Konservatiivi – oikeassa kolme kertaa runsaassa sadassa vuodessa?

”- Miksi miehet eivät voisi solmia avioliittoa miehen ja naiset naisen kanssa? – No kun ei voi.” Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini vastaa vuonna 2014 Iltalehden toimittajan kysymykseen tasa-arvoisesta avioliittolaista.

Totta. Ei voi, kun nykyinen laki kerran kieltää. Muita perusteita tai käytännöllisiä esteitä ei tosiaankaan ole.

”Jos lapsella on pääsääntöisesti äidin sukunimi, aviottomat lapset ja avioliitossa syntyneet lapset eivät millään tavoin erottuisi toisistaan.” Evankelis-luterilaisen kirkon kantaa edustanut tuomiorovasti Mauri Larkio kertoo radiohaastattelussa vuonna 1978 miksi hän vastustaa lakiehdotusta uudeksi sukunimilaiksi.

Totta. Avioliitossa ja avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset eivät todellakaan erotu toisistaan, jollei heitä erotella esimerkiksi sukunimilain avulla.

”Mielestäni nainen valtiollisen elämän alalla ei ole oikealla paikallaan. Naiset, jos heille annettaisiin äänioikeus, ylipäätään ja erittäinkin levottomina aikoina äänestäisivät äärimmäisyyspuolueiden kera”. Eduskuntauudistusta valmistelleen komitean puheenjohtaja Robert Hermansson kertoo eriävässä mielipiteessään vuonna 1906 miksi hän vastustaa naisten äänioikeutta.

Totta. Valtio-oikeuden professori Hermanssonin ennuste heijastuu aina nykypäivän kysymyksiin asti. Ensi perjantaina eduskunnan äänestettäviksi tulevaa aloitetta tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi kannattaa kaikkien kansalaisten enemmistö, kannattajien enemmistön muodostavat naiset.

Kiertoilmauksia

Homoseksuaalisuus (kreikan sanasta ὁμός ”sama” ja latinan sanasta sexus ”sukupuoli”) tarkoittaa seksuaalista suuntautumista, jossa yksilön seksuaalinen kiinnostus, romanttiset ajatukset, tunteet tai molemmat kohdistuvat pelkästään tai ensisijaisesti hänen omaan sukupuoleensa.

Homoseksuaalisuus tai lyhentäen homous ei ole leimaava, nolo, loukkaava tai muustakaan syystä kielletty sana. Myös ilmiönä homoseksuaalisuus on arkipäiväistynyt, muuttunut muodollisesti hyväksytystä yhä enemmän itsestään selväksi. Paitsi ehkä maan suurimman sanomalehden kulttuuriosastossa.

14.11. 2014 palkintoraati julkisti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajan lisäksi voittajan lähimmän kilpailijan sekä kaksi ”kunniamainintaa”. Kolmessa romaanissa neljästä homoseksuaalisuus oli päähenkilön olennainen piirre, neljännessä se oli tärkeä sivujuonne, yksi parisuhteiden mahdollisista rakennusaineista. Yhdessäkään Helsingin Sanomien arvosteluista ei käytetä sanaa homoseksuaalisuus.

Ratkaisu olisi väkinäisen edistyksellinen, mikäli tietoisena lähtökohtana olisi se, että pystyyhän Anna Kareninastakin kirjoittamaan käyttämättä sanaa heteroseksuaalisuus. Itse arvostelujen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että kyse on kainostelusta ja kiertoilmaisuista, jolle varsinkin kaikenlainen kirjoissa harjoitettuun naimiseen viittaava on kauhistus.

Seuraava luettelo HS:n kriitikoiden kiertoilmaisuista ei ole valikoiva vaan tyhjentävä. Muita viittauksia romaanien homoseksuaaliseen tematikkaan tai päähenkilöiden seksuaalisiin tekoihin ei arvosteluissa ole.

1. ”Toisenlainen seksuaali-identiteetti.” Kriitikko Helena Ruuska Pajtim Statovcin romaanin Kissani Jugoslavia arvostelussa.

2. ”Sukupuolinen suuntaus”. Kriitikko Antti Majander Antti Holman romaanin Järjestäjä arvostelussa.

3. ”Miesten välinen rakkaus.” Kriitikko Suvi Ahola Henna Kittin romaanin Elävän näköisen arvostelussa.

4. ”Suomalaisen asenneilmaston muutoksen kipeä historia”, ”luvattomat onnen hetket”. Kriitikko Antti Majander Tommi Kinnusen romaanin Neljäntienristeys arvostelussa.

