Kun tutkija kirjoittaa oman toimensa ohessa kirjan
tavallisille lukijoille, tavallisen toimittajan kielteinen arvio voi saada
hänet katumapäälle. Oikeastaan kirja olikin niin hienovireinen ja mutkikas,
ettei sitä ymmärrä kuin toinen saman alan tutkija.
Sanomalehtien
kulttuuritoimituksissa tutkijan kantaa kuunnellaan, mutta samalla toimitukset
suhtautuvat vähän arvellen akateemisen elämän sisäisiin kaunoihin ja
kumppanuuksiin, joista ei lehdessä aina voi olla riittävää tietoa. Melko
häpeämättömänä pidin puolituttua väitöskirjan tekijää, joka arvioi
sanomalehdessä väitöksensä tarkistajan uusimman tutkimuksen. Arvio oli
positiivinen.
Toisena
ongelmana pidetään tieteissä omaksuttua kieltä.
Valokuvan ”indeksisyyden
irrelevanttius” ei olisi ollut Turun
Sanomien lukijoille vieras ajatus, jos akateemisen lopputyön juuri
julkaissut kriitikko-valokuvaaja olisi muistanut selittää, mitä indeksillä eli
merkin ja sen esittämän kohteen syysuhteella semiotiikassa oikein tarkoitetaan
– ja kenties vielä senkin, mitä semiotiikka on. Saman päivän lehdessä
kirjoittanutta psykiatrian erikoislääkäriä lukija ymmärsi helpommin: ”Ujouden
heijastumavaikutukset ihmiselämässä ovat kuitenkin moniulotteiset ja vakavat.”
Sen sijaan toimituksen aamupalaverissa ei ehkä ymmärretty, miksei lehdessä voi
sanoa että ujous vaikuttaa elämään monin tavoin, ja säästää näennäistä
täsmällisyyttä tavoittelevat yhdyssanat virallisiin lausuntoihin.
Tässä mielessä
tietokirjallisuutta sanomalehteen arvioivan toimittajan työ on tavallista
toimittajan työtä. Hän yrittää mahdollisuuksien mukaan esittää yleisessä muodossa
harvinaisempia asioita tai näkemyksiä, joihin useimmat lukijat eivät tavallisessa
arjessa törmää. Lisäksi tarkistetaan faktat. Se vaatii vain hieman
epäluuloisuutta ja vaivannäköä, sillä tyypillinen tietokirja ei sisällä sinänsä
uutta tietoa, eikä kovin paljon tiedettäkään, vaan eritasoisia kuvauksia siitä,
mitä jostakin asiasta on jo toisaalla sanottu.
Tässä muutamia esimerkkejä
kriitikon työn varrelta. Kovin tuoreita ne eivät ole, mutta tyypillisiä. Luovan
tietokirjoittamisen kursseilla kuluttamiani alan klassikoita. Tuoreempiin
palaan joskus seikkaperäisemmin.
Tutkijoiden joukossa on monia eteviä tyyliniekkoja.
Helsingin yliopiston filosofian dosentti Heidi Liehu ei ole yksi heistä.
Joustava suomen kieli sietää
aivan hyvin Liehun kirjassa Ihminen ja
terroristi (2004) omaksutun
vierasperäisen pilkutuksen, yhdyssanavirheet (”vihankohde”) tai uudissanat
(”hyödykäs”). Sietämätöntä on ”tuo”-sanan jatkuva käyttö suomeen kuulumattomana
substantiivin määräävänä artikkelina.
En myöskään kaipaa kansleri Ilkka
Niiniluotoa selittämään, miksi hän vielä professorina olleessaan arvioi Liehun
osaamisen tohtorin hatun arvoiseksi. Sen sijaan ylioppilaslautakunta voisi
kertoa, miten tällaisia lauseita kirjoittava henkilö on voinut saada
ylioppilaslakin: ”Ihminen ja hänen lyhyen tähtäyksen tavoitteensa ovat aina
olleet sitä hänen tietämättään käytetyt elämän säilymisen laajempaan päämäärään.”
