Teesi numero 3: Ironian suhde mielipiteeseen
on suunnilleen sama kuin arvojen suhde moraalin. Vain jälkimmäinen velvoittaa
johonkin, edellinen pikemminkin vapauttaa velvoitteista.
Bret Easton Ellisin on sanottu tallentavan romaaneissaan kulutuskulttuurin yhdenmukaistavia ja epäinhimillistäviä vaikutuksia. Vuonna 1993 antamassaan haastattelussa kirjailija David Foster Wallace sanoi Ellisin vain monistavan sitä:
“I think it’s a kind of black cynicism about today’s world that Ellis
and certain others depend on for their readership. Look, if the contemporary
condition is hopelessly shitty, insipid, materialistic, emotionally retarded, sadomasochistic,
and stupid, then I (or any writer) can get away with slapping together stories
with characters who are stupid, vapid, emotionally retarded, which is easy,
because these sorts of characters require no development. With descriptions
that are simply lists of brand-name consumer products. Where stupid people say
insipid stuff to each other. If what’s always distinguished bad writing - flat
characters, a narrative world that’s cliched and not recognizably human, etc.- is
also a description of today’s world, then bad writing becomes an ingenious
mimesis of a bad world.”
Wallace
on oikeassa siinä, että Ellisin romaanit kuvaavat amerikkalaista yläluokkaa eräänlaisten
syvyydettömien metonymioiden kautta: halujen, toiveiden, kärsimysten tai häpeän
sijaan hän luetteloi rikkaan väen merkkitavaroita, päihteitä ja mielimusiikkia.
Väärässä Wallace on todennäköisesti siinä, ettei kyse ei ole kirjallisesta metodista
vaan tuomiosta. Ellisin näkökulmasta hänen henkilöidensä ongelma ei ole
piittaamaton ja tuhoisa käytös, vaan epäaitous.
Ajatus
kuulostaa vanhanaikaiselta, ja kieltämättä latteammalta kuin Ellisin selitykseksi
toisaalla tarjottu ”kirjallinen ironia”, mutta Ellis tähdentää sitä
suorasukaisesti.
Glamorama (1998) ei sisällä erityistä ristiriitaa
sanotun ja tarkoitetun, yleisön odotusten ja tekijän intention välillä, kuten
Jonathan Swiftin Vaatimaton ehdotus (1729).
Swiftin tilannesidonnaisen ironian sijaan se tuo mieleen Edith Whartonin ja
Booth Tarkingtonin modernin realismin.
Toki Wharton käytti kirjallisen metodinsa selittämiseen erilaisia peili-metaforia, kuten Ranskan klassiset realistit. Mutta Whartonin
ja Tarkingtonin realismin tarkoituksena ei ollut vakuuttaa lukijalle, että
kirjallisuus on totta, vaan että New Yorkin seurapiirien todellisuus on
näytelmää. Tai, kuten Ellisin tapauksessa, että se on pintajulkkisten esittämää
elokuvaa, jossa julmuus on helpointa ohittaa erikoistehosteina ja läheisten
tunneperäiset vaatimukset käsikirjoituksen sanelemina kohtauksina.
Whartonin
ja Tarkingtonin historiallinen laajakulma tarkasteli sitä, mikä Wellandien ja
Ambersonien elämässä oli katoavaa. Ellisin kapea katse kiinnittää huomion siihen,
mikä yläluokkien elämän abstraktilla tasolla näyttäisi olevan pysyvää mutta
samalla täysin kuvitteellista. Whartonin Viattomuuden
aikaa (1921) mukaillen: Miesmalli Victor Wardin Glamoramassa hengittämä muodin ilmapiiri on ”täynnä pienen pieniä
seikkoja, joita pitää noudattaa ja joita vaaditaan, ja joka aina tunkeutuu
hänen olemukseensa huumeen tavoin”.
Whartonin
kaikkitietävää kertojaa ei edes tarvita. Ellisin sapekkaista haastatteluista
tutut mielipiteet toistuvat ivallisten sivuhenkilöiden läksytyksenä: heistä Victor
on typerys, jonka muotimaailmaa koskevalla asiantuntemuksella ei ole mitään
todellista arvoa. Myös Ellisin into hännystellä New Yorkin kirjallista eliittiä,
ja siten kirjailijan roolista käsin perustaa oikeiden arvojen hierarkia, nousee
esiin saman ivallisuuden myötä: oppimaton Victor tunnistaa yhdellä silmäyksellä
Todd Oldhamin iltapuvut ja Philippe Starckin baarituolit, mutta ei ole kuullut
Susan Sontagista.
Ellisin
huoli ei sinänsä ole aiheeton. Tosin hänen paheksumansa ilmiö (”pinnallistuminen”,
yhtenäissivistyksen mureneminen, välinpitämätön materialismi, tms.) ei ole
muodin tai muiden kauneusihanteiden luoma uhkakuva. Se on kulutusyhteiskunnan lupaus.
Merkkien ja ihmisten irrallisuus sekä lumemaailman leviäminen ovat osa samaa
vapautuksen teologiaa, jonka puheenvuoro oli Glamoraman ilmestyessä siirtynyt valistusfilosofeilta erilaisille
tavaroiden tai palveluiden kaupittelijoille. Heidän mukaansa
tajuntateollisuuden oikeuttamaan pinnallisuuteen sisältyy syvempi, kenties
uskonnollinen totuus.
”Buddhalaisuus
puhuttelee ihmisiä suuresti juuri nyt", sanoi Helsingin puhelin Oyj:n silloinen
konsultti, mediapersoona, Sitran tutkimusneuvoston jäsen ja sittemmin
mediatutkimuksen professori Teppo Turkki, ”sillä sen filosofiahan perustuu ajatukseen,
että kaikki on harhaa”.
Jos
kirjailija kuvaa ironian avulla ristiriidan, kuten runoilija Vesa Haapala
kuvaili omaa työtään, mitään ironiaa ei ole, sillä ei ole ristiriitaakaan:
Turkki tunnistaa Philippe Starckin baarituolin ja on lukenut Susan Sontagia.
Siksi Glamoramasta ei ole Turkin viisastelun
torjujaksi. Ellis on enemmän puritaani kuin tolkullisuuteen kykenevä moralisti.
Jälkimmäinen pohtii inhimillisiä heikkouksia, edellinen pitää kirjaa synneistä.
Kun
Ellis yhdistää muodin ja mallimaailman terrorismiin, hän tarkoittaa sitä varsin
kirjaimellisesti. Muodin levittämät kauneusihanteet ovat terrorismia, koska ne
tekevät hyökkäyksiä tajuntaan (trendit), silpovat ruumiita (kauneusleikkaukset)
ja tappavat viattomia (anoreksia). Ellisin kritiikki on kuitenkin liian
hurmoksellista ja malttamatonta ollakseen kiinnostavaa. Se muistuttaa
yleisönosastokirjoitusta, jossa mainitaan Jammu Siltavuori, koska kukaan ei kai
enää sen jälkeen voi vastustaa pitempiä vankilatuomioita.
Hyvä
kirjailija saa lukijan ajattelemaan asiaa laajemmasta näkökulmasta, huonompi
toivoo voivansa tuottaa viimeisen tuomion olosuhteet.
Glamoramassa muoti kiidättää maailma kohti sitä hetkeä,
jossa todellisuus karkaa keinotekoiseen hypertodellisuuteen ja kaikki
inhimillinen katoaa lopullisesti tavaramuotoon. Terrorismi on tämän todellisuuden
väkivaltaisen ja totaalisen ratkaisemisen vaatimus. Ei enää ounastelua,
määräpäivien odottelua tai epäröiviä keskusteluja, ainoastaan räjähtäviä
lentokoneita.
Muotipiirit
joutuvat siis Glamoraman ehtymättömän
katastrofitunnelman keskipisteeseen, mutta siitä ne ovat lähinnä imarreltuja. Ellen, Cosmopolitanin ja Voguen
toimittajat ylistivät Ellisin visiota, jossa valokuvamallit vuoraavat Pradan
puvut luodinkestävällä kevlarilla ja kantavat Semtex-räjähdettä Vuittonin
olkalaukuissa. Heidän mielestään muodin pitääkin olla paitsi seksikästä, myös
kuoleman vakavaa. Ja koska muodilla ei ole historiaa, johon sen vakavuus
voitaisiin perustaa (ainoastaan vaatteilla on, kuten jo Nothinghamiin pitsistä
syntynyt skandaali osoitti), se pitää perustaa analogiaan.
Jos jatkuva (ulkokohtaisen) kauneuden
tavoittelu tapahtuu jonkin muun kustannuksella, kuten Victor kysyi jo Glamoraman alussa, niin mitä se muu voisi olla? Victor ei tiedä, eikä todellisuusperiaatteen katoamisesta sokaistunut
Ellis osaa sanoa sen enempää. Siksi Glamorama
päättyy tekijälleen ominaiseen romanttiseen fantasiaan. Fantasian tarjoama
mielikuva median ja kuluttamisen ulottumattomiin jäävästä olemassaolon
sirpaleesta on tietoisen banaali. Sen lienee tarkoitus heijastaa kirjailijan
käsitystä kahden viimeksi päättyneen vuosikymmenen kulttuurisesta
tyhjänpäiväisyydestä:
”Tähdet
ovat todellisia”, Victor huokaa tyhjän hotellibaarin edustalla: ”Tulevaisuus on
tuo vuori.” Hyvä on, ristiriita ajanmukaisen ja pysyvän välillä tulee (jälleen)
ymmärretyksi. Mutta jos ”ajanmukaisuus” on vain löysän ajattelun kätevä veruke,
Ellisin kyvyttömyys kirjoittaa tai lukijan haluttomuus lukea etevämpää tekstiä tuskin
kelpaa kirjailija David Foster Wallacen kaipaamaksi todistukseksi
kirjallisuuden tilasta maailman tilan riittävänä jäljittelynä.
Wallacen
haastattelu, johon Ellis saattoi myöhemmin viitata, kun hän itse puhui Wallacen
”keskilännen sentimentaalisuudesta”, jatkui näin:
“If readers simply believe the world is stupid and shallow and mean,
then Ellis can write a mean shallow stupid novel that becomes a mordant deadpan
commentary on the badness of everything. Look man, we’d probably most of us
agree that these are dark times, and stupid ones, but do we need fiction that
does nothing but dramatize how dark and stupid everything is? In dark times,
the definition of good art would seem to be art that locates and applies CPR to
those elements of what’s human and magical that still live and glow despite the
times’ darkness. Really good fiction could have as dark a worldview as it
wished, but it’d find a way both to depict this world and to illuminate the
possibilities for being alive and human in it.”
Kirjailijassa (Ellis), joka on
arvostelemiensa muoti- ja seurapiirien lemmikki, on tietysti jotain ironista.
Mutta, kuten olen todennut, mitään ristiriitaa ei ole. Ristiriita on
seurapiirien lemmikin ja itsemurhan tehneen kirjailijan (Wallace) välillä. Mutta
tässä, kuten muissakaan ristiriidoissa, ei ole mitään sinänsä ironista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti