Kirja-alen alkulämmittely?

Kirja-alen alkulämmittely jo välipäivinä – oliko tällaista viime vuonna? No jotain nyt tuli otettua mukaan kun hinnat vaikuttivat sopivilta eikä arvostelukappaleina saa nykyään kuin sellaista jota ei kyllä palkatta lukisikaan…

1.

Siis 14,90 € Akateemisessa. Muutkin uudet Dostojevskin suomennokset olen hankkinut vasta alesta, mutta en näin tuoreeltaan. Eikö sivistyneistö päivittänyt somessa vasta viime keväänä, että Karamazovin veljekset on kuluvan vuoden pakollista kesälukemista? Lisää tähän oma nillitys, jossa käytät sanoja ”kulttuuri”, ”rappio” ja ”kvartaalitalous”, en nyt itse jaksa.

2.

Suomalaisessa kympin. Kaikki Doctorowit ovat neroutta Marssiin asti, joka on hieman tylsä ja melko paksu. Unohda Kuikkajärvi, julkaisuajankohdalleen tyypillinen pakkopostmoderni. Ehkä tämän Homerin & Langleyn tiivimpi muoto palauttaa mestarin ruotuun?

3.

Anne Tyler on kirjoittanut kaksi hyvää romaania, josta toisesta tehtiin huono elokuva. Ollaan siis lähellä Hemingwayn saldoa, joten miksei mukaan yksi naisen tekemä perinteinen ihmissuhderomaani – leski suree. Näppärä mittakin, seitsemän euroa ja alle kaksi sataa sivua niin Jää hyvästit on maksettu ja luettu. Voi olla leipääntyneen tekijän pakkopuristus tai pitkän taiteilijauran kiteytymä. Tylerista ei ole sanottu, joten sanon sen nyt, että näin osaisi myös Siri Hustvedt kirjoittaa, jos Hustvedt ei aina ruokakaupan kassalla ajattelisi, että tässä nyt on kirjailija ruokakaupan kassalla.

…ja vielä pari sotahistoriaa, mutta ei niistä enempää. Ne eivät ole sivistystä, paheita ne ovat.

...terrified by this dark thing

“A phenomenon that a number of people have noted while in deep depression is the sense of being accompanied by a second self — a wraithlike observer who, not sharing the dementia of his double, is able to watch with dispassionate curiosity as his companion struggles against the oncoming disaster, or decides to embrace it. There is a theatrical quality about all this, and during the next several days, as I went about stolidly preparing for extinction, I couldn't shake off a sense of melodrama — a melodrama in which I, the victim-to-be of self-murder, was both the solitary actor and lone member of the audience.”
― William Styron, Darkness Visible: A Memoir of Madness

“I am terrified by this dark thing
That sleeps in me;
All day I feel its soft, feathery turnings, its malignity.”
― Sylvia Plath, Ariel

Varmaan monikin kirjailija aloittaa tasolta, josta tie voi johtaa vain ylöspäin. Tämä näyte on Sylviä Plathilta (1932 – 1963):

”Sitä päivää ei voi koskaan unohtaa, vaikka kuinka haluaisit. Muistat aina, kuinka kesä oli taas tuloillaan ja ilma oli jo tarpeeksi lämmin melontaretkeä varten. Ensimmäisen, sinisen kesäkuun päivän saavuttua nousee muisto, elävä, kristallinkirkas, kuin kyynelten läpi nähty…”

Paremmin runoilijana tunnetun Plathin proosakirjoituksia koottiin yhteen kahdesti jo 1970-luvulla.

Suomeksi julkaistu Paniikki-Johnny ja Uniraamattu (Basan Books 2014, suom. Jussi Korhonen) on vaihtoehdoista laajempi. Runsaasti kommentoidun ja kiitetyn niminovellin lisäksi se sisältää muita, jo kirjailijan elinaikana lehdissä julkaistuja kertomuksia, pari lehtijuttua, otteita päiväkirjoista sekä tyyliltään varsin yhtenäisen valikoiman novelliharjoitelmia, jotka on nimetty niiden arkistointipaikan mukaan: ”Lilly Libraryn tarinoita.”

Yllä oleva lainaus on tämän kokonaisuuden aloitus. Plath halusi osoittaa, että hän kykenisi tuottamaan ammattimaisesti novelleja, jotka sopivat ajan makuun ja ylittäisivät lehtien julkaisukynnykset, selittää runoilija Ted Hughes, Plathin leski, kirjan alkusanoissa. Enempää hän ei niitä vaivaudu puolustamaan, eikä siihen aihetta olekaan.