Liehu näyttäisi ulkomailla
asuessaan unohtaneen äidinkielensä. Toisinaan sama vaikutus on sillä, että
kaikki oman alan lähteet ovat vieraskielisiä. Suomentaminen jätetään kriitikon
vaivoiksi.
Mitä kirjallisuuden ja sukupuolen tutkijoiden kirjoituskokoelmassa Pervot pidot (2004) kirjoittava Anna Moring
tarkoittaa ”libidinaalisilla investoinneilla”? Seksuaalista kiihottumista. Mitä
Sanna Karkulehdon mainitsema romaanihenkilö oikeastaan haluaa, kun hän
Karkulehdon sanoin ”on toivonut suhteesta reproduktiivista”. Lasta. Entä mitä
koko kirjoituskokoelman läpi toistuva puhe ”sukupuolten binaarisesta
vastakohtaisuudesta” tarkoittaa. No sitä, että biologisesti sukupuolia on kaksi
ja että kulttuurisesti niitä on pidetty toistensa vastakohtina. Mutta se kai
olisi selvää ilmankin, että mukaan otetaan numeroon kaksi perustuvia
lukusarjoja ilmaiseva matemaattinen termi ”binaarinen”.
Kielen oikaisu ja sisällön
kannalta merkityksettömän erikoissanaston karsiminen on kriitikon leipätyötä.
Siihen pitää vain tottua. Vaikeampaa on sietää sitä, että vaikuttavuuden tavoittelu
estää jopa asiantuntijaa havaitsemasta miten tavallinen kieli tavallisessa
elämässä toimii.
Kirjoituskokoelmassa Tekstien
arki (2005) peräti kolme suomen kielen tutkijaa pohtii yhdessä
sanomalehtien tyypillistä pikku-uutisia, joissa ”traktori ja henkilöauto kolaroivat”
tai ”pakettiauto törmää rekkaan”.
Fiksuilta näyttääkseen he päättelevät,
että lehtitekstiin vaikuttavassa ”ideologiassa” onnettomuuden ”inhimillinen
tekijä häivytetään ja kolareita tapahtuu ikään kuin itsestään”. Yksikään ei
tunnista normaalin yleiskielen mukaista synekdokeeta, jossa osa (traktori)
vastaa kokonaisuutta (traktori ja kuljettaja).
Silloinkin kriitikko yrittää
suomentaa, kun suomentaja on väin kääntänyt.
Helsingin Sanomissa käydään pienin väliajoin lyhyt keskustelu
tietokirjallisuuden julkaisemisesta Suomessa. Kesällä 2006 sen käynnisti Terra cognita –kustantamon johtaja
Kimmo Pietiläinen, jonka mukaan suuret kustantamot laiminlyövät tärkeiden
uutuuksien ja klassikoiden suomentamisen.
Toinen,
samansuuntainen keskustelu oli jatkunut jo pitempään. Se alkoi vuosikymmentä
varhemmin, kun samainen Helsingin Sanomat
arvioi Pietiläisen suomennoksen Thomas S. Kuhnin kirjasta Tieteellisten vallankumousten rakenne hutiloiduksi ja käsittämättömäksi.
Jotkut
virheistä ovat kömmähdyksiä. ”Late Wittgenstein”, jolla Kuhn tarkoitti
filosofin myöhäistuotantoa, kääntyy filosofi-vainajaksi. Osa kuvastaa
Pietiläisen omia ennakkoluuloja. ”Ihmiskunnan heiveröinen ote tieteensä
saavutuksiin” muuttuu ”humanistien heiveröiseksi otteeksi” luonnontieteen
sisältöihin.
Entä
mitä tarkoittaa: ”Paradigma on kirjoittamattomiin lakeihin perustuvan
oikeudellisen päätöksen lailla uusissa ja täsmällisemmissä oloissa tehdyn
tarkemman artikuloinnin ja spesifioinnin väline”?
No sitä, että paradigma eli tutkimuksen
kenttää yleisesti hahmottava teoreettinen malli toimii common law –oikeudessa annetun tuomioistuinratkaisun tavoin. Se
voidaan muotoilla ja täsmentää uudelleen, kun aihetta tiukempiin
soveltamisehtoihin ilmenee.
