Aikamme ajattelijoita: Kuukauden Apunen

Matti Apunen, elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja. Kolumnisti, joka nostaa esiin ongelman, jota ei ole, ja esittää ehdotuksen, joka on jo toteutettu.

Vasemmisto ja vihreät käyttävät ”shoppailu”-sanaa aina, kun ”haluavat kieltää ihmisiltä valinnanvapauden ja mielipiteen ilmaisun”, analysoi Matti Apunen tammikuussa pidettyä koulutuspoliittista Educa-messutapahtumaa (”Sivistyksen Supermarketissa”, HS 27.1.2015, A 5).

                      Vihreillä Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Apunen näyttäisi tällä kertaa tarkoittavan keskustan puheenjohtajaa Juha Sipilää. Sipilän mukaan ”koulushoppailu” eli muun kuin lähikoulun valitseminen oman lapsen peruskouluksi on perusteltua vain jos muualta löytyy sopivampi opetusohjelma. Esimerkiksi mieluisampi kieli tai musiikkiluokka. Vasemmiston Paavo Arhinmäki oli tosin samaa mieltä.

Messu-keskusteluissa eniten esille noussut teema oli lasten paras mahdollinen oppimistulos. Apusen painottamat ideologisesti valveutuneiden vanhempien perustuslailliset oikeudet jäivät vähemmälle huomiolle. Uhkakuvana nähtiin Ruotsin malli, jossa Pisa-keskiarvo romahti, kun koulutetut perheet alkoivat sulloa omia lapsiaan samoihin kouluihin.

                      Jos kuitenkin otaksutaan, että kaikki haluavat hyvää kaikille, jokin todellinenkin ristiriita nousee vihdoin esiin.

Messuilla rkp:n edustaja arvioi, että vapaan kouluvalinnan suosiminen eriyttää koulujen oppilasaineksen lisäksi myös asuinalueet. Apunen kiertelee asiaa, mutta ilmeisesti näkee sen ikään kuin päinvastoin: ”Ne jotka voivat, shoppailevat asuinpaikkansa.” Otaksun tämän tarkoittavan, että tiukkaa koulupiirijakoa voi aina kiertää muuttamalla mieleisen koulun lähelle. Ja siihen koulutetulla keskiluokalla on paremmin varaa kuin työttömillä, maahanmuuttajilla tai työttömillä maahanmuuttajilla.

Entä kumpi on oikeassa? Tavallaan molemmat. Ero syntyy lähinnä siitä, ettei koulushoppailun suosiminen tai rajoittaminen ole riippumattomia yhteiskunnan muista ratkaisuista. Siksi ongelmaa ei oikein pitäisi lähestyä Apusen tavoin, ideologinen arvo tanassa. Paljon esimerkiksi riippuu siitä, vievätkö hyvät veronmaksajat koulujen taloudellisia resursseja mukanaan muuttaessaan vaikkapa suurten keskusten ympäryskuntaa vai pidetäänkö kaikista kouluista yhtä hyvää huolta. Pitäisi siis ensin päättää, onko peruskoulu se aste, jossa eliitin palkitseminen aloitetaan, vai onko pitääkö juuri nyt keskittää lisää oppimistuloksia tuottavia resursseja sinne missä ollaan jäämässä jälkeen. Toistaiseksi jälkimmäinen vaihtoehto on maan vallitseva periaate, ja käytäntöönkin sitä on joskus sovellettu - muun muassa Turussa.

Omana ratkaisunaan koulujen kehittämiseen Apunen ehdottaa, että opettajia ”voisi palkita” suorituksen mukaan vuosittaisella bonusrahalla. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, Apunen jatkaa, ”kos­ka muis­sa kun­nan hom­mis­sa ei ole vas­taa­vaa jär­jes­te­lyä”.

                      Huomion kääntäminen oppilasaineksesta opettaja-ainekseen voi olla paikallaan, mutta todellisuudessa tulospalkkaus tai bonus, virallisesti ”henkilökohtainen lisä”, tuli kuntien virka- ja työehtosopimuksen (KVTES) osaksi jo vuonna 2004. Helsingissä opettajat saavat omasta henkilökohtaisesta suorituksestaan bonuksina vuosittain noin 3 miljoonaa euroa palkanlisää.

                      Hieman yllättäen Apunen ei kuitenkaan maalaile bonuksen perusteeksi lasten koulumenestystä, vaan talouspuheesta tutut ”säästöt”. Linjaus ei merkittävästi poikkea vallitsevasta käytännössä. Tulospalkan perusteet vaihtelevat kouluittain, mutta yhtenä esimerkkinä on julkisuudessa mainittu kierrätyksestä huolehtiminen. Kun se toteutetaan oikein, koulun jätemaksut voivat eittämättä laskea