Kertojan ääni jatkuu tarinasta toiseen teennäisenä, täynnä imitoituja tehokeinoja (huokaukset ja kolme pistettä ovat suosiossa). Omaelämäkerrallisesta näkökulmasta kiinnostavin, ja Plathin kohdalla omaelämäkerrallinen näkökulma näyttäisi kiinnostavan aina, on nimeltään ”Kimalaisten parissa”.

Melkein raamatullisesti alkava tarina kertoo itsekeskeisestä pikkutytöstä, joka palvoo isäänsä kaikkien muiden ihmisten ja tunteiden kustannuksella – ja sitten menettää tämän sairaudelle. Plath menetti oman isänsä diabeteksen komplikaatioille ollessaan vasta 8-vuotias. Jumaliksi julistetut miehet olivat osa Plathin elämää myöhemminkin, oli sitten kyseessä kirjallinen esikuva (Dylan Thomas) tai rakastaja (Hughes). Mutta juuri mitään muuta kuin asetelma ei tästä sisäisen elämän intonaatiosta välity paperille asti.

Tunnetun kirjailijan julkaisemattoman tuotannon julkaisemattomuudelle on yleensä syynsä.

Tämä on suomennoksen ensimmäinen opetus. Toinen opetus on se, että päiväkirja ja lehtiartikkeli ovat parempia kirjoittajakouluja kuin väkinäinen, yleisiin tai henkilökohtaisiin esikuviin takertuva kaunokirjallisuuden väkertäminen.

Vaivattomasti ja vilpittömällä mielenkiinnolla luin lähinnä Punch-lehdessä Plathin kuolinvuonna julkaistun artikkelin ”Amerikka, Amerikka!”, otteet muistikirjoista ja toki myös kuuluisan niminovellin.

Postuumisti vuonna 1968 julkaistu – ja vuosikymmentä aiemmin kirjoitettu – ”Paniikki-Johnny ja Uniraamattu” on sekin monin tavoin harjoitustyö. Satiirinen, absurdi virkamies, joka kerää ihmisten unia, on etäännytetty, symboliikalle sopivasti avoin näkökulma, jonka kaltaisia tapaan nykyäänkin kirjoittajakursseilla. Sen sijaan novellin sisällön kääntyminen kuvaukseksi vakavasta masennuksesta kärsineen Plathin sähköshokkihoidoista viittaa henkilökohtaisen lisäksi johonkin yleispätevään.

Omaa masennushistoriaansa ylös kirjanneen William Styronin mukaan tauti lyö kiilan itsen ja arkisen minäkokemuksen väliin. Toisin kuin Plathin elämän härskeimmät tulkitsijat, jotka ovat etsineet selitystä kirjailijan itsemurhalle isäsuhteesta, aviomiehen uskottomuudesta tai naistaiteilijoiden yleisen vähättelyn myytistä, Styron korostaa masentuneen tietoisuutta henkisen kärsimyksen irrationaalisuudesta.

Ero Styronin tunnustuskirjan ja Plathin novellin välillä on ehkä siinä, että Styron näkee masennuksen melodraamana, jossa kärsimyksestä tulee itsen määrittelyn keskiö. Sen sijaan Plathin novellissa itse katsoo kärsimystä kuin mädäntynyttä ruumiinosaa, josta kenties tulisi päästä eroon.

Mutta koska johtopäätös on näkökumien erosta huolimatta sama – itsemurhan mahdollisuus – kyse on oikeastaan samoin havaitun olosuhteen kahdesta tulkinnasta.

(Julkaistu aiemmin kirjallisuuden verkkolehti Kiiltomadossa)

Konservatiivi – oikeassa kolme kertaa runsaassa sadassa vuodessa?

”- Miksi miehet eivät voisi solmia avioliittoa miehen ja naiset naisen kanssa? – No kun ei voi.” Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini vastaa vuonna 2014 Iltalehden toimittajan kysymykseen tasa-arvoisesta avioliittolaista.

Totta. Ei voi, kun nykyinen laki kerran kieltää. Muita perusteita tai käytännöllisiä esteitä ei tosiaankaan ole.

”Jos lapsella on pääsääntöisesti äidin sukunimi, aviottomat lapset ja avioliitossa syntyneet lapset eivät millään tavoin erottuisi toisistaan.” Evankelis-luterilaisen kirkon kantaa edustanut tuomiorovasti Mauri Larkio kertoo radiohaastattelussa vuonna 1978 miksi hän vastustaa lakiehdotusta uudeksi sukunimilaiksi.

Totta. Avioliitossa ja avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset eivät todellakaan erotu toisistaan, jollei heitä erotella esimerkiksi sukunimilain avulla.

