Arkisto: Kuinka fasistista on "ekofasismi"?

Alfred Kordelinin säätiön myöntämä apuraha Suomen Sisun jäsenelle ja uusnatsien seurassa viihtyneelle Timo Hännikäiselle on ollut pieni uutinen ja jonkinlainen somekohu.

Tässä esimerkiksi Wilma Karikon blogi, jossa mm. vinoillaan säätiön päätökselle rajoittaa nettikommentoinnin tyyliä tavalla, joka kenties estää Hännikäiselle ominaisen ilmaisurekisterin autenttisen esiin nostamisen. No ehkä sen "hevosenkyrvän" pitäisi kelvata Kordelinin säätiön sivulle jos se kerran apurahataitelijan mielestä kelpasi Naisasialiitto Unionille. Mutta toisaalta minäkin saattaisin tuntea houkutusta poistaa omalta FB-sivulta mikä tahansa blogi tai muu kommentti, jossa vasemmistolaisuutta luonnehditaan sanalla "positio".

Ja tässä Koko Hubaran FB-päivitys, joka pyrkii tarkastelemaan säätiön päätöstä niiden ihmisten näkökulmasta, jotka enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti ovat Hännikäisen tekstien tähtäimessä. Nyt ”totuus” ja ”hyvä” ovat valmiiksi Hubaran lainausmerkeissä, ja sananvapauden epiteetiksi on valikoitunut ”niin sanottu”. Hankala arvioida, onko tämä esimerkki "intellektuellien laiskasta ajattelusta ja tiedostavan nuorison omahyväisestä paasauksesta", jota Hännikäinen kuvaili kriitikko Jukka Koskelaisen mukaan ihan pätevästi kirjassaan Ihmisen viheliäisyydestä; vai samaa umpimähkäistä humanistien huitomista, jota Hännikäisen esseissä on yllin kyllin. Ja vaikka jonkun mielestä voisi olla mielenkiintoista pohtia, miten Hännikäisen ja Hubaran teksteissä toistuva velvollisuus identifioitumiseen yhtenä kansallisuutena tai sen toisen lopulta kohtaavat Joseph de Maistren synkissä ajatuksissa, niin en todennäköisesti olisi tarjoamassa apurahaa kummallekaan.

Henkilönä, joka kaikesta huolimatta oli myöntämässä apurahaa stalinisti Matti Rossin ansiokkaiden Shakespeare-käännösten rahoittamiseksi, minun ei ehkä pitäisi ottaa kantaa tähänkään. Ja enkä ota, lukuun ottamatta vanhaa esseetä, josta käynee ilmi oma arvioni Timo Hännikäisen arvomaailmasta ja hänen kirjallisesta tai muusta kyvystään analysoida tai ilmaista sitä.

Kuinka fasistista on ”ekofasismi”?

Maaliskuussa 1995 Oklahoma Cityn virastotalon edessä räjähti autopommi. 196 ihmistä kuoli, joukossa 19 päiväkotilasta. Jäljet johtivat Montanan puolisotilaallisten militia-järjestöjen pariin.

                      Rikosta seuranneen mediakohun huomasi myös toinen amerikkalaisia vainonnut kotikutoinen terroristi, josta lehdistö käytti nimeä ”Unabomber”. Melkein 18 vuotta jatkunut kirjepommikampanja oli tappanut kolme ja haavoittanut kymmeniä. Uhrit olivat mielivaltaisesti valittuja ”teknis-teollisen järjestelmän” edustajia, kuten Unabomber itse perusteli, joukossa pari lentoyhtiön virkailijaa, Yalen yliopiston tietotekniikan professori ja viimeisenä metsänhoitoyhdistyksen puheenjohtaja.

                      Syrjäytyminen FBI:n etsityimmän rikollisen paikalta näytti vaivaavan Unabomberia niin, että aluksi alkoi lähettää henkiin jääneille uhreilleen ilkkuvia kirjeitä, joissa hän korosti heidän typeryyttään ja haavoittuvuuttaan. Sitten hän lupasi lopettaa iskunsa, mikäli Washington Post ja New York Times julkaisevat hänen 34 000 sanaa pitkän manifestinsa.

                      Uusia johtolankoja etsivien viranomaisten toiveesta niin myös tehtiin.

                      Pari päivää myöhemmin sosiaalityöntekijä nimeltä David Kaczynski ilmoitti poliisille, että manifesti muistutti kovasti hänen veljensä vintiltä löytyneitä muistiinpanoja. Ted Kaczynski oli keski-ikäinen, akateemisesti koulutettu, yhteiskuntaan ja ihmisiin katkeroitunut työtön erakko, mikä vastasi tarkoin FBI:n asiantuntijoiden tekemää psykologista profilointia.

                      Kun turkulainen Savukeidas päätti jostain kustantaa manifestin kirjana, oli ainakin nimi juhlava: Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus (2006). Nuori runoilija Timo Hännikäinen lupaa suomennoksensa esipuheessa matemaattisen tarkkaa analyyttisia ja totunnaisia käsityksiä ravistavia ajatuksia. Kaczynski ei lupausta pidä, vaan tarjoaa tilalle harhaluuloja, omahyväisyyttä ja väkivaltaviihdettä.

                      Valistuneemmassa lukijassa Kaczynskin manifesti herättääkin lähinnä kolme kysymystä:

                      Miten fasistista on ”ekofasismi”, miten hullu on ”hullu pommimies” ja mitä haittaa väkivaltaa puolustavien manifestien julkaisemisesta voi olla? Kaksi ensimmäistä edellyttävät laajempaa käsittelyä, kolmanteen voi vastata lyhyesti.

