Mitä tapahtui todella

Kymmenen vuotta Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikkona, ja toimitus oppi kirjoittamaan nimeni joka toinen kerta oikein. Kohtuullinen journalistinen saavutus. Kuten sekin, että Eeva Joenpellon elämäkertakirjoittajalta kenties saadut faktat menivät väärin. Mitään ”hämärää” ei ole.

Näin Antti Majander päivän lehden kolumnissa:

”Helena Ruuskan tuoreen teokseen Elämän kirjailija Eeva Joenpelto haastateltu kirjasäätiön eläkkeellä oleva asiamies Veikko Sonninen paljastaa – jostain kumman syystä – että vuonna 1994 kaunokirjallisuuden Finlandian kohdalla kaikki ei mennyt sääntöjen mukaan. Syylliseksi hän mainitsee itsensä: ”Ylitin valtuuteni lautakunnan sihteerinä.”

Hän näyttää tuntevan asiasta lähinnä ylpeyttä: ”Epäkirjallisten syiden takia ei voi syrjäyttää hyvää romaania.”

Syksyllä 1994 alkoi vaikuttaa siltä, että Ilpo Tiitisen johtama sekä Sirkka Svedbergin ja Putte Wilhelssonin täyttämä raati saattaisi jättää Eeva Joenpellon loppukauden merkkiteoksen Tuomari Müller, hieno mies pois vuoden kuuden parhaan sakista.

Sonninen kuuli asiasta, ja ”hänen mielensä kuohahti”. Niinpä asiamies kertoo ryhtyneensä toimiin ennen muuta WSOY:n jo eläkkeellä olleen kustantajan Vilho Vikstenin kautta.

Viksten on nyt kuollut, Tiitinen samoin. Tapaus jää hämäräksi.

Ruuskan myös haastattelema Wilhelmsson ei mainitse ihmeempää dramatiikkaa ehdokaslistan viimeisen paikan täyttämisessä. Tuomari Müller sai paikan, ja Joenpelto muutama viikko myöhemmin Tellervo Koivistolta palkinnon, kuten osattiin odottaa.”

Todellisuudessa Veikko Sonninen oli raadin sihteeri ilman puhe- tai äänivaltaa, joka palkinnon rahoittajan edustajana vältti yrittämästä vaikuttaa raatilaisten mielipiteisiin. Ja tarjosi yhden elämäni parhaista illallisista Hotelli Tornissa. Klassinen herkkusienikeitto, unohtumaton poron kieli ja normaali Sacher-viipale vahvan kahvin kera.

                      Ja todellisuudessa saatoin oikeiden töiden takia laiminlyödä kokouskertoja juuri sen verran, että uuvuttavan urakan jälkeen tuli vastaan sekin tilanne, jossa lopullinen ehdokaslista lopullista valitsijaa varten oli käytännössä valmis. Ilman Eeva Joenpeltoa.

                      Tässä tilanteessa listan viimeisenä sinnitteli Laila Hietamies, nyk. Hirvisaari. Sen vuotista romaania en enää nimeltä muista. Eikä se ole tärkeää, kunhan muistetaan, että taiteilijana arvostan Hirvisaarta korkealle, yhtä korkealle kuin hänen periaatettaan olla hakematta niukkoja taiteilija-apurahoja, koska muutenkin tulee toimeen. Riittää, että itse muistan kuinka tämä romaani oli monilta yksityiskohdiltaan riittämätöntä kartanoviihdettä verrattuna Joenpellon arkkitehtoniseen rakenteen hallintaan.

                      Oma kantani oli, että Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies tuli valita ehdokaslistalle viimeisenä tai toiseksi viimeisenä, mikä oli sen ansaitsema paikka vuoden korkeatasoisessa taiteellisessa annissa. Ei siis tekijänsä parhaimpia, eikä tunnustus pitkästä urasta. Vaan yksilöllisen ansionsa mukaan.

                      Raadin ainoa este olla samaa mieltä oli Tellervo Koivisto, ensimmäinen – vai oliko jo toinen – henkilö, joka yksin tulisi päättämään Finlandia-palkinnon voittajan. Jokainen meistä tiesi hänen makunsa ja hänen suosikkinsa. Olimme ikään kuin tilanteessa, jossa me tekisimme ratkaisun, josta me tiesimme, mihin se johtaisi. Kuten johtikin.

                      Intin, ettei sen asian ajatteleminen kuulu meille. Ja ennen kuin pääministeri Juha Sipilä määritti kompromissin käsitteen uudelleen, minä esitin, että tehdään niin kuin minä sanon tai ei tehdä mitään. Ja ennen kuin Matti Putkonen muistutti miehen eturauhasen merkityksessä politiikassa Ylen A-Walkissa, Lailan puolesta liputtanut Ilpo muistutti sen merkityksestä kulttuuripolitiikassa. Vessasta raadin puheenjohtaja tuli mielensä muuttaneena.

                      Nyt kerron Ilpolle ensimmäisen kerran, että minäkin olin muuttanut mieleni. Olisin antanut periksi. Kuten Ilpokin teki. Olimme siis molemmat yhtä viisaita. Mutta Ilpo ehti ensin, ja teimme paremman päätöksen.

                      Ja se päätös ei siis koskenut Joenpellon myöhäiskauden vahvimman romaanin kirjallista arvoa. Se koski raadin roolia tilanteessa, jossa lopullisen päätöksen teki diktaattori. Tellervo Koivisto. Päätimme, ettei hänen ratkaisunsa ennakointi kuulu meille. Mistä Veikko nyt olisi keksinyt Vilho Vikstenin, sitä en tiedä. Tai miten kukaan ulkopuolinen olisi voinut vaikuttaa keskusteluun, joka käytiin yhden suljetun kokouksen aikana, sitäkään en tiedä. Jos nyt esille nostettua huolta Joenpellon asemasta oli koettu, niin Veikko jätti sen meille tunnollisesti kertomatta. Kuten roolinsa edellytti.

Sen nyt kuitenkin tiedän, että ”dramatiikan” puute tarkoittaa hyvässä hengessä käytyä keskustelua toisiaan ymmärtäneiden raatilaisten kesken, myös Sirkan tärkeän panoksen muistaen ja huomioiden.

Arvovalintoja ja lukuarvoja

Eilen pohdin pientä korvausta vastaan arvovalintoja, joita toimittajat joutuvat tekemään päivittäin.

Jos lukuarvot ovat 1,8 % ja 3,7 %, niin onko ero pari prosenttiyksikköä vai kaksinkertainen?

Molemmat ovat oikein, mutta valinta riippuu tietysti siitä, haluaako eron kuulostavan melko mitättömältä vai peräti mittavalta. Tai mitä luulee lukijoiden haluavan. Toisinaan he haluavat vahvistuksia ennakkokäsityksilleen. Siihen tilastot ja erilaiset tilastointitavat tarjoavat enemmänkin mahdollisuuksia kuin vain numeroille huolella valitut epiteetit.

                      Otan esimerkiksi samalla viikolla käymäni keskustelun sosiaalisessa mediassa.

Ovatko Juha Sipilän johtaman hallituksen esittävät leikkaukset ja erityisesti niiden toteuttamiseksi kaavaillut pakkolait tarpeellisia ja toimivia ratkaisuja talouden ja erityisesti vientiteollisuuden elpymisen kannalta? Vai onko niiden taustalla myös muita, kenties ideologisia motiiveja?

                      ”Tekeillä on järjestelmänmuutos”, tuomitsi kansanedustaja Timo Harakka, sd, blogikirjoituksessaan: ”Hallitus supistaa pysyvästi julkisten palveluiden rahoitusta. Yhteiskunnan tuloja siirretään yrityksille. Veronkiertoa tämäkin, tavallaan.”

                      Nyt kun meistä kaikista on tullut talouden asiantuntijoita – tai ainakin talouspäivityksistä on tullut Facebookin uusi kissavideo – kansanedustajan saamat vastaväitteet olivat paikoin kärkeviä. ”Käsittämätön surkea vitsi”, muotoili eräs kirjoittaja, ja esitti seuraavan perustelun:

                      ”Vuodesta 2008 vuotuiset julkiset menot ovat kasvaneet noin 26 miljardilla samalla kun BKT on supistunut. Ja sinusta parin miljardin leikkaus olisi ’järjestelmänmuutos’? Ja veronalennukset ovat ’tulonsiirto’? Pelkästään tällä vuosikymmenellä sosiaaliturvarahastojen yrityksiltä keräämät verot ovat kasvaneet liki kolmella miljardilla eurolla.”

                      Ottamatta (vielä) kantaa itse asiaan, niin kommentti kuvastaa oikein hyvin kansalaisilta toivottua kriisitietoisuutta. Lisäksi se kertoo miten omalle käsitykselle sopivia numeroiden kokoluokkia voi valita ilman, että ne itsessään olisivat virheellisiä. Yhteismitattomia kylläkin.

                      Tässä tapauksessa julkiset menot on löydetty tilastomomentilta ”käyvät hinnat” ja BKT:n kehitys tilastomomentilta ”viitevuoden hinnat”. Käsitesekaannuksen seurauksena tuli jopa mahdolliseksi sanoa, että 12 miljardia kasvanut BKT olikin ”supistunut”.

Eikö kirjoittajan ajatus olisi auennut, vaikka hän olisi kertonut, että julkisten menojen suhde BKT:sta on kasvanut? Ehkä ei.

Samallahan kirjoittaja kertoo, että sosiaaliturvarahastojen keräämät veroluonteiset maksut ovat kasvaneet. Tätä kiistatonta faktaa vasten ei ilmeisesti olisi ollut viisasta myöntää, että näiden maksujen osuus BKT:sta oli viime vuonna sama 12,7 % kuin vuonna 2009. Tai että euromääriä olennaisempi muutos sosiaaliturvamaksuissa on ollut maksutaakan vähittäinen siirtely työnantajalta työntekijöille. Ja juuri sitä kansanedustaja Harakka näyttäisi tarkoittaneen ”järjestelmämuutoksella”.