”Mielestäni nainen valtiollisen elämän alalla ei ole oikealla paikallaan. Naiset, jos heille annettaisiin äänioikeus, ylipäätään ja erittäinkin levottomina aikoina äänestäisivät äärimmäisyyspuolueiden kera”. Eduskuntauudistusta valmistelleen komitean puheenjohtaja Robert Hermansson kertoo eriävässä mielipiteessään vuonna 1906 miksi hän vastustaa naisten äänioikeutta.

Totta. Valtio-oikeuden professori Hermanssonin ennuste heijastuu aina nykypäivän kysymyksiin asti. Ensi perjantaina eduskunnan äänestettäviksi tulevaa aloitetta tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi kannattaa kaikkien kansalaisten enemmistö, kannattajien enemmistön muodostavat naiset.

Kiertoilmauksia

Homoseksuaalisuus (kreikan sanasta ὁμός ”sama” ja latinan sanasta sexus ”sukupuoli”) tarkoittaa seksuaalista suuntautumista, jossa yksilön seksuaalinen kiinnostus, romanttiset ajatukset, tunteet tai molemmat kohdistuvat pelkästään tai ensisijaisesti hänen omaan sukupuoleensa.

Homoseksuaalisuus tai lyhentäen homous ei ole leimaava, nolo, loukkaava tai muustakaan syystä kielletty sana. Myös ilmiönä homoseksuaalisuus on arkipäiväistynyt, muuttunut muodollisesti hyväksytystä yhä enemmän itsestään selväksi. Paitsi ehkä maan suurimman sanomalehden kulttuuriosastossa.

14.11. 2014 palkintoraati julkisti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajan lisäksi voittajan lähimmän kilpailijan sekä kaksi ”kunniamainintaa”. Kolmessa romaanissa neljästä homoseksuaalisuus oli päähenkilön olennainen piirre, neljännessä se oli tärkeä sivujuonne, yksi parisuhteiden mahdollisista rakennusaineista. Yhdessäkään Helsingin Sanomien arvosteluista ei käytetä sanaa homoseksuaalisuus.

Ratkaisu olisi väkinäisen edistyksellinen, mikäli tietoisena lähtökohtana olisi se, että pystyyhän Anna Kareninastakin kirjoittamaan käyttämättä sanaa heteroseksuaalisuus. Itse arvostelujen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että kyse on kainostelusta ja kiertoilmaisuista, jolle varsinkin kaikenlainen kirjoissa harjoitettuun naimiseen viittaava on kauhistus.

Seuraava luettelo HS:n kriitikoiden kiertoilmaisuista ei ole valikoiva vaan tyhjentävä. Muita viittauksia romaanien homoseksuaaliseen tematikkaan tai päähenkilöiden seksuaalisiin tekoihin ei arvosteluissa ole.

1. ”Toisenlainen seksuaali-identiteetti.” Kriitikko Helena Ruuska Pajtim Statovcin romaanin Kissani Jugoslavia arvostelussa.

2. ”Sukupuolinen suuntaus”. Kriitikko Antti Majander Antti Holman romaanin Järjestäjä arvostelussa.

3. ”Miesten välinen rakkaus.” Kriitikko Suvi Ahola Henna Kittin romaanin Elävän näköisen arvostelussa.

4. ”Suomalaisen asenneilmaston muutoksen kipeä historia”, ”luvattomat onnen hetket”. Kriitikko Antti Majander Tommi Kinnusen romaanin Neljäntienristeys arvostelussa.

Keskeneräinen sanakirja: Nila

Nila (phloem)

1. "...on putkilokasveissa oleva johtosolukosta koostuva solukko, joka kuljettaa orgaanisia aineita, erityisesti yhteyttämistuotteita lehdistä muualle kasviin. Nila ympäröi puuosaa yhtenäisenä kerroksena.
Männyn nilasta on tehty pettujauhoa" (Biologian sanakirja).

2. "...on hallinnon ja taiteen välisessä puunkuoressa: käytännön nila" (Markus Leikola).

3. Käypä myös kritiikin määritelmänä. Ja muunkin kulttuurijournalismin.

"Uskontoinen" kielen innovaationa

Maallistuneessa yhteiskunnassa uskotaan ylhäältä tulevaan tietoon, jonka syntyä tai sisältöä ei juurikaan vaivauduta pohtimaan (tilastot), muodostetaan lahkoja, jotka tulkitsevat pyhiä tekstejä ristiriitaisin tavoin (EU:n arvopaperikeskusdirektiivi) ja varsinkin taloudessa ollaan valmiita uskomaan jopa ihmeisiin (”luottamuskeiju”).

Mutta mihin enää uskotaan maallistuneessa kirkossa, jos mihinkään?

                      Kirkon edustajat joutuvat usein ottamaan kantaa muutoksiin, joita pronssikautinen kansanperinne tai keskiaikainen kirkolliskokous eivät ymmärrettävistä syistä osanneet ennakoida. Päivän lehdessä Espoon kirkkoherra Kalervo Salo esimerkiksi viittaa perheeseen, jonka miehen sukupuolenkorjausleikkaus pakottaa lainmukaisesti eroon. Luterilaisten arvojen mukaan ”tämä ei ole näiden ihmisten kannalta oikeudenmukaista”, kirkkoherra päättelee (HS 7.11.2014).

                      Ei kukaan nykyään ihmettele, ettei kirkon suhdetta naispappeuteen, ulkomaisiin kerjäläisiin tai leipäjonoissa seisovien seurakuntalaisten hätään käsitellä rukouksissa vaan asia valmistellaan arkkipiispan asettamassa toimikunnassa. Joten miksi ihmetellä sitä, että kirkkoherra vetoaa Jumalan sanan sijaan uskontokuntansa ”arvoihin”? Eihän Jumalaa ylipäänsä julkisessa keskustelussa mainita, jollei kyse ole esimerkiksi arkkipiispan pyhäinpäivän tai joulun lehtikolumnista. Ja silloinkin se on lähinnä sosiaalinen rituaali, johon osallistuminen ei edellytä keneltäkään vakaumuksellisuutta. Kuten kynttilän sytyttäminen tai kuusen koristeleminen.

                      Arvojen lisäksi on toki muitakin korvaavia ilmauksia. Jos eduskunnassa vastustaa kansalaisaloitetta sukupuolineutraaliksi avioliittolaiksi, ”omatunto” kuulostaa yhä useamman mielestä paremmalta kuin ”Raamattu”, joka ennen oli vanhurskauden lähde ja takuu.

                      Korvaavien sanojen lista myös jatkaa kasvuaan. Uusin kuulemani on niin ikään päivän lehdestä. Enää ei sanota edes uskonnollinen, pitää sanoa ”uskontoinen”. Innovaation nosti esiin opetusneuvos Tapio Ahokallio.

                     Ahokallion mukaan ”li­be­raa­leis­sa län­si­mais­sa ei-us­kon­toi­nen pu­he on sa­man­lais­ta ar­vo­ja et­si­vää pu­het­ta kuin us­kon­toi­nen, sil­lä kum­pi­kin pe­rus­tuu, ei tie­toon tai tie­tee­seen, vaan us­koon joi­den­kin ar­vo­jen oi­keel­li­suu­des­ta”. No ei ole, mutta tällä kertaa tarkoitus ei kai ollutkaan sievistellä uskonnollisen puheen irrationaalisuutta, vaan vähätellä ei-uskonnollisen argumentoinnin rationaalisuutta.

Viimeksi kuultuna: Icons & Influences

George Cables: Icons & Influences. HighNote 2014.

Jazz on kevyen musiikin laji, joka nojaa vankasti omaan historiaansa. Hierarkia lajin aatelispolven ja nykypolven välillä on itsestään selvä, joten varsinaista vertailua ei kannata edes yrittää. Se olisi kuin asettaisi rinnakkain Paasikiven päiväkirjat ja Stubbin twiitit.

                      Omassa kastissaan olevien muusikoiden rintama on tietysti harvennut vuosien myötä, mutta vielä on esimerkiksi pianisti George Cables, s. 1944.

Jos Cables ei ole Thelonius Monkin tai Bill Evansin aatelista juurta, niin vanhempi valtiomies kuitenkin. Trio-levyllä Icons & Influences Cables kommentoi edesmenneitä mentoreita ja tovereita, tuoreimpana menetyksenä suurenmoinen Mulgrew Miller.

                      Cedar Waltonia Cables muistaa omalla sävellyksellä, josta melodiavelhona tunnettu Walton olisi ylpeä. Duke Ellington huomioidaan itseoikeutetusti Dave Brubeckin klassikolla ”Duke”, joten siinä kumarretaankin kahdelle mestarille yhdellä kertaa.

                      Levy saa kuulijan rakastumaan perinteiseen jazzin yhä uudelleen, ja arvostamaan liian huonosti tunnetun veteraanin virtuositeettia. Harva jazz-pianisti osaa näin luontevasti käyttää pedaalien kaiku- ja sostenutoefektejä, eikä svengaavien sormien hidastumisestakaan ole mitään merkkejä.