilmiöön. Toinen on Hännikäisen visioima viimeinen taistelu, toinen on moderni kansanbiologia.

                      Viimeinen taistelu on utopia vanhan sivilisaation tuhoamisesta, ei uuden alkamisesta, eikä manifestinkaan fantastinen visio koskaan ulotu ”teollisen järjestelmän murskaamista” pitemmälle. Se on siis enemmän J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta kuin Francis Fukuyaman Historian loppu, minkä huomaa myös uusnatsien oman Stormfront-portaalin nettikeskusteluista (tammikuussa, kun suomenkielinen manifesti oli vielä painokoneissa, nimimerkki ”Aragorn” arveli, että ”luonnon tasapaino” palautuu vasta, kun Amerikan väestöstä on hävitetty kaksi kolmannesta, ja ”Dragonlord” oli samaa mieltä).

                      The Turner Diaries (1978) on epäilemättä tunnetuin sepite viimeisen taistelun mahdollisista tapahtumista. Romaani ilmestyi alun perin nimimerkillä ”Andrew MacDonald”, sittemmin todelliseksi tekijäksi paljastui omaa natsijärjestöään johtava fysiikan professori William L. Pierce. Yli 200 000 kappaletta myyneen kirjan alkajaisiksi valistunut etujoukko ryöstää kieron juutalaisen kauppiaan, puolivälissä on täsmälleen Oklahoman pommi-iskua muistuttava terroriteko, ja lopuksi mustat erotellaan valkoisista, ja toimittajat, näyttelijät ja älymystö hirtetään, kunnes koko läntinen pallonpuolisko on tuomiopäivän liekeissä. Vallankumouksen päämääränä ei olekaan vapaus kaikille. Kaczynskin tavoin ”Järjestön” sissit haluavat palata kuvitteelliseen alkutilaan, jossa eloon jääneiden pieni siemenjoukko kykenee välttämään nyt murskatun ”Systeemin” virheet.

Turner Diaries oli Timothy McVeigh’n lempikirja, Ted Kaczynski olisi ehkä pitänyt enemmän MacDonaldin toisesta menestysromaanista, jossa yksinäinen taistelija tekee täsmäiskuja teollisuuden johtohenkilöitä ja yliopisto-oppineita vastaan. Mutta kuten aiemmin todettiin, mitään luetteloa Kaczynskin oikeasti lukemista kirjoista ei ole olemassa.

                      Entä kansanbiologia? Sillä kansatiede tarkoittaa perinteistä, koulukirjoista poikkeavaa tapaa ymmärtää luonnon prosesseja. Eräs kansanbiologian olettamus liittyy eläinten ja ihmisten lajityypilliseen ”olemukseen”.

Olemus luo pohjan, jolta olion toimia voi tulkita, vaikka se kirjaimellisesti katsoen olisikin virheellinen. Se on jotakin pysyvää, jota on vaikea poistaa, ja joka on siirrettävissä perimän kautta tai tartuttamalla.

Modernissa kansanbiologiassa olemus ja sen synty osataan myös nimetä. Se on geeniperimä, jonka evoluutio on valikoinut juuri tiettyyn ympäristöön sopivaksi. Valitettavasti kansanbiologian käsitys genetiikasta on vähintäänkin puutteellinen, ja sisältää monia aiheettomia pelkoja siitä, mitä tartuntavaaroja ”luonnottomat” olosuhteet tai ”epänormaali” käytös voivat aiheuttaa.

Marginaalioikeistolle se tarkoittaa, että mustat ja valkoiset ovat kehittyneet erilaisiksi eri ympäristössä, joten yhteiselo on molempien biologisen olemuksen vastaista. Kaczynskin tapauksessa se tarkoittaa ns. ”savannihypoteesin” karkeaa väärintulkintaa.

Yhtä mieltä molemmat ovat siitä, että valtiobyrokraattinen demokratia on muokannut arkiympäristöä tavalla, joka on ihmiselle evolutiivisesti vieras, ja siksi laajamittainen konflikti on väistämätön.

IV

Savannihypoteesin mukaan me reagoimme tiettyihin asioihin synnynnäisesti, geeneihin kirjoitetun kaavan mukaan, joka kehittyi ihmislajin myötä muinaisessa Afrikassa. Siksi kaikilla ihmisillä on joitakin samoja universaalisia pelkoja, mieltymyksiä ja jopa esteettisiä arvostuksia.