Kirjoittajan vasta-argumentti kompuroi käsitteelliseen huolimattomuuteen, joka on tehty oman ennakkoasenteen hyväksi (kriisitietoinen ymmärtää hallituksen esitysten välttämättömyyden). Mutta ei se siihen vielä kaadu, joten kirjoittaja jatkaa:

                      ”Joka tapauksessa julkisten menojen reaalinen kasvu oli siis 18,5mrd ja BKT on reaalisesti supistunut noin 14 miljardia. Näissä edellinen luku vuoden 2014 rahassa ja jälkimmäinen 2010. Jotta menisi mahdollisimman vaikeaksi. 2010 sotuverojen osuus bkt:stä oli Tilastokeskuksen mukaan 12,1% ja 2014 12,7%. Onko aiemmin maksuja siirretty työnantajalta työntekijälle, en nyt muista?”

                      No tälläkin kertaa termit ”reaalinen kasvu” ja ”reaalinen supistuminen” menivät väärin, ja oikea luku vuodelle 2010 veroluonteisten maksujen osuudesta BKT:sta vuodelle 2010 on 12,5, mutta ei se nyt ehkä ole oleellista.

Debatin teema, eli mitä kansanedustaja Harakka puhui, on politiikan eikä talouden trendit. Jotta teemassa pysytään, lukujen ei pidä olla ainoastaan oikein. Lisäksi niiden pitäisi olla relevantteja.

Tehty kelamaksujen poisto työnantajan osalta tai tekeillä oleva työnantajamaksun alentaminen viidennekseen eivät näy (eivätkä näkyisi) nyt esille nostetuissa Tilastokeskuksen luvuissa. Tilastoista ei myöskään voi lukea suoraan, että miten pitkälle kotimaisia markkinoita voidaan supistaa viennin hyväksi. Toisaalta me voimme tilastoista arvioida, että toimiiko tämä konsti yhtä hyvin kuin vaikkapa 70-luvulla.

Oletuslähtökohta on se, että hallituksen leikkausohjelma on ns. sisäinen devalvaatio, joka valuuttadevalvaation mahdollisuuden puuttuessa tehdään leikkauksena julkisiin menoihin ja palkkoihin. Mutta 70-luvulla, jolloin valuuttadevalvaatio tuntui talouden hopealuodilta, metalli- ja puunjalostusteollisuuden kokonaismenoista palkkoja oli yli puolet, nykyisin (alakohtaisin eroin) 7-20 % (johtuen lähinnä materiaalimenojen kasvusta suhteessa henkilötyön automatisointiin).

Toinen seikka on sitten mielikuva, että vienti on kärsinyt, vaikka se elättää Suomen. No ehkä ei. Viennin osuus BKT:sta on Suomessa nyt 38 %, kuten se oli 10 vuotta sitten. Vähän alempi kuin vaikkapa Ruotsissa, mutta sielläkin se oli sama 10 vuotta sitten.

Onko siis totta, että Suomi elää viennistä? Ei oikeastaan. Ja onko vienti kärsinyt taantumasta erityisesti? Ei oikeastaan, ei lukuun ottamatta Ukrainan kriisin vaikutusta elintarvikevientiin. Mutta se on poliittinen ongelma, johon kilpailukyky ei tuo ratkaisua.

Onko Harakka siis väärässä tukiessaan taas talousteoreetikkojen rintamaa (tuorein esimerkki tässä), joka pelkää kotimaisen kysynnän tukahduttamista hallituksen ohjelman lyhyen tähtäimen sivuvaikutuksena - ja sen seurauksia vaikkapa tiukkaa leikkauslinjaa kokeilleen Espanjan 20 % työttömyyslukujen toisintona?

Oma näkemykseni on Harakan puolella, ja jos sitäkin haluaa kutsua ennakkoasenteeksi, niin voin siteerata tuekseni mm. luottoluokitusfirmoja, Raimo Sailasta, Aalto-yliopiston professoria ja Etlaa. Tai onko edes kiistanlaista, että hallitus tähtää korkeampaan työttömyyteen, joka ei ole ainoastaan julkisten menojen tunnustettu seuraus taantumassa vaan lisäksi teoreettisesti laskelmoitu väline hallituksen ideologisesti etsimien ”rakenteellisten uudistusten” toteuttamiseksi? Ei minusta, jos luen Juhana Vartiaisen, kok, blogia.

Viime kädessä ei kai olekaan olemassa mitään erimielisyyttä siitä, että ovatko kaikki edellä mainitut luvut oikeita (eivätköhän ainakin oikeampia kuin pääministeri Sipilältä yleensä kuullut), vaan ovatko ne niitä relevanteimpia lukuja, joilla Harakan moittimaa politiikkaa voi arvostella tai tukea?