Jotkut ihmiset ovat valitettavan herkkiä ulkopuolisille vaikutteille, kuten esimerkiksi metsäteollisuuden tarjoamille ilmaisille lounaille. Tähän mennessä kirjailija ja euroedustaja Lasse Lehtisen on sanottu levittäneen ympäristönsuojelusta monenlaista väärää tietoa. Mutta mitä sitten sanotaan, jos ikävä tieto on oikeaa, ja Lehtisellekin paljastuu, että ”radikaaliekologisen sukupolven” (sananvalinta Hännisen) uusi sankari on mielenterveysongelmainen, 70-vuotias neitsyt, joka kammoaa toisten ihmisten kosketusta niin, että mainitsee jalkakäytävien ruuhkat hyvänä syynä aloittaa aseellinen vallankumous?

I

Se, että tämäkin terroristipidätys tehtiin Montanan osavaltiossa, oli ainakin osittain sattumaa. Kaczynskin veljekset ostivat syrjäisen metsätonttinsa pari vuotta ennen Oklahoman pommi-iskusta tuomitun Timothy McVeighn syntymää ja kauan ennen kuin paikallisen äärioikeiston aatteet nousivat otsikoihin.

                      Paikallinen ilmanpiiri ei silti jäänyt Ted Kaczynskilta huomaamatta.

Manifestissaan hän viittaa amerikkalaisiin ”natseihin ja puolisotilaallisiin järjestöihin” kahdesti. Ensin luetelleessaan ”teknofiilejä” ja ”vasemmistoa” vastustavat kapinalliset, toisen kerran etsiessään teollisen yhteiskunnan kaatamiseen kykenevää etujoukkoa.

Siihen eivät luontoaktivistien puuhailut riitä. Ne edustavat vain säätelytoimia, jotka joustava ”demokratia” (lainausmerkit Kaczinskyn) omaksuu liiankin helposti. Kaczynskille kelpaa vain liikakansoituksen ja valtiovallan hävittävä sotatila.

Tässä mielessä Hännikäinen on esipuheessaan väärillä jäljillä, kun hän yhdistää manifestin ”radikaaliekologiaan”. Kaczynskin käsitys elämästä tai luonnosta on paljon hämärämpi ja hahmottomampi kuin useimmilla lajien alue-ekologisesta monimuotoisuuden huolestuneilla aktivisteilla. Pikemminkin se palautuu hyvin amerikkalaiseen käsitykseen metafyysisestä ”vapaudesta”, joka toteutuu ihmisten mielissä spontaanisti ja luonnollisesti, kunhan jokin vieras vaikutusvalta on raivattu pois.

Siksi Kaczynkin vapaus kuulostaakin enemmän fundamentalistisen uskon taivasosuudelta kuin poliittisen ideologin ohjelmalta – se on mitä tahansa, mitä juuri nyt ei ole.

                      Oikeilla jäljillä Hännikäinen on verratessaan Kaczynskia Pentti Linkolaan. Puolisen vuotta ennen kuin manifestin suomennos ilmestyi, Linkola herätti ansaittua huomiota antamalla Tampereen yliopiston Aikalainen-lehdelle seuraavan lausunnon: ”Mitkä tahansa diktatuurit ovat demokratioita parempia. Suurelta osin kansallissosialismi oli erittäin hieno filosofia.”

                      Tero Vadénin toimittamassa kirjoituskokoelmassa Linkolan ajamana (2008) onkin sittemmin todisteltu, ettei Linkola ole ollenkaan ympäristöajattelija, vaan ideologi ja äärioikeistolainen nihilisti, joka ihannoi agraarista fasismia. Perustelut Linkolalta puuttuvat, Tapani Kilpelä jatkaa arviotaan, mutta hölynpöly saa tilaa, koska konservatiivinen media pitää demokratian vastaisuutta kansalaisrohkeutena: ”Mitä uusliberalistisemmaksi yhteiskunta muuttuu, sitä salonkikelpoisempi Linkolasta tulee.”

                      Ville Lähde on samassa kirjassa jokseenkin samaa mieltä, vaikka hänelle Linkolan mediakelpoisuus onkin merkki siitä, että äärimmäisyys tekee luontotuhojen päivittelystä vaivattomampaa. Kun maailmanloppu tulee joka tapauksessa, mitään ei ole pakko tehdä. Samalla Linkolasta on tietysti myös tullut lyömäase niitä vastaan, jotka haluavat toimia luonnon hyväksi järkevin perustein, Lähde murehtii.

                      Kovin pitkälle tätä vertausta ei silti pidä viedä. Samasta ideologiasta on syntynyt kaksi ainakin ulkoisesti erilaista arkea.

                      Ensinnäkin Linkolan ja Kaczynskin välillä ei ole Hännikäisen kuvittelemaa ”perinteisille elinkeinoille perustuvan elämäntavan” yhteyttä. Linkola elää metsästyksellä, kalastuksella, kirjoituspalkkioilla ja Kela-korvauksilla, Kaczynski eli kaupasta ostetuilla säilykkeillä. Linkolalla on rakentamiseen tarvittavat kädentaidot, Kaczynskin pommeista huomattiin ensimmäiseksi, etteivät suorat kulmat ja liitokset onnistuneet niiden tekijältä lainkaan. Linkola osaa tarpeen vaatiessa purkaa ja koota pienen kalastusveneen polttomoottorin, Kaczynski yksinkertaisesti jätti autonsa metsätien poskeen, kun siitä rikkoutui parinkympin hintainen osa.