Kaczynskin manifestissa kaikki poikkeamat ihmisen alkukantaisen elämänmuodon rytmistä, askareista ja mittakaavasta ovat myös kaiken inhimillisen onnettomuuden lähde. Ne, jotka kuvittelevat olevansa onnellisia, ovat joutuneet teknisteollisen järjestelmän henkisen manipuloinnin uhreiksi, hän todistelee aukottomasti.

Kaczynskia voi tietysti syyttää mielikuvituksen ja empatian puutteesta. Hän ei ymmärrä miten monimuotoiseen maailmaan ihmisen luontainen uteliaisuus ja kekseliäisyys voivat johtaa, eikä hän osaa kuvitella toisten ihmisten tunteita muutoin kuin omien tunteidensa keinotekoisina vääristyminä.

Manifestista voi myös päätellä, että Kaczynski on tutustunut savannihypoteesiin lukemalla maineikkaan evoluutiobiologi Edward O. Wilsonin kirjoituksia, mutta kovin huolimattomasti.

Wilson nimittäin rakastaa tieteellisiä ongelmia, maailmalla matkustelua ja lapsenlapsiaan, joten hänelle on tuskin tullut edes mieleen, että hän olisi onnellisempi primitiivisen ihmisen henkisesti köyhässä uurastuksessa ja ahtaasti rajatulla reviirillä, jossa jälkeläisten selviäminen on vähintäänkin epävarmaa.

Onnettomia ovat Wilsonin mukaan aina olleet ne, jotka eivät löydä lähiympäristöstään suojaa luonnonvoimilta, turvaa pedoilta ja riittävää ravintoa. Ihmisen alkukodissa tämän yltäkylläisyyden todennäköisimpiä merkkejä olivat puiden ympäröimä avara ruohikko ja kaistale vettä. Siksi samat elementit symboloivat meille yhä eräänlaista ihannemaisemaa, Wilson väittää.

Hyvänä esimerkkinä savannihypoteesin pitävyydestä Wilson mainitsee upporikkaan ystävänsä kattohuoneiston, jossa ikkunalaudan viherkasvit kehystävät näkymää New Yorkin keskuspuiston järvenselälle. Huono esimerkki olisi Kaczynskin metsämökki Montanassa. Siellä puusto on liian tiheää, maaperä kuivaa ja köyhää, ja palvelutkin etäällä.

Samasta syystä Wilson ei haaveile ihmiskunnan väkivaltaisesta harventamisesta vaan ajaa kehitysmaa-aktivistina köyhien asiaa. Peruste on paitsi yleisinhimillinen, myös tieteellinen. Kokemus kertoo, että yhteiskunnan korkea koulutustaso ja tehokas poliittinen organisaatio näkyvät väestönkasvun pienenemisenä ja kestävänä ravinnontuotantona. Samalla ympäristöä säästyy.

Ajatus, jonka mukaan aseellinen taistelu nykyisen elämänmenon niukentamista luonnonvaroista on vasta tuloillaan, osoittaa jälleen Kaczynskin näkökulman kapeuden. Todellisuudessa tällaisia taisteluita on käyty rikkaiden teollisuusmaiden ulkopuolella koko ajan.

Evoluutiobiologi Jared Diamond tekeekin kirjassaan Romahdus (2004) yksinkertaisen ehdotuksen:

Pyydä ympäristötutkijaa nimeämään maat, jotka väestönkasvu ja luonnonvarojen ehtyminen on ajanut kuilun partaalle. Pyydä sen jälkeen politiikantutkijaa nimeämään sisällissotien repimät maat, joiden poliittinen keskusjärjestelmä on murentunut. Diamondin mukaan molemmat antaisivat saman vastauksen: Afganistan, Bangladesh, Ruanda, Irak, Nepal, Filippiinit, ja niin edelleen.

Lyhyesti sanottuna Kaczynskin fantasia on ekologistin painajainen.

Ekologistin kannalta uutiset ovat onneksi hyviä. Kylmän sodan päättymisen jälkeen aseelliset konfliktit ovat vähentyneet yli 40 prosenttia, arvioi Vancouverin yliopistossa Kanadassa julkistettu selvitys (2005).