                     

Yhtä mieltä voi kai olla siitä, että hallituksen ”tuottavuusloikassa” relevanttia ovat ainakin yritysten palkkamenot. Erimielisyyttä pitää siis tuottaa siitä, kuinka suuria ne ovat. Ja siis miten suuri vaikutus menojen leikkauksilla on vientiyritysten kannattavuuteen (joko suoraan palkoista tai yhdessä sivukulujen pienentämisen kanssa).

                      Omaa, tai siis kansanedustaja Harakan kantaa, puolustin jo sillä, että palkkamenot ovat nimenomaan vientiteollisuudessa melko pienet suhteessa kokonaismenoihin, joten niiden korjailulla ei saataisi merkittäviä tuloksia. Ongelmat, joita taloudella todella on, olisivat siis todellisuudessa toisaalla kuin hallitus väittää.

Esitettyjä leikkauksia puolustanut kirjoittaja on taas toista mieltä. Ja yhä hän valikoi tilastoista lukuja, jotka eivät mitenkään tue hänen näkemystään, mutta jotka täyttävät sen yksinkertaisimman ehdon, että ne ovat eri kokoluokka kuin minun lukuni. Ne ovat suuremmat:

                      ”Metalli- ja metsäteollisuuden arvonlisästä palkkojen osuus on noin 70%. Ainoastaan kemianteollisuudessa luku on alle 50%. Tämä on globaalissa maailmassa jossa materiaalivirrat liikkuvat aivan toisella tavalla kuin 70-luvulla melkoisen keskeinen luku. Palkkojen vaikutus tuotannon jalostusmarginaaliin on erittäin suuri.”

                      Ei palkkojen, vaan työn tuottavuuden. Kun puhutaan hyödykkeiden jalostusarvosta, puhutaan samalla työn tuottavuudesta eikä hinnasta.

Henkilöstömenot, joihin itse viittasin, ovat vain kulurakenteen aritmetiikkaa. Hyödykkeiden arvonlisäys eli ”added value” on puolestaan se hyödykkeen myyntihinnan sekä sen valmistukseen käytettyjen välituotteiden ostohinnan erotus, joista vuoden mittaa ynnätään yhteen kansantalouden tuotannon arvo eli BKT.

Yksinkertaistaen voisikin sanoa, että työnantajan näkökulmasta edellisen pitäisi olla mahdollisimman pieni ja jälkimmäisen suuri. Ja juuri tähän hallituskin sanoo pyrkivänsä (vaikka kaikki eivät keinojen toimivuuteen uskoisi).

Ymmärsinkö oikein?

Kyllä vain, myös minua nolottaa, että miten paljon kulttuuritoimittajan FB-seinällä on kommentteja kansantaloudesta. Ja nyt vielä blogissa. Mutta pari retoriikan luentoa pitäneenä sivutoimisena tuntiopettajana minua niin vain harmittaa tämä kielikuvien käyttö talouspuheessa:

”Olemme pudonneet kelkasta”. Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälä päivän lehdessä. Ketkä me? Mikä kelkka?

Ymmärtääkseni tässä puhutaan Euroopassa virinneestä kasvusta, jonka taustalla oli lukemani mukaan kulutustavarakauppa. Ei mikään suomalaisen vientisektorin mukavuusalue. Eikä tämä ”putoaminen” sitä paitsi ulotu työn hintaan: teollisen työn yksikköhinta on jo nyt alhaisempi kuin Saksassa, Ruotsissa tai Ranskassa, ja työn hinta myös nousee verrokkimaissa nopeammin kuin Suomessa.

Mitään putoamista ei sen sijaan ole tapahtunut parjatulla julkisella sektorilla, jonka pitäisi nyt palkka- ja muilla leikkauksilla rahoittaa yksityisen sektorin työnantajamaksujen leikkaus – ja siis viennin tukeminen. OECD:n tuoreimmissa raporteissa Suomessa on keskimääräistä vähemmän virkamiehiä väestömäärään nähden. Ja he tekevät työtään keskimääräistä pienemmillä palkoilla, kun mittarina on bkt henkeä kohti. Julkinen sektori on myös talousjärjestön käyttämillä mittareilla keskimääräistä tehokkaampia mm. oikeuslaitoksessa ja veronkannossa ja erityisen tehokas koulutuksessa. Terveydenhoidossa ollaan vielä keskivertoa tehottomampia, mutta kehitys sairaalapäivissä ja perusterveydenhoidon asiakasjonojen lyhentämisessä onkin sitten ollut huipputasoa.

Ymmärsinkö nyt siis oikein, että ”kelkka” on ensinnäkin sellun, koneiden ja öljyjalosteiden maailmanmarkkinahinta, joka kaikille sama ja mihin mikään hallitus ei voi oikein vaikuttaa? Ja ”kelkka” on toiseksikin teollisen tuotannon rakenne, joka Suomessa eroaa useimmista muista EU-maista yksipuolisuudellaan, ja johon hallitus voisi enintään vaikuttaa ylläpitämällä koulutusta ja tutkimusta? Joista siis leikataan myös.