Keskeneräinen sanakirja: Nila

Nila (phloem)

1. "...on putkilokasveissa oleva johtosolukosta koostuva solukko, joka kuljettaa orgaanisia aineita, erityisesti yhteyttämistuotteita lehdistä muualle kasviin. Nila ympäröi puuosaa yhtenäisenä kerroksena.
Männyn nilasta on tehty pettujauhoa" (Biologian sanakirja).

2. "...on hallinnon ja taiteen välisessä puunkuoressa: käytännön nila" (Markus Leikola).

3. Käypä myös kritiikin määritelmänä. Ja muunkin kulttuurijournalismin.

"Uskontoinen" kielen innovaationa

Maallistuneessa yhteiskunnassa uskotaan ylhäältä tulevaan tietoon, jonka syntyä tai sisältöä ei juurikaan vaivauduta pohtimaan (tilastot), muodostetaan lahkoja, jotka tulkitsevat pyhiä tekstejä ristiriitaisin tavoin (EU:n arvopaperikeskusdirektiivi) ja varsinkin taloudessa ollaan valmiita uskomaan jopa ihmeisiin (”luottamuskeiju”).

Mutta mihin enää uskotaan maallistuneessa kirkossa, jos mihinkään?

                      Kirkon edustajat joutuvat usein ottamaan kantaa muutoksiin, joita pronssikautinen kansanperinne tai keskiaikainen kirkolliskokous eivät ymmärrettävistä syistä osanneet ennakoida. Päivän lehdessä Espoon kirkkoherra Kalervo Salo esimerkiksi viittaa perheeseen, jonka miehen sukupuolenkorjausleikkaus pakottaa lainmukaisesti eroon. Luterilaisten arvojen mukaan ”tämä ei ole näiden ihmisten kannalta oikeudenmukaista”, kirkkoherra päättelee (HS 7.11.2014).

                      Ei kukaan nykyään ihmettele, ettei kirkon suhdetta naispappeuteen, ulkomaisiin kerjäläisiin tai leipäjonoissa seisovien seurakuntalaisten hätään käsitellä rukouksissa vaan asia valmistellaan arkkipiispan asettamassa toimikunnassa. Joten miksi ihmetellä sitä, että kirkkoherra vetoaa Jumalan sanan sijaan uskontokuntansa ”arvoihin”? Eihän Jumalaa ylipäänsä julkisessa keskustelussa mainita, jollei kyse ole esimerkiksi arkkipiispan pyhäinpäivän tai joulun lehtikolumnista. Ja silloinkin se on lähinnä sosiaalinen rituaali, johon osallistuminen ei edellytä keneltäkään vakaumuksellisuutta. Kuten kynttilän sytyttäminen tai kuusen koristeleminen.

                      Arvojen lisäksi on toki muitakin korvaavia ilmauksia. Jos eduskunnassa vastustaa kansalaisaloitetta sukupuolineutraaliksi avioliittolaiksi, ”omatunto” kuulostaa yhä useamman mielestä paremmalta kuin ”Raamattu”, joka ennen oli vanhurskauden lähde ja takuu.

                      Korvaavien sanojen lista myös jatkaa kasvuaan. Uusin kuulemani on niin ikään päivän lehdestä. Enää ei sanota edes uskonnollinen, pitää sanoa ”uskontoinen”. Innovaation nosti esiin opetusneuvos Tapio Ahokallio.

                     Ahokallion mukaan ”li­be­raa­leis­sa län­si­mais­sa ei-us­kon­toi­nen pu­he on sa­man­lais­ta ar­vo­ja et­si­vää pu­het­ta kuin us­kon­toi­nen, sil­lä kum­pi­kin pe­rus­tuu, ei tie­toon tai tie­tee­seen, vaan us­koon joi­den­kin ar­vo­jen oi­keel­li­suu­des­ta”. No ei ole, mutta tällä kertaa tarkoitus ei kai ollutkaan sievistellä uskonnollisen puheen irrationaalisuutta, vaan vähätellä ei-uskonnollisen argumentoinnin rationaalisuutta.

Viimeksi kuultuna: Icons & Influences

George Cables: Icons & Influences. HighNote 2014.

Jazz on kevyen musiikin laji, joka nojaa vankasti omaan historiaansa. Hierarkia lajin aatelispolven ja nykypolven välillä on itsestään selvä, joten varsinaista vertailua ei kannata edes yrittää. Se olisi kuin asettaisi rinnakkain Paasikiven päiväkirjat ja Stubbin twiitit.