Kaczynskin kannalta historian opetukset ovat valitettavasti huonompia. Paluu esiteollisiin tuotantomuotoihin olisi todennäköisesti tuhoisaa paitsi ihmisille, myös luonnolle.

Toistuvat luonnonilmiöt, kuten kuivuus tai tulvat, aiheuttavat yhä uusia kriisejä eri puolilla maailmaa. Suomessa kuoltiin nälkään ja tauteihin viimeksi vuosien 1867-1868 välisenä aikana. 100 000 ihmishenkeä menetettiin, mikä oli melkoinen lohkaisu vain noin kahden miljoonan väestöstä.

Ongelma ei syntynyt muutamasta katovuodesta. Taustalla olivat vanhentuneet tuotantotavat ja ajastaan jälkeen jääneet asetukset, jotka hidastivat yleistä kehitystä. Nälkävuosien Suomi oli kehitysmaa, jossa yhä harrastettiin kaskiviljelyä. Kaskeamalla yhden hehtaarin pelto elättää hyvänä vuonna neljä henkeä, traktorilla viljelty hehtaari elätti seuraavan vuosisadan alussa jo 17 henkeä.

Traktorin tuottamisesta syntyy tietysti suuri ”ekologinen jalanjälki”, kuten ympäristön kulutusta mittaava termi kuuluu, mutta huomattavasti pienempi kuin metsän polttamisesta viljakasvien ravinteeksi.

Jokainen voi myös mielessään pohtia muita modernin teknologian etuja ja haittoja. Ja jos seuraleikkiä ei halua jatkaa loputtomiin, sen voi päättää laskemalla ketkä leikkijöistä olisivat ylipäänsä mukana, jos tieteellisteknologinen kehitys olisi äkisti pysähtynyt vuoteen 1900. Puolet, vastaa amerikkalainen tutkimus, jossa vertailtiin elinajanodotteessa ja lapsikuolleisuudessa tapahtuneita muutoksia (Kevin M. White ja Samuel H. Preston, Population and Development Review 22/3, 1996). Edellinen kasvoi viime vuosisadalla yli kolmella vuosikymmenellä, jälkimmäinen pienentyi yli 90 prosenttia. Syyt ovat moninaiset ja liittyvät useammin sairauksien ehkäisyyn kuin niiden hoitoon (rokotuksiin, ravinnelisiin ja fyysisesti turvatumpiin oloihin työssä ja kotona).

Leikin ensimmäinen opetus on toivottavasti se, ettei väestönkasvu ole vain kasvoton ”ongelma” jossakin kaukana, vaan joukko elämäntarinoita. Toinen on se, miten nopeasti ihmisten talous muuttuu vähintään yhtä monimutkaiseksi kuin luonnon talous. Siksi molempia kannattaa lähestyä kärsivällisyydellä ja asiantuntemuksella, ei haihattelevilla ideologisilla julistuksilla. Edward O. Wilsonin kirjat ovat kohtuullinen lähtökohta, suomalaisen akatemiaprofessori Ilkka Hanskin elämäntyö on parempi.

Hanskin kirja The Shrinking World (2005) käsittelee elinympäristöjen menetysten seurauksia. Sanoma on kriittinen, varoittavakin, vaikka samalla sitä voi myös pitää terveellisenä muistutuksena siitä, miten kansanbiologia riitti sopeuttamaan ihmisen ympäristöönsä kun meitä vielä oli maapallolla muutamia miljoonia, mutta miljardit ihmiset tarvitsevat kipeästi ekologiaan erikoistuneen tieteen ja teknologian tuloksia.

V

Kun lupaava, mutta omituinen matemaatikko hylkää työn ja toisten ihmisten seuran, ja käy kahden vuosikymmenen ajan salaista taistelua länsimaisen vapauden tukahduttavaa vierasta vaikutusta vastaan, selityksenä on yleensä paranoidi skitsofrenia.

                      Näin oli nobelisti John Forbes Nashin kohdalla, kuten moni muistaa menestyselokuvasta Kaunis mieli (2002), ja saman arvion esitti oikeuden nimeämä psykiatri myös Ted Kaczynskista.

Erojakin tietysti löytyy. Nashin houreissa vihollisia olivat kiinalaiset kommunistit, Kaczynskia vainosi epämääräisempi ”vasemmisto”. Nash oli pakkomielteinen häntäheikki ja biseksuaali, Kaczynski oli homokammoinen naisvihaaja.

Pidätyksen jälkeen Kaczynskin mielentila kiinnosti erityisesti sukulaisia, jotka olivat jo vuosien ajan yrittäneet taivutella häntä hoitoon. Juridisesti asian merkitys oli vähäinen. Amerikkalainen lainsäädäntö sallii täyden rangaistuksen myös alentuneesti syyntakeiselle, mikäli tämä ymmärtää tekojensa seuraukset ja pystyy osallistumaan puolustukseensa. Laintulkintaa ei myöskään tarvinnut testata oikeudessa, sillä Kaczynskin elinkautisesta päätettiin syytetyn hyväksymällä sopimusmenettelyllä.

Omien sanojensa mukaan Kaczynski halusi välttää oikeudenkäynnin, jossa julkisuus leimaisi hänet mielisairaaksi. Käytännössä tunnustukselle ei ollut vaihtoehtoja. Kaczynskin toiminta pommimiehenä oli yhtä puolivillaista kuin hänen ajattelunsa ekofilosofina. Hän vältti huolellisesti jättämästä sormenjälkiä yhteenkään pommiin, ja sen jälkeen nuoli kirjekuoren ja postimerkit. FBI:n keräämät DNA-näytteet olivat kiistattomin todiste mökistä löytyneen, vielä postittamattoman räjähteen ohella.

                      Useimpiin mielenhäiriöihin liittyy perinnöllinen riskitekijä, ja ainakin se tiedetään, että Kaczynskin isä kärsi kliinisestä masennuksesta ja teki lopulta itsemurhan. Kaczynskin äidillä on toinenkin selitys. Hän syyttää synnytyssairaalan lääkäreitä. Aluksi Ted oli tavallinen, naurava lapsi, äiti kertoi Newsweek-lehdelle huhtikuussa 1996, mutta sitten hän sairastui, ja hänet eristettiin vanhemmistaan pitkäksi aikaa. Oudot oireet paljastuivat tavalliseksi allergiaksi, mutta kotiin päästyään Ted ei nauranut enää koskaan, äiti muistelee.

                      Lapsena Tedilla oli niukasti ystäviä, nuorena niitä ei ollut lainkaan. ”Yläasteella ja lukiossa Pekalla ei juuri kavereita ollut”, selitti puolestaan Jokelan joukkosurmaajan luokkakaveri Ilta-Sanomille: ”Hän ei ollut kiusattu, mutta omanlaatuisensa. Pekka oli sulkeutunut. Hän oli aika paljon omissa oloissaan. Jossain vaiheessa hän eristäytyi.” Harvardissa Ted protestoi muiden opiskelijoiden häiritsevää seuraelämää sulkeutumalla lukkojen taakse viikkokausiksi. Kun naapurit valittivat hajua, rehtori tunkeutui yleisavaimellaan huoneeseen ja löysi sen lattialta polviin kohoavan jätevuoren.

Oikeuden nimeämälle lääkärille Kaczynski avautui myös seksielämästään. Murrosiän vaikutus oli niin raju, että hän sai vapinakohtauksia, ja oli täysin vakuuttunut, että ainoa ratkaisu ahdistaviin mielikuviin olisi sukupuolenvaihdosleikkaus. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt houkutella opiskelijatoverista itselleen ensimmäistä tyttöystävää. Vastaus oli torjuva, eikä toista yritystä koskaan tullut, ellei mukaan lasketa potkuja, jotka Kaczynksi sai viimeisestä hanttihommastaan naistyöntekijän ahdistelun takia.

                      Nainen oli syynä myös veljesten välirikkoon. Kun omasta masennuksestaan toipunut David kertoi aikovansa avioon, Ted syytti morsianta pikkuveljen manipuloinnista, ja ilmoitti katkaisevansa kaiken yhteydenpidon välittömästi, mikäli David ei pura kihlausta. Itsepäinen Ted ei ole koskaan tavannut veljensä vaimoa, mutta välikohtaus ehkä osoittaa, ettei Unabomber tunnista salajuonia ja käytä aseenaan kiristystä ainoastaan yhteiskunnallisissa kysymyksissä.