Ja ymmärsinkö oikein, että ”me” on ensinnäkin vientiteollisuus, joka on epäonnistunut kehittämään omaa toimintaansa, ja joka siksi palkitaan ns. sisäisellä devalvaatiolla? Ja että ”me” on toiseksikin julkisen sektorin työntekijä, joka on onnistunut kehittämään omaa toimintaansa, ja jota siksi rangaistaan palkan leikkauksella tai työpaikan menetyksellä?

Tuntuu jotenkin epäreilulta. Vaikka toisaalta reiluahan se on, jos kansalaiselle suunnitellaan huonompia ja siis halvempia julkisia palveluja, koska tämän eduskunnan äänesti valtaan.

Viimeksi kuultuna: Break Stuff / Covered

Vijay Iyer Trio: Break Stuff. ECM 2015.

Tämänvuotinen Porin Jazz –vieras Vijay Iyer Trio on kotimaansa Amerikan seuratuimpia kokoonpanoja. Uuden levyn suunta ei kuitenkaan enää ole askel eteenpäin, kohti vapaampaa improvisointia.

                      Pikemminkin Break Stuff poukkoilee edestakaisin trion johtajan romanttisten ja avantgardististen vaistojen välillä.

Levyn toinen raita Chorale kertoo oikeastaan jo kaiken. Barokkimaisesti alkava melankolia hajoaa klassistiseen koristeluun, jossa basson ja rumpujen orkesterillinen tausta korostaa pianisti Iyerin teknisyyttä ja musiikillista johtajuutta.

Iyerin ilmeiset vaikutteet ovat aikalaisilta ja hieman jazzin valtavirran ulkopuolelta. Instrumentin kaikupohjaa hyödyntävä raskas vasen käsi on kuin Bad Plus Trion Ethan Iversin. Tanssittavasta teknosta rytmisiä ideoita löytävä mutta silti herkkä oikea käsi on kuin E.S.T:n Esbjörn Svenssonin.

Tiensä selkeyttämiseksi Iyerin kannattaisikin uran tässä vaiheessa tehdä levyllinen standardeja. Break Stuffilla tulkitut Billy Strayhornin Blood Count ja Thelonius Monkin Work kertovat jo nyt enemmän Iyerin henkilökohtaisista pyrinnöistä kuin kaoottisiksi käyvät omat sävellykset.

Robert Glasper: Covered. Blue Note 2015.

Pianisti Robert Glasper jätti parilta edelliseltä levyltä tutut sähkölaitteet ja dj-kaverit kotiin. Hiphop–vaikutteita livenä äänitetty Covered ei silti hylkää.

                      Glasperin omissa sävellyksissä basistin ja rumpalin tehtäväksi jää horjumaton biitti, johon Glasper kuvioi soolonsa. Paljon kauemmaksi suomiräpin tasatahtisesta humpasta ei silti voisi päästä. Glasperin vaivaton flow ja nopeiden rytminvaihdosten aksentointi ovat kuin 1990-luvun lopun Jay Z:lta.

Lainakappaleiden tyylikirjo onkin sitten jo laajempi, Joni Mitchellistä John Legendiin, Radioheadistä jazzstandardiin (Stella by Starlight). Levyn yhteiseksi nimittäjäksi muodostuu lyyrinen melankolia, joka ulottuu myös keikan päättävään poliittiseen kannanottoon.

Oman aikansa aktivisti, laulaja Harry Belafonte, käy murtuneella äänellään kertomassa, ettei maailma ole vielä valmis, minkä jälkeen Glapsperin oma tytär luettelee poliisin luoteihin kuolleiden aseettomien mustien miesten nimiä. Sanoma tuntuu olevan se, että edellisten sukupolvien toivon on annettu muuttua synkän uutisvirran jättämäksi turtumukseksi.

Presidentin Uusi Maailmamme-kirja. Kuvitettu laitos.

"Eurooppa elää nyt omia vaaran vuosiaan". Kuvassa vaaran vuosi Evigtskogin kylässä, Kirkkonummi,  lähellä uutta turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskusta. Kuvattu viime heinäkuussa.

"Yksi epävakaudesta osin johtuva ilmiö on nopeasti rajuihin mittasuhteisiin kasvanut muuttoliike." Kuvassa epävakautta Aleppossa, Syyria, keskellä sisällissotaa. Kuvattu viime helmikuussa. 


Lähde: 

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe suurlähettiläspäivillä 25.8.2015

Pieni yksityiskohta?

Päivän lehden pääkirjoitusta ilahdutti, että Timo Soini tuomitsi ”selvästi vihanlietsonnan ja ääriryhmien väkivallan.” (”Kreikka varjosti Soinin juhlapuhetta, HS 10.8.2015)

Tarkoituksellisen epäselväksi jäi taas perussuomalaisen puolueen suhde rasismiin, jos se ilmenee koulukiusaamisena, katurauhan rikkomisena, työpaikkasyrjintänä ja yksittäisten ihmisten tai ihmisryhmien turvallisuuden tunteen nakertamisena pelon ja halveksunnan ilmapiirillä, johon olennaisesti kuuluvat huudot ja uhkaukset julkisissa tiloissa ja sosiaalisen median avoimilla foorumeilla.

No, tuomitsihan Soini selvästi ”leimaamisen”, jos se kohdistuu perussuomalaiseen puolueeseen. Yhtä selvästi Soini hyvitteli puolueensa jyrkkää siipeä heitolla, jossa puutteellisen kotoutumisen seuraukseksi määriteltiin lähtö Isis-soturiksi Syyriaan. Eikö kotoutumisen arviointi kannattaisi aloittaa arkisemmista asioista, kuten suomen kielen oppimisesta, työllistymisestä, nuorten koulumenestyksestä ja syrjäytymisvaarasta? Ilmeisesti ei, ei perussuomalaisten puoluekokouksessa.

Osalle puolueen jäsenistä on tärkeää, että Suomessa mainitaan mahdollisimman usein Isis-terrorijärjestö, ja mielellään samassa lauseessa ”monikulttuurisuuden” kanssa. Sekin käy, että puhutaan ”ääri-ilmiöistä vasemmalta, oikealta ja keskeltä, ylhäältä ja alhaalta”. Soinismina äärikeskustalainen terrorismi voi olla yhtä käsittämätön kuin Olli Immosen sankariheavy kunniaan päättyvästä kansanryhmien sisällissodasta. Mutta populismina se nousee korkeuksiin, josta ihonvärinsä vuoksi leikkikentällä piesty 10-vuotia poika ei enää erotu.

Vähän sama mittakaavaongelma taitaa olla muuten näillä pääkirjoituksilla, valtionhoitojournalismilla. Jotkut asiat näkyvät sille liian pieninä. Kuten Soinin tapa puhua omilleen, joka sivuutetaan pelkkänä yksityiskohtana. Myös silloin, kun Soini ploki toistaa Immosen blogista ja FB-sivun kommenteista tuttuja ylikansallisen äärioikeiston vainoharhaisia ilmiantoja:

”Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, eikä se siitä miksikään muutu, vaikka kulttuurimarxistit kuinka mesoavat. Apunaan heillä on vahnan perinteen mukaan liberaalit hyödylliset idiootit, jotka eivät ymmärrä, kenen pussiin he lopulta pelaavat.”

Merkintä on viime syksyltä, ja perussuomalaisten leimaamisesta syytetty sosiaalinen media on sittemmin pohtinut, että keitä nämä Soinin, immoslaisten ja äärioikeistolaisen terroristin pelkäämät ”kulttuurimarxistit” ovat? Ja kenen ”pussista” Soini puhuu?

Vastausta ei ole tullut, enkä tiedä maan ainoan valtakunnallisen sanomalehden sitä edes kysyneen. Yksityiskohtaan perehtyminen voisi kuitenkin valaista sitä, miten pitkälle pätevänä yleispoliitikkona arvostettu Soini on halukas menemään, jotta sekä puolueen ”maahanmuuttokriittinen” siipi että avoimesti rasistinen ja toisinaan pelkästään sekopäiseltä vaikuttava laahus kannattelisi puolueen vaalimenestystä? 

Jos malli on yhä tarkoitus ottaa muista pohjoismaisista populistipuolueista, kuten ruotsidemokraateista, niin hyvin pitkälle. Itse asiassa ruotsalaisen Expo-lehden analyysit julkisuuden hallinnasta Ruotsissa näyttävät olevan yhä enemän myös kuvauksia perussuomalaisten pelikirjasta.

Virallinen ohjelma

Perussuomalaisen puolueen juhlakokous. Turku, Logomo 2015.

Äänestyksen jälkeen puoluekokous nimittää eniten ääniä saaneen Timo Soinin Puolueen puheenjohtajaksi, ja valitsee muun puoluejohdon, päättää aatteellis-poliittisesta uudistusohjelmasta ja jäsenistön tekemistä aloitteista sekä käsittelee muut sääntömääräiset asiat.

Ohjelma (muutosvarauksin)

Ensimmäinen päivä.

09.00: Avajaispuhe, taustalla historiallista kuvamateriaalia puolueen perustamiskokouksesta.

09.30: Kansanedustaja Reijo Tossavainen selittää lyhyesti Puolueen juhlaväelle, miten Turun toritapahtuman perumiseen päädyttiin: ”Suojelupoliisilta on saatu tietoa, jota ei nyt anneta julkisuuteen, mutta joka on kuitenkin vaikuttanut päätökseen.”

Aiheeseen on syytä palata, koska Puolueen kokouspaikan läheisyys anarkistien pesäpaikkana tunnettuun Turun varsinaissuomalaiseen osakuntaan (TVO) on havaittu puolueväen keskuudessa.

