perjantai 18. toukokuuta 2012

Katso ja korota


Kun tutkija kirjoittaa oman toimensa ohessa kirjan tavallisille lukijoille, tavallisen toimittajan kielteinen arvio voi saada hänet katumapäälle. Oikeastaan kirja olikin niin hienovireinen ja mutkikas, ettei sitä ymmärrä kuin toinen saman alan tutkija.
                          Sanomalehtien kulttuuritoimituksissa tutkijan kantaa kuunnellaan, mutta samalla toimitukset suhtautuvat vähän arvellen akateemisen elämän sisäisiin kaunoihin ja kumppanuuksiin, joista ei lehdessä aina voi olla riittävää tietoa. Melko häpeämättömänä pidin puolituttua väitöskirjan tekijää, joka arvioi sanomalehdessä väitöksensä tarkistajan uusimman tutkimuksen. Arvio oli positiivinen.
                             Toisena ongelmana pidetään tieteissä omaksuttua kieltä.
Valokuvan ”indeksisyyden irrelevanttius” ei olisi ollut Turun Sanomien lukijoille vieras ajatus, jos akateemisen lopputyön juuri julkaissut kriitikko-valokuvaaja olisi muistanut selittää, mitä indeksillä eli merkin ja sen esittämän kohteen syysuhteella semiotiikassa oikein tarkoitetaan – ja kenties vielä senkin, mitä semiotiikka on. Saman päivän lehdessä kirjoittanutta psykiatrian erikoislääkäriä lukija ymmärsi helpommin: ”Ujouden heijastumavaikutukset ihmiselämässä ovat kuitenkin moniulotteiset ja vakavat.” Sen sijaan toimituksen aamupalaverissa ei ehkä ymmärretty, miksei lehdessä voi sanoa että ujous vaikuttaa elämään monin tavoin, ja säästää näennäistä täsmällisyyttä tavoittelevat yhdyssanat virallisiin lausuntoihin.
Tässä mielessä tietokirjallisuutta sanomalehteen arvioivan toimittajan työ on tavallista toimittajan työtä. Hän yrittää mahdollisuuksien mukaan esittää yleisessä muodossa harvinaisempia asioita tai näkemyksiä, joihin useimmat lukijat eivät tavallisessa arjessa törmää. Lisäksi tarkistetaan faktat. Se vaatii vain hieman epäluuloisuutta ja vaivannäköä, sillä tyypillinen tietokirja ei sisällä sinänsä uutta tietoa, eikä kovin paljon tiedettäkään, vaan eritasoisia kuvauksia siitä, mitä jostakin asiasta on jo toisaalla sanottu.
Tässä muutamia esimerkkejä kriitikon työn varrelta. Kovin tuoreita ne eivät ole, mutta tyypillisiä. Luovan tietokirjoittamisen kursseilla kuluttamiani alan klassikoita. Tuoreempiin palaan joskus seikkaperäisemmin.

Tutkijoiden joukossa on monia eteviä tyyliniekkoja. Helsingin yliopiston filosofian dosentti Heidi Liehu ei ole yksi heistä.
Joustava suomen kieli sietää aivan hyvin Liehun kirjassa Ihminen ja terroristi (2004) omaksutun vierasperäisen pilkutuksen, yhdyssanavirheet (”vihankohde”) tai uudissanat (”hyödykäs”). Sietämätöntä on ”tuo”-sanan jatkuva käyttö suomeen kuulumattomana substantiivin määräävänä artikkelina.
En myöskään kaipaa kansleri Ilkka Niiniluotoa selittämään, miksi hän vielä professorina olleessaan arvioi Liehun osaamisen tohtorin hatun arvoiseksi. Sen sijaan ylioppilaslautakunta voisi kertoa, miten tällaisia lauseita kirjoittava henkilö on voinut saada ylioppilaslakin: ”Ihminen ja hänen lyhyen tähtäyksen tavoitteensa ovat aina olleet sitä hänen tietämättään käytetyt elämän säilymisen laajempaan päämäärään.”
Liehu näyttäisi ulkomailla asuessaan unohtaneen äidinkielensä. Toisinaan sama vaikutus on sillä, että kaikki oman alan lähteet ovat vieraskielisiä. Suomentaminen jätetään kriitikon vaivoiksi.
Mitä kirjallisuuden ja sukupuolen tutkijoiden kirjoituskokoelmassa Pervot pidot (2004) kirjoittava Anna Moring tarkoittaa ”libidinaalisilla investoinneilla”? Seksuaalista kiihottumista. Mitä Sanna Karkulehdon mainitsema romaanihenkilö oikeastaan haluaa, kun hän Karkulehdon sanoin ”on toivonut suhteesta reproduktiivista”. Lasta. Entä mitä koko kirjoituskokoelman läpi toistuva puhe ”sukupuolten binaarisesta vastakohtaisuudesta” tarkoittaa. No sitä, että biologisesti sukupuolia on kaksi ja että kulttuurisesti niitä on pidetty toistensa vastakohtina. Mutta se kai olisi selvää ilmankin, että mukaan otetaan numeroon kaksi perustuvia lukusarjoja ilmaiseva matemaattinen termi ”binaarinen”.
Kielen oikaisu ja sisällön kannalta merkityksettömän erikoissanaston karsiminen on kriitikon leipätyötä. Siihen pitää vain tottua. Vaikeampaa on sietää sitä, että vaikuttavuuden tavoittelu estää jopa asiantuntijaa havaitsemasta miten tavallinen kieli tavallisessa elämässä toimii.

Kirjoituskokoelmassa Tekstien arki (2005) peräti kolme suomen kielen tutkijaa pohtii yhdessä sanomalehtien tyypillistä pikku-uutisia, joissa ”traktori ja henkilöauto kolaroivat” tai ”pakettiauto törmää rekkaan”.
Fiksuilta näyttääkseen he päättelevät, että lehtitekstiin vaikuttavassa ”ideologiassa” onnettomuuden ”inhimillinen tekijä häivytetään ja kolareita tapahtuu ikään kuin itsestään”. Yksikään ei tunnista normaalin yleiskielen mukaista synekdokeeta, jossa osa (traktori) vastaa kokonaisuutta (traktori ja kuljettaja).
Silloinkin kriitikko yrittää suomentaa, kun suomentaja on väin kääntänyt.
Helsingin Sanomissa käydään pienin väliajoin lyhyt keskustelu tietokirjallisuuden julkaisemisesta Suomessa. Kesällä 2006 sen käynnisti Terra cognita –kustantamon johtaja Kimmo Pietiläinen, jonka mukaan suuret kustantamot laiminlyövät tärkeiden uutuuksien ja klassikoiden suomentamisen.
                      Toinen, samansuuntainen keskustelu oli jatkunut jo pitempään. Se alkoi vuosikymmentä varhemmin, kun samainen Helsingin Sanomat arvioi Pietiläisen suomennoksen Thomas S. Kuhnin kirjasta Tieteellisten vallankumousten rakenne hutiloiduksi ja käsittämättömäksi.
                      Jotkut virheistä ovat kömmähdyksiä. ”Late Wittgenstein”, jolla Kuhn tarkoitti filosofin myöhäistuotantoa, kääntyy filosofi-vainajaksi. Osa kuvastaa Pietiläisen omia ennakkoluuloja. ”Ihmiskunnan heiveröinen ote tieteensä saavutuksiin” muuttuu ”humanistien heiveröiseksi otteeksi” luonnontieteen sisältöihin.
                      Entä mitä tarkoittaa: ”Paradigma on kirjoittamattomiin lakeihin perustuvan oikeudellisen päätöksen lailla uusissa ja täsmällisemmissä oloissa tehdyn tarkemman artikuloinnin ja spesifioinnin väline”?
No sitä, että paradigma eli tutkimuksen kenttää yleisesti hahmottava teoreettinen malli toimii common law –oikeudessa annetun tuomioistuinratkaisun tavoin. Se voidaan muotoilla ja täsmentää uudelleen, kun aihetta tiukempiin soveltamisehtoihin ilmenee.