                      Omassa kastissaan olevien muusikoiden rintama on tietysti harvennut vuosien myötä, mutta vielä on esimerkiksi pianisti George Cables, s. 1944.

Jos Cables ei ole Thelonius Monkin tai Bill Evansin aatelista juurta, niin vanhempi valtiomies kuitenkin. Trio-levyllä Icons & Influences Cables kommentoi edesmenneitä mentoreita ja tovereita, tuoreimpana menetyksenä suurenmoinen Mulgrew Miller.

                      Cedar Waltonia Cables muistaa omalla sävellyksellä, josta melodiavelhona tunnettu Walton olisi ylpeä. Duke Ellington huomioidaan itseoikeutetusti Dave Brubeckin klassikolla ”Duke”, joten siinä kumarretaankin kahdelle mestarille yhdellä kertaa.

                      Levy saa kuulijan rakastumaan perinteiseen jazzin yhä uudelleen, ja arvostamaan liian huonosti tunnetun veteraanin virtuositeettia. Harva jazz-pianisti osaa näin luontevasti käyttää pedaalien kaiku- ja sostenutoefektejä, eikä svengaavien sormien hidastumisestakaan ole mitään merkkejä.

Pari kysymystä tuoreelle nobelistille

Patrick Modiano, s. 1945. Kirjallisuuden Nobel-palkinto 2014.

Unohtunutta kadonnutta muistamassa. Tai muistamassa kadonneen unohduksen. Kaikki Modianon romaanit, siis aivan kaikki, tiivistettynä yhteen kappaleeseen:

Ja minusta tuntui luonnolliselta ottaa numero 01 13 24 Klostersin tässä Rochoyn asunnossa joka kuitenkin liittyi kokonaiseen, nyttemmin jo niin kaukaiseen osaan elämässäni. Kyllä kyllä, luonnolliselta. Ehkä se johtui auringosta, joka tulvehti ikkunoista huoneeseen tänä aamuna. Tai päätöksestä jonka olin tehnyt.  Tunsi olevani kevyellä mielellä. Entä jos menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat toisiinsa. Miksei niillä voisi olla mitä erilaisimpien elämänkäänteiden kautta salainen yhtenäisyys, hallitseva parfyymi.

Kadonnut kortteli, Quartier perdu (1984). Suom. Jorma Kapari.

Aivan.

Ymmärrän kyllä miksi ”tunteen” pitää aina olla ”luonnollinen” (kyllä kyllä), ja miksi ”hallitsevan” on samalla oltava ”salainen”. Se vapauttaa meidät vastuusta ja tekee olon ”kevyeksi”. Mutta miksi ”osan” pitää olla ”kokonainen”? Ja kenen oli se valkoinen Lancia, ja miksei Citroen?

Saattaisin keksiä vastaukset itsekin, mutta kuten kaikki aina sanovat: Modianon romaaneista ei oikein muista mitään…

Ajan leima, ehkä. Tai jälki tapauksesta joka menettämään muistin koko elämän ajaksi. Minäkään en tästä päivästä lähtien halua muistaa enää mitään.

Aikamme ajattelijoita: Viinasta ja paloturvallisuudesta

Piti tämäkin lopulta lukea. Tai ei olisi pitänyt, kun oli aika turha julkaisu. Lasse Männisto (kok) & Sanni Grahn-Laasonen (kok): K18 – Tähtisädetikku – ja 45 muuta turhaa sääntöä, ohjetta ja kieltoa (2013).

”Uskomme, että suomalaiset osaavat tarvittaessa myös tehdä valintoja itse. Kaikkea ei tarvitse miettiä ihmisten puolesta valmiiksi. Valmiiksi tarjoiltu sääntö itse asiassa passivoi jättämään oman pohdinnan vähemmälle. Me uskomme, että Suomi muuttuu paremmaksi maaksi, jos yhteiskunta antaa myös vapauksia, mutta kannustaa ihmisiä käyttämään niitä vastuullisesti ja harkiten.  Ylisääntely passivoi, valinnanvapaus aktivoi.”

Suomessa on kunnilla 535 lakisääteistä tehtävää, kirjoittajat kertovat, ja sitä kirjoittajat eivät edes kerro, että kuinka monta niitä on valtiolla, mutta ylisääntelyn todellinen ongelmakohta nousee silti selkeänä esiin.

Yhdeksän ”norminpurkutalkoiden alkuloikaksi” nimetyistä säännöistä rajoittaa kirjoittajien mahdollisuutta käyttää alkoholia missä tai miten he itse haluaisivat. Se tarkoittaa siis joka viidettä listattua sääntöä (20 %). Yhdeksästä säännöstä kaksi (22 %) ei perustu viranomaismääräykseen, vaan elinkeinonharjoittajan vapauteen päättää miten alkoholin nauttiminen ja anniskelu on järjestetty hänen omistamissaan tai muutoin valvomissaan tiloissa. Kaksi muuta (20 %) lienee juolahtanut kirjoittajien lähinnä siksi, että muutos oli jo viime vuonna lainvalmistelussa, joten niiden mainitsemisella epäkohtina alkoi olla kova kiire.

Sikäli ei ole yllätys, että kirjoittajien ”oma pohdinta” ja pykälien aktiivinen seulonta ja ymmärtäminen on jäänyt vähemmälle myös muutamissa muissa esimerkeissä.

”Ihanko totta, että ksylitolia ei voida jakaa lapsille päiväkodissa ilman sosiaali- ja terveysministeriön ohjeistusta?”

Ei ole totta. Sitä ohjetta kyllä pyysi kokoomuksen kansanedustaja ja kunta- ja terveysjaoston puheenjohtaja Sari Sarkomaa. Mutta ei saanut.

”Koiravero. On siinäkin vero.”

Niin on. Kahdessa Suomen kunnassa. Yhteensä Suomessa on kuntia 320. Joten voisi tämänkin purkaminen olla alku, mutta tuskin loikka.

”Raideliikenteestä puuttuu yhä kilpailu. Miksi? Kilpailua on haluttu vauhdittaa jo vuosia, miksi ei olla päästy puuta pidemmälle?”

Ei puutu. Rahtiliikenne on avointa kilpailulle, joten puuttuvat kilpailijat. Pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä kilpailun voisi myös aloittaa pykälien puolesta koska tahansa, mutta reilua tapaa allokoida kannattavat ja kannattamattomat reitit mahdollisille halukkaille tuntuu olevan vaikea keksiä.

”Voimassa oleva ELY-keskuksen harkinnanvarainen liikennöintilupakäytäntö estää uusien, innovatiivisten yrittäjien pääsyn linja-autoliikenteen markkinoille.”

Oli voimassa, kun kirjoittajat kirjoittivat pamflettia. Ei ole enää. Onnibussit ynnä muut maanteille tuonut suuri lainmuutos ollut tekeillä vuodesta 2009, joten luulisi eduskunnassa istuneiden kirjoittajien huomanneen, että se oli paperilla valmiina odottamassa seuraavan kevään voimaan astumista. Ja mainittuna oman puolueen allekirjoittamassa hallitusohjelmassa.

 ”Uusilta ja uudehkoilta omakotitaloilta vaaditaan myytäessä ja vuokrattaessa energiatodistusta, joka perustuu teoreettiseen laskelmaan. Todistuksella ei siis välttämättä ole mitään tekemistä todellisen energiankulutuksen tai ympäristöystävällisyyden kanssa, mutta sen hankkiminen maksaa.”

Teoreettinen laskelma ei kerro asumiskuluja, jotka riippuvat pitkälti asumistavoista. Mutta se antaa eri ihmisten asumistavoista riippumattoman vertailuluvun eri talojen vaikutuksille suhteessa ympäristön rasitukseen. Laskelman energiatehokkuuskertoimet ovat maakohtaisia, ja huomioivat sen, miten rakennuksen käyttöenergia tuotetaan. Todistuksella on siis jotain tekemistä ympäristöystävällisyyden ja ns. ilmastotalkoiden kanssa, ja miksi se ei saisi maksaa talokaupassa kun se jo maksaa auto- tai kodinkonekaupassakin?

”Kerrostalossa, jossa ei ole hissiä, kerrostasojen välisen portaan tulee saada riittävästi luonnonvaloa ja siinä tulee olla vähintään yksi välitasanne kerrostasanteiden välillä. Tällä tarkkuudella säädetään ympäristöministeriön rakentamismääräyksissä.”

Toki tarpeettomia pykäliä nuorelle, notkealle ihmiselle, jolla on aina kaiken varalta mukana taskulamppu. Mutta sitten on meitä muita, jotka ihan kokemuspohjalta, mahdollisesti ikääntyneinä ja monissa eri olosuhteissa asuneina, pidämme näitä määräyksiä kohtuullisina.

”Huviveneiden käsisammuttimet on tarkastutettava tarkastajalla joka vuosi.”