Puolueorganisaatioon haltuun on myös tullut materiaalia, joka on edelleen luovutettu turvallisuusviranomaisille (kuvassa TVO-anarkisti, kädessä lyömävalmis astalo).

09.45: Virallinen ohjelma jatkuu uusien varapuheenjohtajaehdokkaiden esittelyllä.

Sebastian Tynkkynen, Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja ja kirkkoarkkitehtuurin asiantuntija. Tynkkynen herätti pari vuotta sitten ansaittua huomiota artikkelilla Suomen islamisaatiosta. Tynkkysen mukaan vuonna 1988 ”Oulun yliopiston yhteyteen rakennettu Pyhän Luukkaan kappelinperusrakenne suunniteltiin pyöreäksi, jotta siitä voitaisiin tulevaisuudessa muuttaa kätevästi muslimien rukouspaikka.” Kuvassa Turun Ortodoksinen kirkko, vihitty käyttöön vuonna 1846, pahoittelemme painovirhettä.

10.15: Kansanedustaja Olli Immonen harjataan.

10.16. Puoluejohdon vetoomus kokousväelle.

Olli Immosen parlamentaarista uraa varjostanut valokuvaskandaali on valunut yli äyräiden, eikä sitä pidä lietsoa oman väen voimin. Siksi Puolueen johto vetoaakin puolueväkeen, ettei se enää julkaise eikä linkitä ainakaan omille kotisivuilleen tai FB-sivuilleen valokuvia, joissa Immonen poseeraa yhdessä Reijo Tossavaisen tai Sebastian Tynkkysen kanssa.

10.30: Nimetään vuoden perussuomalainen, Petri Kokko. Raadin perustelut.

Petri on Jyväskylästä, pitää Led Zeppelinin musiikista, Likainen Harry elokuvista ja kuuluu FB-ryhmään nimeltä ”Ei vihapuhujia Suomeen”. Perustelujen liitteenä oleva kuva on Petrin kommentti euro-edustaja Jussi Halla-ahon seinältä, jossa keskusteltiin maahanmuuttajien perheenyhdistämisestä. Kommentillaan Petri, joka siis yhä kuuluu FB-ryhmään ”Ei vihapuhujia Suomeen”, osoittaa selkeästi, ettei ironia kuulu Puolueen henkeen. Ja ettei Petri kuulu FB-ryhmään ”Yhdyssana on yhdyssana”.

11.00: Nimetään vuoden perussuomalainen kansanedustaja, Jani Mäkelä. Raadin perustelut.

Jani on yhden ja saman kesäviikon aikana profiloinut itsensä poliitikkona, joka vaati tietää miten ”Minulla on unelma” -mielenosoituksen saatiin niin nopeasti viranomaisen lupa (lupaa ei perustuslain mukaan tarvita), joka twiittasi leikkaavansa häntä oikaisseen professorin työnantajan budjettia (pyysi anteeksi), halusi tietää maksoivatko veronmaksajat tapahtuman kulut (Janne Flinkkilä maksoi teostomaksut, Pekka Sauri sähkökaapin avauksen ja yrityssponsorit loput, kaikki veronmaksajia), ja aloitti boikottikampanjan kotimaakunnan lehteä vastaan, koska Etelä-Saimaan Sanomat oli ”saksinut” puoluetoverin mielipidekirjoituksesta sdp:n eduskuntaryhmän kesätyöntekijää vastaan ammutut sanat ”lokakirjoitus” ja ”selkärangaton”.

Raadin mielestä Jani Mäkelässä kiteytyy tasapainoisesti Puolueen todellinen ajatusmaailma, joka julkisuudessa aina nolataan, ja Puolueesta yleisölle syntyvä mielikuva, jota median ei pidä editoida siistimmäksi. Tunnustuksena #uhripuolueelle tehdystä työstä Janille ojennetaan Kodin Lääkärikirja, avattuna kohdasta asentovirheet ja selkärangat vaivat: ”Karsi turhat nostot ja siirtämiset, jos se on mahdollista. Käytä tarvittavia apuvälineitä ja pyydä tarvittaessa apua. Ota tukeva haara-asento ja kyykisty alas selkä suorana.”

11.30 Lounas. Kasvisvaihtoehdosta kiinnostuneita pyydetään hyvissä ajoin jättämään jäsenhakemuksensa rkp:n tai vihreän liiton puoluetoimistoon.

12.30: Yleistä keskustelua aattellis-poliittisesta uudistusohjelmasta.

Puoluetoimiston tietoon on tuotu huoli kirjailija Jari Tervon lehtikirjoituksesta, jossa muistutetaan mm. Sinebrychoffin, Pauligin ja Fazerin tulleen Suomeen maahanmuuttajina. Yleinen väärinkäsitys, jonka mukaan Puolue vastustaisi työperäistä maahanmuuttoa, on torjuttava terävöittämällä Puolueen sanomaa. Parhaiten se onnistuu kun ns. Lex Hirvisaari otetaan käyttöön sekä Puolueen virallisessa viestinnässä että jäsenten omilla FB-sivuilla: hämmennystä herättäneet sanat ”ulkomaalainen” ja ”maahanmuuttaja” korvataan sanalla ”neekeri”.

Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen on esittänyt julkisuudessa, että Suomi voisi EU:n kanssa tehdyn taakanjakosopimuksen mukaisesti ottaa maahan pakolaisina naisia ja lapsia, jotka tulevat Välimeren yli kumiveneellä. Puoluetoimiston käsityksen mukaan linjaus olisi ristiriidassa Puolueen maahanmuuttopoliittisen ohjelman kanssa. Perusteluissaan puoluetoimisto mm. muistuttaa, ettei kaikilla suomalaisilla työttömillä ja eläkeläisiä ole varaa kumiveneisiin.

Kansanedustaja Jani Mäkelän johtama perustuslaillinen komitea jätti raporttinsa puoluetoimistolle etukäteen. Raportin mukaan perustuslakia ei ole vielä löytynyt.

Myös kansanedustaja Olli Immosen lakimuutoskomitean väliraportti on valmis. Immosen mukaan sana ”monikulttuurisuus” on tähän mennessä löytynyt kahdesta lakipykälästä, kerran nuorisolaista ja toisen kerran yleisradiolaista. Etsintää hidastaa se, että eduskunnan kirjastossa suomalaista lainsäädäntöä on arviolta 46 metriä. Puoluetoimisto ehdottaa resurssiongelman ratkaisuksi, että lainsäädäntöön perehdytään kuten tähänkin asti: lukemalla tiivistelmät Jussi Halla-ahon blogista.

Uuden viestintäpoliittisen ohjelman julkistaminen.

Ohjelma tähdentää, että Olli Immosen päivitys poiki kuukauden loppuun mennessä tuhat tykkäystä ja yhden tutkintapyynnön, vaikka Suomessa on 5,5 miljoonaa ihmistä ja joka vuosi poliisin tietoon tuodaan yli 400 000 rikosepäilyä. Jottei Puolueen sanoma enää samalla tavoin hukkuisi massaan, yhä useampien Puolueen jäsenen tulisi uskaltaa oman somen ulkopuolelle. Maahanmuutto on monimutkainen asia, jota esimerkiksi julkaisupäätöksiä lehdissä tekevät toimittajat ymmärtävät parhaiten, kun se esitetään vertauskuvin. Vertauskuva ei kuitenkaan yksin riitä, lisäksi se on kohdistettava oikein.

Nyrkkisääntönä on, että Helsingin Sanomissa monikulttuurisuutta voi verrata kiinni leikkaavaan polttomoottoriin. Se menee varmasti läpi. Sen sijaan Tekniikan maailmassa kiinni leikkaava polttomoottoria ei voi verrata monikulttuurisuuteen. Se ei varmasti mene läpi.

14.30: Jäsenistön aloitteet.

Puolueen parista aina ministereistä kanistereihin on tuotu esiin seuraavia ajatuksia: Ahvenanmaa miehitettävä, irti EU:sta, yksi kansallinen kieli, valtiolle selkeä kansallismielinen ideologia, avioliitot vain heteroille, mielenosoitukset luvanvaraisiksi, medialle tiukempi poliittinen ohjaus käräjäjuttujen uhalla ja Ylen ohjelmatyöntekijöiden puoluekannat rekisteriin.

Puoluetoimistosta kuitenkin muistetaan, ettei puolueväen rajallista aikaa pidä käyttää äänestämällä asia kerrallaan, kun kaikki toteutuisi yhdellä esityksellä: Suomi liitetään Venäjään.

Huom! Esitys kerjäämisen kieltäväksi laiksi on siirretty toisen kokouspäivän äänestykseen, kuten muutkin esitykset jotka Venäjän sijaan käyttävät mallina natsi-Saksan lainsäädäntöä.

16.00: Muut sääntömääräiset asiat.

Puolueen alajaostojen tiedotteet. Hommaforumin moderaattori jakaa täydennetyn listan mädättäjäsuvakeista. Lisätty Päivi Räsänen, kd.

16.30: Kokouksen ensimmäinen päivä päättyy.

Kokoukseen osallistuvia kehotetaan jalkautumaan kaupungille jaetun ohjeen mukaan, liikkumalla ryhmissä ja välttämällä katsekontaktia alkuasukkaiden (åboriginal) kanssa.

Muuta muistettavaa.

Malmön kesäretkelle voit ilmoittautua tässä linkissä. Omat luotiliivit mukaan!

”Tunnista anarkisti” –kurssille voit ilmoittautua tässä linkissä.

”Puhu järkeä vaikka olet persu” -kurssi on peruttu vähäisen kiinnostuksen vuoksi. Kimmo voi hakea kurssimaksun palautusta tästä linkistä