Pietiläisen toimeliaisuuden johdosta arvostelun virta jatkui tasaisena. Professori Yrjö Haila esitteli Tiede & Edistys –lehdessä evoluutiobiologi Jared Diamondin palkitun kirjan kulttuurin kehityksen luonnonhistoriallisista edellytyksistä: Aseet, taudit ja teräs. Pietiläisen suomennoksen epätarkkuuksista ja virheistä johtuen kaikki artikkelin sitaatit ovat kuitenkin Hailan omia suomennoksia.
Sitten oli Vesa Oittisen vuoro. Hän oudoksui Tieteessä tapahtuu –lehdessä sitä, ettei Pietiläinen ole Patricia Churchlandin Neurofilosofiaa suomentaessa kysynyt neuvoa kotimaisilta tutkijoilta, vaan tuntuu keksivän alan teknistä termistöä omasta päästään. Myös Pietiläisen lausearvoitukset jaksavat yhä ihmetyttää: ”Pääpiirteissään hienot kognitiiviset kyvyt maksavat itsensä eläimen hermostoissa”.  Samanlaista tekstiä syntyy Koreassa, kun tietokoneet kääntävät automaattisesti mikroaaltouunin käyttöohjeita.
Muutoin Oittinen oli yllättävän sopuisa, ja kiitti Pietiläisen kustantamoa kulttuuriteoista, vaikka maksavan asiakkaan näkökulmasta kyseessä voisi pikemminkin olla kuluttajansuojan ongelma. Jotkut myös väittävät, että Pietiläinen olisi parantanut tapojaan suomentajana. Tosin ei ihmisenä. Kirjamessuilla ja seminaareissa hän ei ole koskaan kiittänyt ainakaan minua hyvistä ja tarpeellisista korjausehdotuksista, vaan katsonut nenänvartta pitkin, mikä pitkältä mieheltä onnistuu helposti.

”Tietämättömyys ei ole jonkin puutetta”, kirjoitti amerikkalainen kirjailija Thomas Pynchon: ”Sillä on oma pikku järjestelmänsä”.
                      Tekstien arjen kolme tutkijaa ovat siitä hyvä esimerkki, oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen johtaja Janne Kivivuori on parempi. Ylpein Kivivuori on tietokirjasta, jossa faktaa on vain tekijän nimi. Kirjan nimi on jo fiktiota.
Alaotsikon perusteella Paha tieto (2003) käsittelee ”tieteenvastaista ajattelua antiikista uusimpiin kiistoihin”. Se olisikin ollut hyvä aihe. Valitettavasti useimmat kirjan esimerkit keskittyvät muihin asioihin, kuten virheelliseen tietoon, jota menneen ajan ajattelijat käyttivät sinänsä tieteellisen johdonmukaisesti, sekä keskenään kilpaileviin selityksiin, joita luonnontiede joutuu toisinaan sietämään, koska luonto on tutkimuskohteena kovin monimutkainen.
                      Loput suppean kirjan sivumääristä on varattu filosofeista, esteetikoista ja muista humanisteista koostuvalle ”kulttuurieliitille”, jonka vallanhimo ja laskelmoiva itsekkyys paljastetaan. Kirjansa mittaan Kivivuori nimeää humanisteiksi mm. Blaise Pascalin (matemaatikko, joka keksi laskukoneen), Gaia-hypoteesin esittäneen James Lovelockin (lääketieteen tutkija ja NASAn konsultti, joka vaurastui sairaalalaitteiden kehittäjänä ja väittää keksineensä mikroaaltouunin) ja Hitlerin pääideologina hirtetyn Alfred Rosenbergin (diplomi-insinööri).
