Helsingin Sanomat tänään, 12.6.2012.
Etusivu A3 uutisoi oikeustieteen
professori Kaarlo Tuorin näkemyksen tilanteesta, jossa poliitikon julkinen
kannanotto on omiaan hämärtämään kansalaisten silmissä korkeimman oikeuden tekemän päätöksen
merkitystä:
”Oikeusoppineet
tyrmäävät täysin eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtajan Jussi Halla-ahon
(ps) kritiikin saamastaan korkeimman oikeuden (KKO) tuomiosta. Halla-aho pitää
päätöstä muun muassa ’muutaman ihmisen henkilökohtaisena tulkintana’.
Oikeustieteen professori Kaarlo Tuorin mukaan Halla-aho viestittää tavallisille
kansalaisille, ettei KKO ansaitse arvostusta ja luottamusta.”
Helsingin Sanomat kolme päivää sitten, 9.6.2012.
Mielipidesivu C9 julkaisee käräjätuomari
Hannu Laitisen näkemyksen tilanteesta, jossa korkeimpaan oikeuteen luotetaan
liikaakin jos ja kun sen jäsenten arvot ja juridiset arvostukset jäävät kansalaisilta
hämärän peittoon:
”Kansalaisten luottamus
tuomioistuinten ratkaisujen oikeellisuuteen on turhan suuri – joukkoon
mahtuu niin hyviä kuin huonojakin ratkaisuja.”
Professori Tuori on aivan oikeassa.
Lakeja säätävien poliitikkojen
mielipiteet tuomioiden perusteluista eivät kuulu vallan kolmijako-oppiin, jossa
vallan väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja
toimeenpanovalta on erotettava toisistaan (paroni Montesquieu, Lakien henki).
Myös käräjätuomari Laitinen on oikeassa,
vaikka kirjoittaa hieman eri asiasta.
Laitista askarruttaa Suomen kehitys
kohti ”tuomarivaltiota”, jossa oikeusistuimilta yhä useammin odotetaan
linjauksia yhteiskunnallisissa kysymyksissä (kielletyn vihapuheen määrittelyn
lisäksi oikeudessa on viime aikoina punnittu mm. hoitotakuun toteutumista ja
linjattu lakko-oikeutta).
”Mitä enemmän poliitikoille kuuluvaa harkintavaltaa siirtyy
tuomioistuimille, sitä tärkeämpää olisi, että myös tuomareiden valinnassa
otettaisiin huomioon erilaiset yhteiskunnalliset näkemykset”, Laitinen
kirjoittaa:
”Poliittisella puolella henkilön kontrollikeinona on uhka
jäädä uudelleen valitsematta tai ministerillä pestin menettäminen
uutta hallitusta muodostettaessa. Päällikkötuomarilla ei sen sijaan
ole mitään uhkaa tai kontrollia, menettelipä hän sitten toimessaan
miten taitamattomasti tai tarkoitushakuisesti tahansa. Valtaan
saattaa liittyä huonona ominaisuutena se, että sen haltija alkaa
ajan kuluessa pitää itseään liian viisaana ja sellaisena, jonka ei
tarvitse piitata kohtuullisista toimintatavoista.”
Viisaita tuomarit usein ovatkin ja Halla-ahon napina varmaan
”tyhmää”, kuten varatuomari Jukka Kemppinen kirjoittaa blogissaan.
Jäljelle
jää silti ongelma, jolla en tarkoita ”poliittisesta tuomiosta”
hysterisoituvaa perussuomalaista enkä jonkin muun
puolueen irtopisteiden kerääjää. Enkä tuomaria, jolla on yhteiskunnallisia
näkemyksiä, tai poliitikkoa, joilla on juridisia mielipiteitä.
Ongelma
syntyy (kuten jo Montesquieu olisi voinut opastaa professori Tuoria), jos
vallan kolmijaon eli vallan osituksen tasapainoa
ei enää muuttuvassa yhteiskunnassa seurata, koska tämän seurannan edellytyksenä
oleva avoimuus ja julkinen keskustelu on jostakin muodollisesta syystä todettu
sopimattomaksi.
Halla-ahon sympatiseeraajatahojen kommentteja mainitusta Kemppisen blogista ja muualta netistä luettua ei voi välttyä ajatukselta, että ideaalinen oikeusistuin näiden uusrahvaanomaisten (termi MA Nummisen) yhteiskunta-ajattelijoiden mukaan muistuttaisi kombinaatiota osittain taannoisista kiinalaisista korttelituomioistuimista, mutta pääosin Roy Beanin kehittämää legaalista käytäntöä: lautamiestason oikeusoppinut Beanhan kävi oikeutta saluunassaan, viskilasi, lakikirja ja ladattu pistooli siinä saatavilla. Ratkaisut olivat ns. kansan oikeustajun mukaisia eikä niistä ollut Pecosin länsipuolella valitusoikeutta. Tunnettu visuaalinen dokumentaatio on John Hustonin käsialaa vuodelta 1972, Beania olennoi Paul Newman. Hiiteen siis Montesquieut ja Tuorit!
VastaaPoistaEiköhän Hustonin elokuva kuitenkin ole komedia, jossa katsoja sietää lain (tuomari Roy Bean) epätäydellisyyttä sen koomisuuden vuoksi, ja jossa komedialle ominainen epäjärjestys syntyy lain tulkintojen mielivaltaisuudesta?
VastaaPoistaSen sijaan Halla-ahon (viimeksi) paheksutuissa kommenteissa sanat ”tulkinta” ja ”tulkinnanvaraisuus” ymmärrettiin nimenomaan Halla-ahon halveksunnan ilmaisuksi. Hänelle siis lainmukaisuus tai oikeudenmukaisuus syntyy asioiden kirjaimellisuudesta, mikä koomisen sijaan liittynee enemmän traagiseen tyylilajiin?
Halla-ahon logiikan erityispiirre onkin logiikan sitominen kielioppiin. Tästä lisää tässä: http://turmiojaperikato.blogspot.fi/2012/04/ps-standardi.html. Ja vähän samasta ilmiöstä, mutta laajemmassa mittakaavassa kirjoitti Hannu Raittila.
Suomessa sanan arvo perustuu luterilaisuuteen, Raittila pohti muinoin lehtikolumnissa, ja jatkoi ettei luterilaisuus ole tunnelmaa vaan sisältöä. Sen kommunikaatioympäristössä ihminen ja Jumala ovat tasa-arvoisia: ”Sana sitoo Jumalaa. Ja sanaa merkitys. Merkitystä täsmennetään joka pyhä kirkossa ihmisen toimesta.” Raittila arveli, että ”luterilaisessa jumalanpalveluksessa alttari, elämysten ja tunteiden näyttämö, on alisteinen järjelle, sanalle ja merkitykselle – saarnastuolille”. Siksi Raamattu pitää kääntää aina uudelleen, vaikka Psalmien ja Jobin tyyli kärsii: ”Luterilaiselle Raamattu on sanataideteos yhtä vähän kuin lakikirja.”
Noin muutoinkin minun on vaikea ymmärtää, että joku haluaa Halla-ahon omaksi kansanedustajakseen. Toisaalta ymmärrän nyt, etten haluaisi Jukka Kemppistä omaksi tai toisen tuomariksi.
Em. blogimerkinnässään Kemppinen toteaa, että olisi antanut Halla-aholle sakkojen sijaan vankeutta. Siinäkin ratkaisussa tulkinnanvara olisi vähentynyt, ja päättämättömät poliitikot olisivat päässeet lain kirjainta pitkin erottamaan Halla-ahon valiokuntajohtajuudesta.
Tämän kaltainen pohdinta, jossa oikeusviranomaisen toivotaan mahdollistavan tai jopa toteuttavan sen, mihin poliittisessa vastuussa varovaiset poliitikot ovat haluttomia, on kai sitä ”tuomarivaltion” kehitystä. Pahimmillaan.
Hustonin komediallisesta virityksestä huolimatta Roy Bean on historiallinen henkilö, ja ilmeisesti hänen reaalinen toimintansa tuomarinakin pääosin tunnetaan. Tietysti ajan myötä luontevimmaksi lähestymistavaksi tällaiseen hahmoon osoittautuu henkilön koomisuuden korostaminen, kuten usein "vanhan lännen" historiaa yksittäisten eksentrikkojen kautta Yhdysvalloissa tarkasteltaessa on tehty.
VastaaPoistaSikäli kun Raittilan ajatuksenjuoksua ja sen tässä ollutta jatkokehittelyä ymmärsin - en ole Raittilan alkuperäistä kirjoitusta nähnyt - on luterilaisuuden sisältämä referentiaalisuuden idea, vakaa ja rikkumaton suhde ilmaisun ja sen tarkoitteen välillä, myös Halla-ahon ajattelun lähtöoletuksena? Itse, sen perusteella mitä olen Halla-ahon tekstejä lukenut, en paljon, mutta itselleni riittävästi, olen saanut kuvan, että hän on puhdasverinen sofisti, eli suomeksi: venkoilija.
Myöskään minä en oikeusistuimen eteen rikkeistäni joskus mahdollisesti joutuessani haluaisi Kemppistä sen enempää tuomariksi kuin puolustusasianajajaksenikaan, sen sijaan hän olisi varsin mukavaa seuraa oikeudenkäynnin tauoilla ulkona tupakoitaessa ja keskusteltaessa kaikesta muusta taivaankannen alla ilmenevästä.