                      Toiseksi amerikkalaisen uusnatsismin juuria ei kannata hakea kaukaa Euroopasta, jonne Linkola haaveellisesti tähyää. Sitä ruokkii kotikutoinen ja Kaczynskin manifestissa seikkaperäisesti selostettu fantasia, jossa Amerikan poliittinen kenttä on kokonaan myyttisen ”vasemmiston” miehittämä.

                      ”Vasemmisto on totalitaarinen voima”, Kaczynski kirjoittaa: ”Missä vasemmistolaisuus sitten onkin vallassa, sillä on tapana tunkeutua jokaiseen yksityiseen nurkkaan ja pakottaa kaikki ajattelemaan vasemmistolaisesti.” Totalitarismin vastavoima on luonto ja ihmisluonto. Vasta teknologian tuhoaminen varmistaa niiden autonomian, Kaczynski arvioi, sillä ilman kehittyneitä koneita ja kommunikaatioyhteyksiä hallitusten tai muiden laajojen organisaatioiden vaikutus ei voi ulottua talonpojan kodin kynnykselle tai metsästäjän reviiriin.

”Vasemmiston” ylivaltaa ei myöskään luonnehdi mikään julkilausuttu, näennäinen tavoite, vaan rajaton vallantunto, joka saa sen esittämään aina uusia vaatimuksia, mikäli entisiin on jo taivuttu. Eikä ”vasemmiston” perimmäinen virhe ole jonkin oikeudenmukaisemman politiikan kieltäminen vaan tieteellisesti ja rationaalisesti todistetun ihmisluonnon tukahduttaminen.

Tämä ilmenee esimerkiksi ns. ”poliittisena korrektiutena”, joka ajaa naisten, homojen ja etnisten vähemmistöjen oikeuksia, vaikka Kaczynskin mukaan ”uhreihin samastuminen” nakertaa elinkelpoisen ihmiskunnan itseluottamusta ja antaa väärän kuvan ihmisryhmien synnynnäisistä geneettisistä eroista. ”Me emme sano, että mustat ovat alempia”, kuninkaiden ja kylähullujen monikkomuotoa käyttävä Unabomber saivartelee, mikä yleensä tarkoittaa, että mieli tekisi. Kaczynskin näkemykset naisista ja homoista sisältävät vähemmän kiertoilmauksia, ja hän on muutenkin aulis selittämään, mitkä ovat ”normaaliuden” rajat.

”Vasemmiston” otaksutun irrationaalisuuden vuoksi Kaczynski on myös taipuvainen ajattelemaan, ettei kyse ole poliittisesta aatteesta vaan luonneviasta. Lisäksi ”vasemmiston” depressiivisyys ja tappiomieliala ovat jo levinneet koko yhteiskunnan ongelmaksi. Kaczynskin mukaan vasemmistolainen vastustaa kilpailun käsitettä, koska tuntee itsensä häviäjäksi, eikä koskaan puhu optimismista tai aloitteellisuudesta, koska hän on pohjimmiltaan pessimisti eikä osaa itse ratkaista omia ongelmiaan.

Itse asiassa ”vasemmistolaisilla on tapana vihata kaikkea, mikä näyttää voimakkaalta, hyvältä ja onnistuneelta”, Kaczynski selittää, joten siksi ”he vihaavat Amerikkaa ja länsimaista sivilisaatiota”.

Looginen askel länsimaisen teknologian hävittämisestä länsimaisen sivilisaation hyvyyteen ja onnistuneisuuteen voi tuntua pitkältä, ehkä jopa vähän hullulta, mutta Kaczynskista ensimmäisen vakavaksi tarkoitetun tutkimuksen julkaissut Alston Chase ei usko, että kyse olisi vain kielellisistä sekaannuksista tai hourupään yksityisajattelusta. Näin suuri tyhmyys edellyttää päinvastoin huolellista opettelua, mielellään jossakin Englannin tai Amerikan arvostetuimmista yliopistoista.

II

Osa Chasen kirjasta Harvard and the Unabomber (2003) kertoo Kaczynskin työväenluokkaisesta taustasta ja sosiaaliseen nousun paineista, loppu ivailee Harvardin yleissivistävää opetusohjelmaa, johon myös nuori matemaatikko Ted joutui pääaineensa ohella perehtymään.

1950-luvun humanistinen opetus edusti ”epätoivon kulttuuria”, joka ei kertonut tieteen ja teknologian edistyksestä vaan niiden turmiollisuudesta, Chase messuaa. Dostojevskin, Freudin ja Nietzschen sanomaksi tulkittiin se, että ihmisjärki on nujertunut, perinteiset moraaliarvot ovat vailla rationaalista perustaa eikä elämällä ole tarkoitusta. Tuimin epäily koskee Kaczynskiin otaksutusti istutettua tekopyhyyttä. Vapaasti tulkittuna Chase syyttää aikakauden älymystöä siitä, että se piti maailmansodan kauhuista kumpuavaa syyllisyyden tunnetta merkkinä omasta moraalisesta etevyydestä, mutta siirsi samalla kaiken todellisen vastuun jollekin vieraalle, salamyhkäisesti organisoidulle taholle – kuten tieteelle ja teknologialle.

Tämä ei ehkä anna kovin reilua kuvaa Harvardin maineikkaasta tiedekunnasta, mutta analyysina Kaczynskin retoriikan sisäisistä ristiriidoista se on sattuva: manifestin määrittelemä ”vasemmisto” on harhakuvana, johon ihmisarka ja lyhytjännitteinen Kaczynski heijasti omat ongelmansa, ja viranomaisia naruttava ekologinen sissi ”Unabomber” on kuvitteellinen identiteetti, jolla ongelmia ei ole.

 Näin asian laita ehkä onkin, mutta se ei vielä tarkoita, että Kaczynskin ajatukset olisivat erityisen hulluja, vaan että ne ovat oikeastaan aika latteita. Tekstinä manifesti on ”klisee”, Chase arvioi – tyypillistä kellokorttiin ja mikroaaltouunin käyttöohjeisiin turhautuneen kansalaisen narinaa. Vasta murhien myötä se saa lisämerkityksen, jonka Chase yhdistää fasismista ja stalinismista hurmaantuneen älymystön moraaliseen rappioon.

Valitettavasti Chasella ei ole juuri muuta konkreettista näyttöä kuin 17-vuotiaan Kaczynskin ainekirjoitus, joka päättyy seuraavaan tiivistelmään: “Minun filosofiani tärkeimmät osat ovat kilpailun ja taistelun haluttavuus. Moraalia tai objektiivisia arvoja ei ole. Keskeistä on riippumattomuus.“

Tästä on vielä vaikea päätellä, edustaako se Nietzschen nihilismiä, Tapani Kilpeläisen paheksumaa uusliberalismia vai nuoren tomppelin rehvastelua. Neljäs vaihtoehto on joukkomurhaajan sielunelämä. Myös jokelalainen Pekka-Eric Auvinen tähdensi nettikirjoittelussaan inhimillisen moraalin keinotekoisuutta, ryhmäkunnista ja hallituksista vapaata eksistenssiä, kuolemaa ja taistelua. Darvinistisessa elämänkilpailussa kaikkia ei tulisi säästää, ”älykkäiden, itsetietoisten ja vahvamielisten yksilöiden tulisi elää kun taas heikkojen, tyhmien, jälkeenjääneiden, heikkomielisten tulisi kuolla”.

Ihmiskunnan valikoitu harventaminen ja henkisesti kehittyneemmän eliitin johtajuus ovat suoria lainoja Hitlerin Mein Kampfista, jota Auvinen opiskeli yksityisesti, ja Pentti Linkolalta, jota pojan lisäksi ihaili myös äiti. Näkyvimmin nuoreen mieheen iskivät tuoreet kirjoitukset, joissa Linkolan puhe entisestään kärjistyi.

Elonkehä-lehdessä kalastaja kiitteli New Yorkin terrori-iskun tekijöitä heti tuoreeltaan (”se luoti tiesi paikkansa”) ja ilmaisi tukensa myös Unabomberille. Ainoa valituksen aihe oli se, että ”vaikka ihmisten massakuolemat ovat väestöräjähdystä vasten aina myönteisiä, muutama tuhat henkeä on hyttysen inahdus”. Hiidenkivessä Linkola kantoi puolestaan huolta kulttuurin turmeltumisesta. Syy oli ”roskaväen” ja ”paarialuokan”, ratkaisu yhteiskunnallisen eliitin käsitteen elvyttäminen. ”Olen kehittynyt askeleen ylemmäksi”, vastasi tilaukseen Auvinen, ”verrattuna teihin jälkeenjääneisiin massoihin, olen todellisesti jumalankaltainen”. Hyttysen inahdus jäi tuhansien sijasta yhdeksään ihmishenkeen.

Nuoren Auvisen kirjalliset harrastukset siis tunnetaan tarkoin, mutta Kaczynski ei alaviitteitä harrastanut, eikä edes FBI:lla ole täsmällistä tietoa siitä, mitä ”kuumeiseksi lukijaksi” mainittu Kaczynski oikeasti luki tai ymmärsi lukemastaan. Siksi Kaczynskin tekstiä onkin luontevinta tulkita ilman sille väkinäisesti ehdotettuja akateemisia lähteitä, ja ymmärtää se osaksi samoja Montanan sydänmaiden uskomuksia, joiden keskellä se on tuotettu.

III

Kaczynskin ja Amerikan aseistetun marginaalioikeiston jaetussa fantasiassa vastus on aina totaalinen, joten vastarinnan on vetäydyttävä vuorille, ja vastakkain on pienen etujoukon totuus ja ”vasemmiston” kollektiivinen valhe, joten normaalia poliittista neuvotteluvaraa ei ole. On vain väistämätön kamppailu, jonka runoilija Hännikäinen ennustaa esipuheessaan kuin aito aatteen mies:

                      ”Tällaisissa olosuhteissa on luultavaa, että osa kriitikoista radikalisoituu ja lähtee poliittisen väkivallan tielle.”

Toisinaan myös Kaczynski itse kuulostaa aivan menneen maailman linkolalaiselta kansallissosialistisilta.

Manifestissaan hän sanoo perinnöllisten sairauksien lääkitsemisen johtavan ihmiskunnan ”geneettiseen huonontumiseen”, tuomitsee kurjuutta ja epätoivoa ”orgiastisesti” kuvaavan rappiotaiteen ja ehdottaa rodunjalostusohjelmaa, jossa keskenään pariutuvat kapinalliset levittäisivät oikeaa aatetta myös verenperintönsä kautta.

                      Kaczynskin ja amerikkalaisen marginaalioikeiston todellisen yhtäläisyys liittyy kuitenkin kahteen hieman omintakeisempaan ilmiöön. Toinen on Hännikäisen visioima viimeinen taistelu, toinen on moderni kansanbiologia.

                      Viimeinen taistelu on utopia vanhan sivilisaation tuhoamisesta, ei uuden alkamisesta, eikä manifestinkaan fantastinen visio koskaan ulotu ”teollisen järjestelmän murskaamista” pitemmälle. Se on siis enemmän J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta kuin Francis Fukuyaman Historian loppu, minkä huomaa myös uusnatsien oman Stormfront-portaalin nettikeskusteluista (tammikuussa, kun suomenkielinen manifesti oli vielä painokoneissa, nimimerkki ”Aragorn” arveli, että ”luonnon tasapaino” palautuu vasta, kun Amerikan väestöstä on hävitetty kaksi kolmannesta, ja ”Dragonlord” oli samaa mieltä).

                      The Turner Diaries (1978) on epäilemättä tunnetuin sepite viimeisen taistelun mahdollisista tapahtumista. Romaani ilmestyi alun perin nimimerkillä ”Andrew MacDonald”, sittemmin todelliseksi tekijäksi paljastui omaa natsijärjestöään johtava fysiikan professori William L. Pierce. Yli 200 000 kappaletta myyneen kirjan alkajaisiksi valistunut etujoukko ryöstää kieron juutalaisen kauppiaan, puolivälissä on täsmälleen Oklahoman pommi-iskua muistuttava terroriteko, ja lopuksi mustat erotellaan valkoisista, ja toimittajat, näyttelijät ja älymystö hirtetään, kunnes koko läntinen pallonpuolisko on tuomiopäivän liekeissä. Vallankumouksen päämääränä ei olekaan vapaus kaikille. Kaczynskin tavoin ”Järjestön” sissit haluavat palata kuvitteelliseen alkutilaan, jossa eloon jääneiden pieni siemenjoukko kykenee välttämään nyt murskatun ”Systeemin” virheet.

Turner Diaries oli Timothy McVeigh’n lempikirja, Ted Kaczynski olisi ehkä pitänyt enemmän MacDonaldin toisesta menestysromaanista, jossa yksinäinen taistelija tekee täsmäiskuja teollisuuden johtohenkilöitä ja yliopisto-oppineita vastaan. Mutta kuten aiemmin todettiin, mitään luetteloa Kaczynskin oikeasti lukemista kirjoista ei ole olemassa.

                      Entä kansanbiologia? Sillä kansatiede tarkoittaa perinteistä, koulukirjoista poikkeavaa tapaa ymmärtää luonnon prosesseja. Eräs kansanbiologian olettamus liittyy eläinten ja ihmisten lajityypilliseen ”olemukseen”.

Olemus luo pohjan, jolta olion toimia voi tulkita, vaikka se kirjaimellisesti katsoen olisikin virheellinen. Se on jotakin pysyvää, jota on vaikea poistaa, ja joka on siirrettävissä perimän kautta tai tartuttamalla.

Modernissa kansanbiologiassa olemus ja sen synty osataan myös nimetä. Se on geeniperimä, jonka evoluutio on valikoinut juuri tiettyyn ympäristöön sopivaksi. Valitettavasti kansanbiologian käsitys genetiikasta on vähintäänkin puutteellinen, ja sisältää monia aiheettomia pelkoja siitä, mitä tartuntavaaroja ”luonnottomat” olosuhteet tai ”epänormaali” käytös voivat aiheuttaa.

Marginaalioikeistolle se tarkoittaa, että mustat ja valkoiset ovat kehittyneet erilaisiksi eri ympäristössä, joten yhteiselo on molempien biologisen olemuksen vastaista. Kaczynskin tapauksessa se tarkoittaa ns. ”savannihypoteesin” karkeaa väärintulkintaa.

Yhtä mieltä molemmat ovat siitä, että valtiobyrokraattinen demokratia on muokannut arkiympäristöä tavalla, joka on ihmiselle evolutiivisesti vieras, ja siksi laajamittainen konflikti on väistämätön.

IV

Savannihypoteesin mukaan me reagoimme tiettyihin asioihin synnynnäisesti, geeneihin kirjoitetun kaavan mukaan, joka kehittyi ihmislajin myötä muinaisessa Afrikassa. Siksi kaikilla ihmisillä on joitakin samoja universaalisia pelkoja, mieltymyksiä ja jopa esteettisiä arvostuksia.

Kaczynskin manifestissa kaikki poikkeamat ihmisen alkukantaisen elämänmuodon rytmistä, askareista ja mittakaavasta ovat myös kaiken inhimillisen onnettomuuden lähde. Ne, jotka kuvittelevat olevansa onnellisia, ovat joutuneet teknisteollisen järjestelmän henkisen manipuloinnin uhreiksi, hän todistelee aukottomasti.

Kaczynskia voi tietysti syyttää mielikuvituksen ja empatian puutteesta. Hän ei ymmärrä miten monimuotoiseen maailmaan ihmisen luontainen uteliaisuus ja kekseliäisyys voivat johtaa, eikä hän osaa kuvitella toisten ihmisten tunteita muutoin kuin omien tunteidensa keinotekoisina vääristyminä.

Manifestista voi myös päätellä, että Kaczynski on tutustunut savannihypoteesiin lukemalla maineikkaan evoluutiobiologi Edward O. Wilsonin kirjoituksia, mutta kovin huolimattomasti.

Wilson nimittäin rakastaa tieteellisiä ongelmia, maailmalla matkustelua ja lapsenlapsiaan, joten hänelle on tuskin tullut edes mieleen, että hän olisi onnellisempi primitiivisen ihmisen henkisesti köyhässä uurastuksessa ja ahtaasti rajatulla reviirillä, jossa jälkeläisten selviäminen on vähintäänkin epävarmaa.

Onnettomia ovat Wilsonin mukaan aina olleet ne, jotka eivät löydä lähiympäristöstään suojaa luonnonvoimilta, turvaa pedoilta ja riittävää ravintoa. Ihmisen alkukodissa tämän yltäkylläisyyden todennäköisimpiä merkkejä olivat puiden ympäröimä avara ruohikko ja kaistale vettä. Siksi samat elementit symboloivat meille yhä eräänlaista ihannemaisemaa, Wilson väittää.

Hyvänä esimerkkinä savannihypoteesin pitävyydestä Wilson mainitsee upporikkaan ystävänsä kattohuoneiston, jossa ikkunalaudan viherkasvit kehystävät näkymää New Yorkin keskuspuiston järvenselälle. Huono esimerkki olisi Kaczynskin metsämökki Montanassa. Siellä puusto on liian tiheää, maaperä kuivaa ja köyhää, ja palvelutkin etäällä.

Samasta syystä Wilson ei haaveile ihmiskunnan väkivaltaisesta harventamisesta vaan ajaa kehitysmaa-aktivistina köyhien asiaa. Peruste on paitsi yleisinhimillinen, myös tieteellinen. Kokemus kertoo, että yhteiskunnan korkea koulutustaso ja tehokas poliittinen organisaatio näkyvät väestönkasvun pienenemisenä ja kestävänä ravinnontuotantona. Samalla ympäristöä säästyy.

Ajatus, jonka mukaan aseellinen taistelu nykyisen elämänmenon niukentamista luonnonvaroista on vasta tuloillaan, osoittaa jälleen Kaczynskin näkökulman kapeuden. Todellisuudessa tällaisia taisteluita on käyty rikkaiden teollisuusmaiden ulkopuolella koko ajan.

Evoluutiobiologi Jared Diamond tekeekin kirjassaan Romahdus (2004) yksinkertaisen ehdotuksen:

Pyydä ympäristötutkijaa nimeämään maat, jotka väestönkasvu ja luonnonvarojen ehtyminen on ajanut kuilun partaalle. Pyydä sen jälkeen politiikantutkijaa nimeämään sisällissotien repimät maat, joiden poliittinen keskusjärjestelmä on murentunut. Diamondin mukaan molemmat antaisivat saman vastauksen: Afganistan, Bangladesh, Ruanda, Irak, Nepal, Filippiinit, ja niin edelleen.

Lyhyesti sanottuna Kaczynskin fantasia on ekologistin painajainen.

Ekologistin kannalta uutiset ovat onneksi hyviä. Kylmän sodan päättymisen jälkeen aseelliset konfliktit ovat vähentyneet yli 40 prosenttia, arvioi Vancouverin yliopistossa Kanadassa julkistettu selvitys (2005).

Kaczynskin kannalta historian opetukset ovat valitettavasti huonompia. Paluu esiteollisiin tuotantomuotoihin olisi todennäköisesti tuhoisaa paitsi ihmisille, myös luonnolle.

Toistuvat luonnonilmiöt, kuten kuivuus tai tulvat, aiheuttavat yhä uusia kriisejä eri puolilla maailmaa. Suomessa kuoltiin nälkään ja tauteihin viimeksi vuosien 1867-1868 välisenä aikana. 100 000 ihmishenkeä menetettiin, mikä oli melkoinen lohkaisu vain noin kahden miljoonan väestöstä.

Ongelma ei syntynyt muutamasta katovuodesta. Taustalla olivat vanhentuneet tuotantotavat ja ajastaan jälkeen jääneet asetukset, jotka hidastivat yleistä kehitystä. Nälkävuosien Suomi oli kehitysmaa, jossa yhä harrastettiin kaskiviljelyä. Kaskeamalla yhden hehtaarin pelto elättää hyvänä vuonna neljä henkeä, traktorilla viljelty hehtaari elätti seuraavan vuosisadan alussa jo 17 henkeä.

Traktorin tuottamisesta syntyy tietysti suuri ”ekologinen jalanjälki”, kuten ympäristön kulutusta mittaava termi kuuluu, mutta huomattavasti pienempi kuin metsän polttamisesta viljakasvien ravinteeksi.

Jokainen voi myös mielessään pohtia muita modernin teknologian etuja ja haittoja. Ja jos seuraleikkiä ei halua jatkaa loputtomiin, sen voi päättää laskemalla ketkä leikkijöistä olisivat ylipäänsä mukana, jos tieteellisteknologinen kehitys olisi äkisti pysähtynyt vuoteen 1900. Puolet, vastaa amerikkalainen tutkimus, jossa vertailtiin elinajanodotteessa ja lapsikuolleisuudessa tapahtuneita muutoksia (Kevin M. White ja Samuel H. Preston, Population and Development Review 22/3, 1996). Edellinen kasvoi viime vuosisadalla yli kolmella vuosikymmenellä, jälkimmäinen pienentyi yli 90 prosenttia. Syyt ovat moninaiset ja liittyvät useammin sairauksien ehkäisyyn kuin niiden hoitoon (rokotuksiin, ravinnelisiin ja fyysisesti turvatumpiin oloihin työssä ja kotona).

Leikin ensimmäinen opetus on toivottavasti se, ettei väestönkasvu ole vain kasvoton ”ongelma” jossakin kaukana, vaan joukko elämäntarinoita. Toinen on se, miten nopeasti ihmisten talous muuttuu vähintään yhtä monimutkaiseksi kuin luonnon talous. Siksi molempia kannattaa lähestyä kärsivällisyydellä ja asiantuntemuksella, ei haihattelevilla ideologisilla julistuksilla. Edward O. Wilsonin kirjat ovat kohtuullinen lähtökohta, suomalaisen akatemiaprofessori Ilkka Hanskin elämäntyö on parempi.

Hanskin kirja The Shrinking World (2005) käsittelee elinympäristöjen menetysten seurauksia. Sanoma on kriittinen, varoittavakin, vaikka samalla sitä voi myös pitää terveellisenä muistutuksena siitä, miten kansanbiologia riitti sopeuttamaan ihmisen ympäristöönsä kun meitä vielä oli maapallolla muutamia miljoonia, mutta miljardit ihmiset tarvitsevat kipeästi ekologiaan erikoistuneen tieteen ja teknologian tuloksia.

V

Kun lupaava, mutta omituinen matemaatikko hylkää työn ja toisten ihmisten seuran, ja käy kahden vuosikymmenen ajan salaista taistelua länsimaisen vapauden tukahduttavaa vierasta vaikutusta vastaan, selityksenä on yleensä paranoidi skitsofrenia.

                      Näin oli nobelisti John Forbes Nashin kohdalla, kuten moni muistaa menestyselokuvasta Kaunis mieli (2002), ja saman arvion esitti oikeuden nimeämä psykiatri myös Ted Kaczynskista.

Erojakin tietysti löytyy. Nashin houreissa vihollisia olivat kiinalaiset kommunistit, Kaczynskia vainosi epämääräisempi ”vasemmisto”. Nash oli pakkomielteinen häntäheikki ja biseksuaali, Kaczynski oli homokammoinen naisvihaaja.

Pidätyksen jälkeen Kaczynskin mielentila kiinnosti erityisesti sukulaisia, jotka olivat jo vuosien ajan yrittäneet taivutella häntä hoitoon. Juridisesti asian merkitys oli vähäinen. Amerikkalainen lainsäädäntö sallii täyden rangaistuksen myös alentuneesti syyntakeiselle, mikäli tämä ymmärtää tekojensa seuraukset ja pystyy osallistumaan puolustukseensa. Laintulkintaa ei myöskään tarvinnut testata oikeudessa, sillä Kaczynskin elinkautisesta päätettiin syytetyn hyväksymällä sopimusmenettelyllä.

Omien sanojensa mukaan Kaczynski halusi välttää oikeudenkäynnin, jossa julkisuus leimaisi hänet mielisairaaksi. Käytännössä tunnustukselle ei ollut vaihtoehtoja. Kaczynskin toiminta pommimiehenä oli yhtä puolivillaista kuin hänen ajattelunsa ekofilosofina. Hän vältti huolellisesti jättämästä sormenjälkiä yhteenkään pommiin, ja sen jälkeen nuoli kirjekuoren ja postimerkit. FBI:n keräämät DNA-näytteet olivat kiistattomin todiste mökistä löytyneen, vielä postittamattoman räjähteen ohella.

                      Useimpiin mielenhäiriöihin liittyy perinnöllinen riskitekijä, ja ainakin se tiedetään, että Kaczynskin isä kärsi kliinisestä masennuksesta ja teki lopulta itsemurhan. Kaczynskin äidillä on toinenkin selitys. Hän syyttää synnytyssairaalan lääkäreitä. Aluksi Ted oli tavallinen, naurava lapsi, äiti kertoi Newsweek-lehdelle huhtikuussa 1996, mutta sitten hän sairastui, ja hänet eristettiin vanhemmistaan pitkäksi aikaa. Oudot oireet paljastuivat tavalliseksi allergiaksi, mutta kotiin päästyään Ted ei nauranut enää koskaan, äiti muistelee.

                      Lapsena Tedilla oli niukasti ystäviä, nuorena niitä ei ollut lainkaan. ”Yläasteella ja lukiossa Pekalla ei juuri kavereita ollut”, selitti puolestaan Jokelan joukkosurmaajan luokkakaveri Ilta-Sanomille: ”Hän ei ollut kiusattu, mutta omanlaatuisensa. Pekka oli sulkeutunut. Hän oli aika paljon omissa oloissaan. Jossain vaiheessa hän eristäytyi.” Harvardissa Ted protestoi muiden opiskelijoiden häiritsevää seuraelämää sulkeutumalla lukkojen taakse viikkokausiksi. Kun naapurit valittivat hajua, rehtori tunkeutui yleisavaimellaan huoneeseen ja löysi sen lattialta polviin kohoavan jätevuoren.

Oikeuden nimeämälle lääkärille Kaczynski avautui myös seksielämästään. Murrosiän vaikutus oli niin raju, että hän sai vapinakohtauksia, ja oli täysin vakuuttunut, että ainoa ratkaisu ahdistaviin mielikuviin olisi sukupuolenvaihdosleikkaus. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt houkutella opiskelijatoverista itselleen ensimmäistä tyttöystävää. Vastaus oli torjuva, eikä toista yritystä koskaan tullut, ellei mukaan lasketa potkuja, jotka Kaczynksi sai viimeisestä hanttihommastaan naistyöntekijän ahdistelun takia.

                      Nainen oli syynä myös veljesten välirikkoon. Kun omasta masennuksestaan toipunut David kertoi aikovansa avioon, Ted syytti morsianta pikkuveljen manipuloinnista, ja ilmoitti katkaisevansa kaiken yhteydenpidon välittömästi, mikäli David ei pura kihlausta. Itsepäinen Ted ei ole koskaan tavannut veljensä vaimoa, mutta välikohtaus ehkä osoittaa, ettei Unabomber tunnista salajuonia ja käytä aseenaan kiristystä ainoastaan yhteiskunnallisissa kysymyksissä.

                      Lääkärin diagnoosista huolimatta Alston Chase ja moni muu on yhä sitä mieltä, ettei Kaczynski ollut riittävän harhainen ollakseen oikeasti sairas, ja myös FBI oli tutkimuksissaan samoilla linjoilla. Se ei etsinyt radikaalista politiikasta lumoutunutta tai perinnöllisestä sairaudesta kärsivää miestä, jotka tihutöiden tai harhojen alkaessa ovat yleensä nuoria. Se etsi katkeraa keski-ikäistä miestä, jolla on ollut riittävästi aikaa katkeruutensa kokoamiseen. Ja lopulta löysi hänet.

                      Väärä mielikuva Kaczynskin manifestista nimenomaan ekologisena ohjelmana lieneekin syntynyt siksi, että Kaczynski itse on väittänyt sitä sellaiseksi. Ja että tekstin pitkäpiimäisyyden takia harva viitsii itse tarkistaa asiaa.

                      Toinen syy voi olla, että manifestia levittäneet radikaalivihreät jättävät usein sen ”vasemmistoa” parjaavan alun pois epäolennaisena, vaikka se on Kaczynskin ajattelun avain. Kolmas on Amerikan ekologisen liikkeen kulttihahmo Henry David Thoreau, josta myös Timo Hännikäinen aloittaa esipuheensa ja Edward O. Wilson kirjansa Elämän tulevaisuus (2002).

                      On totta, että Kaczynski ihaili nuorena Thoreaun kirjaa Elämää metsässä (1854) ja piti sen kuvauksia oman erakoitumisensa mallina. Mutta jos hän voisi siirtyä ajassa taaksepäin, hän tuskin ilahtuisi kokemastaan.

                      Ensiksi Kaczynski ihmettelisi, miksi Waldenin lammella oli ennen vähemmän puita kuin nyt. Moderni suojelualue on entinen kaskiviljelyn ja puuhiilituotannon harventama teollisuusmetsä, jonka läpi kulki sittemmin ruohottunut rautatie. Seuraavaksi häntä ahdistaisi ihmisten paljous.

Thoreau oli sosiaalisesti niin vilkas, että parhaimmillaan hän viihdytti pienessä mökissä viittäkymmentä vierasta. Lisäksi ohi kulkevan kärrytien kuskit oppivat lammen kohdalla kiihdyttämään vauhtia, jotta eivät jäisi suustaan kiinni mökin puheliaan asukkaan kanssa.

Kaczynskilta sosiaaliset taidot puuttuvat kokonaan. Edes montanalaisen postiauton kuljettajalle hän ei koskaan pukahtanut sanaakaan, vaikka kulki tämän kyydissään kauppamatkalle joka viikko melkein kahden vuosikymmenen ajan.

Perinteisen ekologisen liikkeen sankarina H.D. Thoreau onkin yhtä aidosti ja oudosti amerikkalainen ilmiö kuin Herman Melville, Jackson Pollock tai Rosa Parks. Runoilija Hännikäisen tarkoittaman radikaaliekologian kulttihahmona Ted Kaczynski on yhtä amerikkalainen kuin Lee Harvey Oswald, Charles Manson tai David Koresh. Paremmin Unabomberin toimia ehkä selittääkin toinen lempikirja, jota Hännikäinen ei mainitse, mutta jonka pedantti Kaczynski itse laskee lukeneensa 14 kertaa: Joseph Conradin Anarkistit (1907). Monet pilkkakirjeistään hän myös allekirjoitti mestarikirjailijan nimellä.

Terrori-iskusta kertova romaani innoitti Kaczynskia paukuttelemaan pommeja jo pikkupoikana, aikuisena hourupäänä häntä kiehtoi erityisesti ”Professorin” mystinen hahmo, jota Conrad kuvailee seuraavaan tapaan:

”Ja lahjomaton Professori kulki hänkin, kääntäen silmänsä pois ihmiskunnan vastenmielisestä massasta. Tulevaisuutta hänellä ei ollut. Hän ylenkatsoi sitä. Hän oli voima. Hänen ajatuksensa hyväilivät perikadon ja tuhon mielikuvia. Hän kulki heiveröisenä, mitättömänä, nukkavieruna, kurjana – ja hirmuisen yksinkertaisen aatteensa vallassa, joka kutsui hulluutta ja epätoivoa luomaan maailmaa uudestaan. Kukaan ei katsonut häneen. Hän kulki eteenpäin epäilyksiä herättämättä ja kuolemaa kylväen, kuin rutto ihmisten täyttämillä kaduilla.”