                      Rationaalisuuden ja siten tieteen vihollisena hän pitää erityisesti uskontoa, joten uskonnollisten arvostustensa harhauttamiksi ajattelijoiksi hän nimeää mm. Humen, oman aikansa pahamaineisimman ateistin, ja Kantin, jonka välinpitämättömyys Jumalaa ja kirkkoa kohtaan johti kuninkaan puhutteluun. Immanuel Kantin mukaan ”moraali ei tarvitse uskontoa”, Kivivuori myöntää, mutta tästä huolimatta filosofi kuulemma oletti, että rahvaalla usko on moraalin tuki. Ei olettanut. Kant itse kirjoitti, että rahvaalla moraali on uskon tuki. Siksi ”Jumalan olemuksen salaisuudet” täytyy Katekismuksella ”muuntaa moraaliopetuksiksi, jotta ne olisivat jokaisen ymmärrettävissä”.
Kivivuoren kirjassa filosofiat ja historian tapahtumat kääntyvät toistuvasti päälaelleen, mistä vielä mainittakoon psykologi William Jamesin ja semiootikko Charles Peircen perustama amerikkalainen pragmatismista. Kivivuorelle se on jonkinlainen luonnontieteen lohduttomat totuudet kieltävä uskonfilosofia, joka syntyi ”vastareaktiona vuoden 1859 mullistukseen, Charles Darwinin Lajien synnyn ilmestymiseen”. Itse asiassa James oli tinkimätön Darwinin ihailija, jonka mielestä psykologian tuli tulevaisuudessa noudattaa evoluutioteorian luomaa osviittaa.
Kivivuoren sivistymättömyys on tympäisevää ja kirjan kustantajan vastuuttomuus lähenee rikollista, sen sijaan vastustajiksi koettujen ajattelijoiden vääristely on tutkijoiden kirjoittelussa aivan tavallista. Tavatonta ei ole sekään, että vääristely kohdistuu myös niihin lähteisiin, joiden kirjoittaja arvelee tukevan omia käsityksiään.

”Luonnonvalinta ei ole teoria vaan luonnonlaki”, toteaa sosiaalipolitiikan dosentti Anna Rotkirch kirjoituskokoelmassa Ihmistieteet tänään (2005). Lähteenä alaviite nimeää Ernst Mayrin yleistajuisen kirjan Evoluutio (suom.2003). Siinä viime vuosisadan ehkä merkittävin evoluutiobiologi muistuttaa, että ns. evolutiiviset ”lait” ovat vain ajasta ja paikasta riippuvaisista tapahtumista tehtyjä empiirisiä yleistyksiä. Siksi ne eivät täytä tieteellisten lakien vaatimuksia.
Mayrin käsitys siitä, mitä luonnonlailla voidaan tieteellisessä tekstissä tarkoittaa, tulee selväksi. Rorkirchin tarkoitus on epäselvä. Minun arvaukseni on, että kyseessä on pokerista tuttu bluffi. Rotkirchkin vastapelureina ovat muut sosiaalitieteilijät, jotka ehkä tuntevat luonnontiedettä vielä huonommin kuin hän, joten kilpaillessaan viroista ja huomiosta hän voi ainakin yrittää antaa vaikutelman, että omassa hallussa ovat todellista paremmat kortit.
Tässä tilanteessa kriitikon tehtävänä on katsoa ja korottaa.
Näin otettu riski ei ole kovin suuri, jos tietokirjallisuutta arvioiva toimittaja pitää mielessään työnsä kaksi perussääntöä. Ensinnäkin tyypillinen tietokirja ei sisällä kovin monia vaikeita asioita, käsittämättömiä lauseita on sitä enemmän. Toiseksikin kuka tahansa tietokirjan kirjoittaja voi väittää miten älyttömiä tahansa, asemasta ja koulutuksesta riippumatta.
Riittävästi paaduttuaan tietokirjallisuuden kriitikko ei ylläty enää mistään. Jokin vuosi sitten arvovaltainen The New York Times erotti uutistoimittajan, joka sepitti juttujensa asiantuntijalähteet ja välillä keksi kokonaisia tapahtumia omasta päästään. Jos samaa kuria noudatettaisiin yliopistoissa ja muissa tutkijoiden työpaikoissa, ne voisivat väljentyä huomattavasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti