Ironia: Toinen teesi

Teesi numero 2: Ironia ei ole hauskaa. Se on haudanvakavaa. Ironia perustuu aidosti koettuun vaihtoehtojen puutteeseen, jossa vastakkain eivät ole totuus ja valhe vaan totuus ja epävarmuus.

Muoti, sellaisena kuin se vakiintui suurten muotitalojen ja julkkissuunnittelijoiden ympärille, saattaa itseriittoisuudessaan olla romanttisen ironian jäänne.

Muodin tarkoituksena ei ole herättää keskustelua ”elämästä ja totuudesta” (Hegel) vaan osoittaa ketkä henkilöt ovat mainitsemisen arvoisia. Muodin perusteellinen tuntemus ei edellytä muuta kuin muodin historian tuntemista. Muoti ei itsessään kommentoi mitään paitsi omaa kronologiaansa, toisin sanoen tyylien järjestystä ja tiheyttä.

Samalla muoti myös kumoaa eräät kulttuurista arvoa koskevat muodollisuudet, kuten ironian sanakirjamääritelmä edellytti.

Muodin ironia vetoaa taiteen käsitteelle ominaisiin kauneusarvoihin, symbolisiin merkityksiin ja tasoeroihin, mutta siihen ei sisälly sivistykselle ominaista holhoavaa moraalista voimaa. Muotiasusteisiin ei myöskään liity varsinaista sisältöä, joka avautuisi tulkinnoille tai vaatisi vastakommentteja. Muoti ei edellytä sanomaa, uskoa, persoonallisuutta, eikä siten vastuuta. Muoti perustuu seurauksia vailla olevaan, jälkiä jättämättömään julkisuuteen.

Muodin ironiasta jäävät puuttumaan ainoastaan kriittinen iva ja aito hauskuus. Muoti on usein kevytmielistä, mutta sen kevytmielisyys on aina selkeää ja epäanalyyttistä eli vakavaa.

Ylellinen pukeutuminen liittyy alkeellisia viestejä suosivaan julkiseen vuorovaikutukseen. Mutkikkaat sivumerkitykset, henkilökohtaiset vivahteet tai ensivaikutelmaa kyseenalaistavat sanomat ovat siinä toissijaisia. Ja joskus jopa haitallisia. Tulkinnanvaraista huumoria ei ylipäänsä suosita taloudellisia riskejä käsittelevissä ympäristöissä, joilla on ainoina varaa muotiluomuksiin. Tämä myös selittää, miksi vauraimpien muotitalojen kevytmielisyys ei ole monimutkaista, ivallista saati sitten satiirista. Muotitoimittajien mukaan se on aina ”välitöntä” ja ”rentoa”.

Korkeatasoisen asun herättämä hymy tai mielihyvä ei ole huvittuneisuuden osoitus vaan silmänisku: muiden kanssa jaettu sosiaalinen merkki, joka kertoo ennalta sovitun elementin havaitsemisesta (”kepeä”, ”nautinnollinen”, ”hurmaava”, tms.). Muodin ironian herättämä vaikutelma on yksinkertaisesti sen tunnistamista siksi mitä se on.

Kyse ei ole siitä, missä määrin muotiin olisi sopivaa tai mahdollista lisätä huumoria - tai vähentää sitä. Ivallisuutta ja siten epäilyä vailla oleva kevytmielisyys on itsetutkiskelun funktionalisoitunut muoto. Se ei pohdi omaa kokemusta tai vaatteen ”sisältöä” vaan oikeaa vaikutelmaa.

Muodikkuuden ratkaiseva maku eroaa tiedosta siinä, ettei sen kasaamiseen riitä vaivannäkö. Makua joko on tai ei ole. Siksi muoti on myös näennäisesti demokraattista (kenellä tahansa saattaa olla makua). Tässä on tietysti muodin ironian suurin illuusio.

Viime kädessä muodin tavoiteltavuus perustuu maailmaan, josta kaikki yhteiskunnalliset erot juontuvat. Muodikkuus ja kauneus eivät ylitä niukkuutta tai taloudellisten erojen synnyttämiä sosiaalisia kuiluja, kuten illuusio väittää. Muoti ja kauneus ovat yltäkylläisyyden seurauksia ja siten tietyn säädyn ominaisuuksia.

Siksi muodin ironia, tai muotisuunnittelijan ”kevytmielinen ja leikkisä tyylitietoisuus”, ei ole (eikä se voi olla) itseanalyyttistä, humoristista tai (ivallisuuden tapaan) kriittistä. Se on omahyväistä, ilmeistä ja viime kädessä myös tyystin häikäilemätöntä ja raadollista. Itse asiassa ivasävyisen ironian puute merkitsee muodin ironialle ja muotiteollisuudelle suunnilleen samaa kuin omantunnon puute säädyllisyydelle. Vasta se avaa loputtoman inhimillisen kekseliäisyyden ja loputtomien vaihtoehtojen näkymät.