                      Lääkärin diagnoosista huolimatta Alston Chase ja moni muu on yhä sitä mieltä, ettei Kaczynski ollut riittävän harhainen ollakseen oikeasti sairas, ja myös FBI oli tutkimuksissaan samoilla linjoilla. Se ei etsinyt radikaalista politiikasta lumoutunutta tai perinnöllisestä sairaudesta kärsivää miestä, jotka tihutöiden tai harhojen alkaessa ovat yleensä nuoria. Se etsi katkeraa keski-ikäistä miestä, jolla on ollut riittävästi aikaa katkeruutensa kokoamiseen. Ja lopulta löysi hänet.

                      Väärä mielikuva Kaczynskin manifestista nimenomaan ekologisena ohjelmana lieneekin syntynyt siksi, että Kaczynski itse on väittänyt sitä sellaiseksi. Ja että tekstin pitkäpiimäisyyden takia harva viitsii itse tarkistaa asiaa.

                      Toinen syy voi olla, että manifestia levittäneet radikaalivihreät jättävät usein sen ”vasemmistoa” parjaavan alun pois epäolennaisena, vaikka se on Kaczynskin ajattelun avain. Kolmas on Amerikan ekologisen liikkeen kulttihahmo Henry David Thoreau, josta myös Timo Hännikäinen aloittaa esipuheensa ja Edward O. Wilson kirjansa Elämän tulevaisuus (2002).

                      On totta, että Kaczynski ihaili nuorena Thoreaun kirjaa Elämää metsässä (1854) ja piti sen kuvauksia oman erakoitumisensa mallina. Mutta jos hän voisi siirtyä ajassa taaksepäin, hän tuskin ilahtuisi kokemastaan.

                      Ensiksi Kaczynski ihmettelisi, miksi Waldenin lammella oli ennen vähemmän puita kuin nyt. Moderni suojelualue on entinen kaskiviljelyn ja puuhiilituotannon harventama teollisuusmetsä, jonka läpi kulki sittemmin ruohottunut rautatie. Seuraavaksi häntä ahdistaisi ihmisten paljous.

Thoreau oli sosiaalisesti niin vilkas, että parhaimmillaan hän viihdytti pienessä mökissä viittäkymmentä vierasta. Lisäksi ohi kulkevan kärrytien kuskit oppivat lammen kohdalla kiihdyttämään vauhtia, jotta eivät jäisi suustaan kiinni mökin puheliaan asukkaan kanssa.

Kaczynskilta sosiaaliset taidot puuttuvat kokonaan. Edes montanalaisen postiauton kuljettajalle hän ei koskaan pukahtanut sanaakaan, vaikka kulki tämän kyydissään kauppamatkalle joka viikko melkein kahden vuosikymmenen ajan.

Perinteisen ekologisen liikkeen sankarina H.D. Thoreau onkin yhtä aidosti ja oudosti amerikkalainen ilmiö kuin Herman Melville, Jackson Pollock tai Rosa Parks. Runoilija Hännikäisen tarkoittaman radikaaliekologian kulttihahmona Ted Kaczynski on yhtä amerikkalainen kuin Lee Harvey Oswald, Charles Manson tai David Koresh. Paremmin Unabomberin toimia ehkä selittääkin toinen lempikirja, jota Hännikäinen ei mainitse, mutta jonka pedantti Kaczynski itse laskee lukeneensa 14 kertaa: Joseph Conradin Anarkistit (1907). Monet pilkkakirjeistään hän myös allekirjoitti mestarikirjailijan nimellä.

Terrori-iskusta kertova romaani innoitti Kaczynskia paukuttelemaan pommeja jo pikkupoikana, aikuisena hourupäänä häntä kiehtoi erityisesti ”Professorin” mystinen hahmo, jota Conrad kuvailee seuraavaan tapaan:

”Ja lahjomaton Professori kulki hänkin, kääntäen silmänsä pois ihmiskunnan vastenmielisestä massasta. Tulevaisuutta hänellä ei ollut. Hän ylenkatsoi sitä. Hän oli voima. Hänen ajatuksensa hyväilivät perikadon ja tuhon mielikuvia. Hän kulki heiveröisenä, mitättömänä, nukkavieruna, kurjana – ja hirmuisen yksinkertaisen aatteensa vallassa, joka kutsui hulluutta ja epätoivoa luomaan maailmaa uudestaan. Kukaan ei katsonut häneen. Hän kulki eteenpäin epäilyksiä herättämättä ja kuolemaa kylväen, kuin rutto ihmisten täyttämillä kaduilla.”