Ennen vanhaan porvari veneili, ja tiesi mikä riski syntyy palavista nesteistä, sähkölaitteista ja lasikuidusta, joka on hyvin vaativa sammuttaa ja tuottaa palaessaan paksua, myrkyllistä kaasua. Tästä pykälästä henkensä ja omaisuutensa arvon tunteva veneilijä ei valita muuta kuin joidenkin tarkastajien leväperäisyyttä työssään. Työkoneissa ja rekoissa, joista pääsee tulta pakoon maan kamaralle, tarkastusväli on muuten puoli vuotta.

”Lounais-Suomen aluehallintoviraston taannoisen tulkinnan mukaan potilaan kutsuminen  nimellä lääkärin vastaanotolle loukkaa tietosuojaa ja on lainvastainen.”

Iltapäivälehden uutisen lisäksi voisi lukea myös valvovan viranomaisen tiedotteet. Entä sitten, jos yksi ihminen kanteli nimensä kuuluttamisesta viranomaiselle? Sekin on sitä yksilön valinnan vapautta. Ei koske meitä muita, vahvisti Valvira.

”Miksi ihminen ei voi kilpailuttaa omaa nuohoojaansa? Piirinuohoojajärjestelmästä on luovuttava ja nuohous on voitava valita vapailta markkinoilta.”

Tai kilpailuttaa palokuntaansa? En tiedä, mitä kirjoittajilla on paloturvallisuutta vastaan, mutta järjestelmä, jossa pelastuslaitoksen nimeämä piirinuohooja tulee ja tekee lakisääteisen nuohouksen ilman eri tilausta, lienee vaihtoehdoista turvallisin. Turvattominta on saaristokunnissa, jonne nuohoojaa ei tuo kuluttajan kutsu, avoin kilpailu, loitsu eikä rukous. Lakisääteisen autokatsastuksen avaaminen markkinoille toimi, koska oli toimivat, kasvavat markkinat ja erilainen tuote. Nuohouksen vapauttaminen sääntelystä johtaisi ensimmäisenä epätasa-arvoisiin kustannuksiin ja kasvaviin vakuutusmaksuihin. Täällä Turussa, jossa kuuluisien puutalokorttelien lisäksi on muutakin nuohottavaa, voisi ehkä valita parin eri firman palvelujen ja hintojen väliltä. Ja sitten huudella moninkertaiset nuohousmaksut maksaville syrjäseutujen asukkaille, että kotipaikka on oma valinta. Vaihtoehto se on tämäkin.

”Tietyt lääkärinoikeudet on sidottu siihen, kuka maksaa palkan. Virkalääkäri voi kirjoittaa M1-lähetteen, mutta yksityisellä sektorilla työskentelevä, saman koulutuksen saanut ja samaa työtä tekevä lääkäri ei voi. Jälkimmäinen ei myöskään voi kutsua virka-apua, vaikka sitä tarvittaisiin, vaan hänen on soitettava virassa olevalle kollegalle kotiin tai toiseen kuntaan tilanteen niin vaatiessa, jotta tämä voi tehdä sen potilasta näkemättä.”

Myös muu kuin virkasuhteessa oleva laillistettu lääkäri voi laatia tarkkailulähetteen laissa säädetyillä edellytyksillä. Mutta koska kirjoittajat eivät ymmärrä, että tässä puhutaan merkittävästä julkisen vallan käytöstä ja lain suomasta turvamekanismista mielivaltaa vastaan, niin heidän väärinkäsityksiään ei ehkä kannata oikaista tämän enempää. Sanottakoon nyt kuitenkin selvennykseksi, ettei virassakaan oleva lääkäri voi pyytää ”virka-apua” poliisikoulun käyneeltä talonmieheltä, vaan ainoastaan poliisiviranomaiselta.

Ai niin, entä se ”tähtisädetikkujen käyttö on kielletty alle 18-vuotiailta”?

Ensinnäkin se on tahtisadetikku. Toiseksi kielto on hyvä esimerkki selkeästä ja yksinkertaisesta hallintotyöstä. Jos ilotuliteiden valvonta on huomattu välttämättömäksi, koskee se myös tähtisadetikkuja. Räjähde, josta tuote on valmistettu, ei muuksi muutu, eikä viranomaisen kuulu säveltää kemiaa mieleisekseen. Mutta jos yksinkertainen ja niukka sääntely ei kelpaa, sääntelyn voi myös säätää monimutkaisemmaksi. Ja kirjoittaa eduskunnassa tähtisadetikulle oman pykälän. Jos siihen kerran on eduskunnassa aikaa ja kutsumusta. Sillä välin me kansalaiset jatkamme entisen malliin. Jätämme muutamat pykälät noudattamatta ja huomion kipeiden poliitikkojen pamfletit lukematta.