Pietiläisen toimeliaisuuden
johdosta arvostelun virta jatkui tasaisena. Professori Yrjö Haila esitteli Tiede & Edistys –lehdessä
evoluutiobiologi Jared Diamondin palkitun kirjan kulttuurin kehityksen
luonnonhistoriallisista edellytyksistä: Aseet,
taudit ja teräs. Pietiläisen suomennoksen epätarkkuuksista ja virheistä
johtuen kaikki artikkelin sitaatit ovat kuitenkin Hailan omia suomennoksia.
Sitten oli Vesa Oittisen vuoro.
Hän oudoksui Tieteessä tapahtuu
–lehdessä sitä, ettei Pietiläinen ole Patricia Churchlandin Neurofilosofiaa suomentaessa kysynyt
neuvoa kotimaisilta tutkijoilta, vaan tuntuu keksivän alan teknistä termistöä
omasta päästään. Myös Pietiläisen lausearvoitukset jaksavat yhä ihmetyttää:
”Pääpiirteissään hienot kognitiiviset kyvyt maksavat itsensä eläimen
hermostoissa”. Samanlaista tekstiä
syntyy Koreassa, kun tietokoneet kääntävät automaattisesti mikroaaltouunin
käyttöohjeita.
Muutoin Oittinen oli yllättävän
sopuisa, ja kiitti Pietiläisen kustantamoa kulttuuriteoista, vaikka maksavan
asiakkaan näkökulmasta kyseessä voisi pikemminkin olla kuluttajansuojan
ongelma. Jotkut myös väittävät, että Pietiläinen olisi parantanut tapojaan
suomentajana. Tosin ei ihmisenä. Kirjamessuilla ja seminaareissa hän ei ole
koskaan kiittänyt ainakaan minua hyvistä ja tarpeellisista korjausehdotuksista,
vaan katsonut nenänvartta pitkin, mikä pitkältä mieheltä onnistuu helposti.
”Tietämättömyys ei ole jonkin puutetta”, kirjoitti
amerikkalainen kirjailija Thomas Pynchon: ”Sillä on oma pikku järjestelmänsä”.
Tekstien arjen kolme tutkijaa ovat siitä
hyvä esimerkki, oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen johtaja Janne Kivivuori on parempi.
Ylpein Kivivuori on tietokirjasta, jossa faktaa on vain tekijän nimi. Kirjan
nimi on jo fiktiota.
Alaotsikon perusteella Paha tieto (2003) käsittelee
”tieteenvastaista ajattelua antiikista uusimpiin kiistoihin”. Se olisikin ollut
hyvä aihe. Valitettavasti useimmat kirjan esimerkit keskittyvät muihin
asioihin, kuten virheelliseen tietoon, jota menneen ajan ajattelijat käyttivät
sinänsä tieteellisen johdonmukaisesti, sekä keskenään kilpaileviin selityksiin,
joita luonnontiede joutuu toisinaan sietämään, koska luonto on tutkimuskohteena
kovin monimutkainen.
Loput
suppean kirjan sivumääristä on varattu filosofeista, esteetikoista ja muista
humanisteista koostuvalle ”kulttuurieliitille”, jonka vallanhimo ja laskelmoiva
itsekkyys paljastetaan. Kirjansa mittaan Kivivuori nimeää humanisteiksi mm.
Blaise Pascalin (matemaatikko, joka keksi laskukoneen), Gaia-hypoteesin
esittäneen James Lovelockin (lääketieteen tutkija ja NASAn konsultti, joka
vaurastui sairaalalaitteiden kehittäjänä ja väittää keksineensä mikroaaltouunin)
ja Hitlerin pääideologina hirtetyn Alfred Rosenbergin (diplomi-insinööri).
Rationaalisuuden
ja siten tieteen vihollisena hän pitää erityisesti uskontoa, joten uskonnollisten
arvostustensa harhauttamiksi ajattelijoiksi hän nimeää mm. Humen, oman aikansa
pahamaineisimman ateistin, ja Kantin, jonka välinpitämättömyys Jumalaa ja
kirkkoa kohtaan johti kuninkaan puhutteluun. Immanuel Kantin mukaan ”moraali ei
tarvitse uskontoa”, Kivivuori myöntää, mutta tästä huolimatta filosofi kuulemma
oletti, että rahvaalla usko on moraalin tuki. Ei olettanut. Kant itse kirjoitti,
että rahvaalla moraali on uskon tuki. Siksi ”Jumalan olemuksen salaisuudet”
täytyy Katekismuksella ”muuntaa moraaliopetuksiksi, jotta ne olisivat jokaisen
ymmärrettävissä”.
Kivivuoren kirjassa filosofiat ja
historian tapahtumat kääntyvät toistuvasti päälaelleen, mistä vielä
mainittakoon psykologi William Jamesin ja semiootikko Charles Peircen perustama
amerikkalainen pragmatismista. Kivivuorelle se on jonkinlainen luonnontieteen
lohduttomat totuudet kieltävä uskonfilosofia, joka syntyi ”vastareaktiona
vuoden 1859 mullistukseen, Charles Darwinin Lajien
synnyn ilmestymiseen”. Itse asiassa James oli tinkimätön Darwinin ihailija,
jonka mielestä psykologian tuli tulevaisuudessa noudattaa evoluutioteorian
luomaa osviittaa.
Kivivuoren sivistymättömyys on tympäisevää
ja kirjan kustantajan vastuuttomuus lähenee rikollista, sen sijaan
vastustajiksi koettujen ajattelijoiden vääristely on tutkijoiden kirjoittelussa
aivan tavallista. Tavatonta ei ole sekään, että vääristely kohdistuu myös
niihin lähteisiin, joiden kirjoittaja arvelee tukevan omia käsityksiään.
”Luonnonvalinta ei ole teoria vaan luonnonlaki”, toteaa
sosiaalipolitiikan dosentti Anna Rotkirch kirjoituskokoelmassa Ihmistieteet tänään (2005). Lähteenä alaviite
nimeää Ernst Mayrin yleistajuisen kirjan Evoluutio
(suom.2003). Siinä viime vuosisadan ehkä merkittävin evoluutiobiologi muistuttaa,
että ns. evolutiiviset ”lait” ovat vain ajasta ja paikasta riippuvaisista
tapahtumista tehtyjä empiirisiä yleistyksiä. Siksi ne eivät täytä tieteellisten
lakien vaatimuksia.
Mayrin käsitys siitä, mitä
luonnonlailla voidaan tieteellisessä tekstissä tarkoittaa, tulee selväksi.
Rorkirchin tarkoitus on epäselvä. Minun arvaukseni on, että kyseessä on
pokerista tuttu bluffi. Rotkirchkin vastapelureina ovat muut
sosiaalitieteilijät, jotka ehkä tuntevat luonnontiedettä vielä huonommin kuin
hän, joten kilpaillessaan viroista ja huomiosta hän voi ainakin yrittää antaa
vaikutelman, että omassa hallussa ovat todellista paremmat kortit.
Tässä tilanteessa kriitikon
tehtävänä on katsoa ja korottaa.
Näin otettu riski ei ole kovin
suuri, jos tietokirjallisuutta arvioiva toimittaja pitää mielessään työnsä
kaksi perussääntöä. Ensinnäkin tyypillinen tietokirja ei sisällä kovin monia
vaikeita asioita, käsittämättömiä lauseita on sitä enemmän. Toiseksikin kuka
tahansa tietokirjan kirjoittaja voi väittää miten älyttömiä tahansa, asemasta
ja koulutuksesta riippumatta.
Riittävästi paaduttuaan
tietokirjallisuuden kriitikko ei ylläty enää mistään. Jokin vuosi sitten
arvovaltainen The New York Times
erotti uutistoimittajan, joka sepitti juttujensa asiantuntijalähteet ja välillä
keksi kokonaisia tapahtumia omasta päästään. Jos samaa kuria noudatettaisiin
yliopistoissa ja muissa tutkijoiden työpaikoissa, ne voisivat väljentyä
huomattavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti