Heikki Mäki-Kulmala 1951 - 2014

Kustannusjohtaja Teijo Makkonen kertoo Vastapainon FB-sivulla seuraavan suru-uutisen:

”Heikki Mäki-Kulmala menehtyi maanantai-iltana kotonaan sairauskohtaukseen. Heikki tunnettiin taitavana kynänkäyttäjänä, hersyvänä tarinankertojana ja uusien, yllättävienkin näkökulmien avaajana.

Vuonna 2002 Vastapaino julkaisi esseesarjassaan Mäki-Kulmalan teoksen Näin puhui Sarasvuo, jota voitaneen pitää esseistiikan tyyppitapauksena.

Tämän päivän Aamulehdessä Heikin ystävä, professori Veli-Matti Värri kuvaa Heikkiä ”viisauden rakastajaksi ja viisaustietäjäksi. ’Heikki oli erittäin hyväsydäminen, monipuolisesti ja laajasti oppinut, muttei vähääkään akateemisesti pöyhkeä’, Värri sanoo. Hänen mukaansa Mäki-Kulmala oli verraton tarinankertoja ja erittäin karismaattinen opettaja, joka tuli toimeen kaikkien kanssa.”

Tällaisena meilläkin oli ilo Heikki tuntea.”

Oheisen arvostelu Mäki-Kulmalan kirjasta julkaisi vuonna 1998 Turun Sanomat. Otsikkona oli ”Akateeminen ylpeys ja ennakkoluulo - mahtuuko yksilön vapaus Yrjö Ahmavaaran laskutoimituksiin?”

Heikki Mäki-Kulmala: Anti-Ahmavaara. Yrjö Ahmavaara yhteiskuntatieteen mullistajana. Tampere University Press 1998.

Tavanomaisen käsityksen mukaan maailma ei välity meille esteettömästi, kuin omien lainalaisuuksiensa puhtaana kielenä, vaan tulkitsemisen ja kulttuurisen ymmärryksen kautta. Yhä useammin tämä aistimellinen ja kokemuksellinen tulkinta on kuitenkin teknologisesti organisoitua.

 Maidon pilaantumista ei tarkisteta nenällä haistamalla tai kielellä maistamalla, vaan se katsotaan elintarvikeinsinöörin hyväksymästä päiväysmerkinnästä. Pukeutumista ei määrää iho vaan lämpömittari, joka varoittaa kehoa paleltamisesta.

                      Ruumiin irrottaminen ”minästä” ja sen kytkeminen tarpeellista tietoa välittäviin järjestelmiin ja standardeihin on elämäntapamme arkinen ulottuvuus. Me olemme taipuvaisia samastamaan ymmärtämisen paitsi matemaattiseen mitattavuuteen, myös tekniseen hallittavuuteen, yhdenmukaistamiseen, täsmällisyyteen ja tehostamisen vaatimukseen.

                       Joidenkin mielestä asioiden ja tilanteiden tarkastelu matemaattisina merkkeinä paljastaa satunnaisten ilmiöiden takana olevan todellisuuden ja sen säännönmukaisuudet: järjen ja oikeiden kalkyylien avulla ihmisen olisi mahdollista tietää kaikki tapahtuva syyn ja seurauksen lakien mukaisesti.

                      Professori Yrjö Ahmavaaran (s. 1929) mukaan myös yhteiskuntatieteen olisi pyrittävä antamaan todellisuudesta ja ihmisestä systemaattinen, kaikki vaihtoehtoiset mekanismit kattava kuvaus. Tietokoneiden ylivoimaisella kapasiteetilla voitaisiin muuttaa aksioomeiksi kaikki se sopusoinnuton ajattelu, jota Ahmavaaran ihannoima Eino Kaila vielä nimitti todellisuuden ”pohjattomuudeksi”.

                      Karkeasti sanoen Ahmavaara otaksuu, että mieli on eksaktin tieteen ”äärellisellä viestillä” ilmaistava yhdistelmä erilaisia käyttäytymisfunktioita ja ruumis puolestaan hermoverkko, joka realisoi nämä funktiot: ”Inhimillinen käyttäytyminen paljastuu laskemiseksi ja sen perusteoria laskettavuuden teoriaksi”, kuten Heikki Mäki-Kulmala tiivistää purevassa kirjassaan Anti-Ahmavaara.

         

Amerikkalaisessa menestyselokuvassa Matrix (1999) internetin kaltaiseen verkkoon kytketty ihmiskunta elää tietämättään lumemaailmassa. Vain pieni kapinallisjoukko saa selville, että kyseessä on tekoälyn luoma orjuuttava harha. Kartesiolainen epäily ei silti riitä kumoamaan hermoverkkoon syötettyjen aistiärsykkeiden henkistä ylivaltaa. Tarvitaan messiaaninen hakkeri Neo, joka kykenee näkemään yhteisen arkimaailman pelkistä nollista ja ykkösistä muodostuvina ohjelmistoriveinä.

                      Galilein lausahduksen mukaan luonto oli kirja, joka on kirjoitettu matematiikan symboleilla. Matrixin virtuaalinen lumemaailma ei muutu Neon oivalluksen myötä sen epätodellisemmaksi, mutta se näyttäytyy juuri sellaisena kuin se on: nähdessään jonkin asian matemaattisesti, ihminen näkee sen kuin Jumalan silmin, kuten Galilei ajatteli.

                      Ahmavaara muistuttaa Neoa lähinnä siinä, että hänen kapinansa yhteiskuntatieteen ja viime kädessä yhteiskunnan muuttamiseksi on pätevä vain mikäli pitäydytään Galilein, Descartesin tai Leibnitzin matemaattisiin luontokäsityksiin - se toimii toisin sanoen vain lumemaailmassa, jonka dogmatismista herääminen oli sekä Neon että Ahmavaaran halveksiman filosofi David Humen (1711-1776) varsinainen tarkoitus.

                      Matematiikka on ”todellisuuden perustiede”, Ahmavaara kirjoittaa, ja korottaa panoksia vielä radikaalimmalla väitteellä: ”Maailma on matemaattinen.”

                      Epäilemättä virtuaalisen lumemaailman tutkimus olisikin kuin läpikotaisin tunnettujen ja muuttumattomien matemaattisten olioiden tutkimusta. Lumemaailmaa koskeva teorianmuodostus voisi myös edetä käänteisessä järjestyksessä kuin reaalimaailman tutkimus: lähtien yleisistä ja abstrakteista periaatteista ja päätyen konkreettisiin yksityistapauksiin.

                      Mäki-Kulmala onkin huomaavinaan, ettei Ahmavaara johda ihmisen toiminnan kuvauksia kausaaliyhteydesta. Se on ikään kuin lisätty vasta sen jälkeen kun käyttäytyminen on tiedossa: ”Tämä ei ole selittämistä vaan tarinan kertomista, mielekkään ja uskottavan juonen konstruoimista. Syy ja seuraus eivät näin ole loogisesti toisistaan riippumattomia vaan sulautuvat tarinan osiksi, jotka käsitteellisesti edellyttävät toisiaan.”

                      Kyse ei tosin ole Matrixin kaltaisesta amerikkalaisesta scifi-tarinasta vaan aidoin sovcolor-värein sävytetystä neuvostoelokuvasta.

Ahmavaaran urahuippu sijoittui vasemmistoradikalismin aikaan. Kiinan ja Kuuban proletaarista kulttuurivallankumousta ihaileva Yhteiskuntatieteen kyberneettinen metodologia (1969) ansaitsi pääministeri Mauno Koiviston kehut Parnassossa ja Informatiivisen joukkotiedotuksen loogiset perusteet (1969) antoi ideologisia sysäyksiä Eino S. Revon Yleisradiolle.

                      Ahmavaara näytti olevan tärkeämpi taistelevien sosialistien guru kuin Antti Eskola tai Pekka Kuusi: Sosiologian sitaatioindeksissä hänet erotti Marxista ja Leninistä vain listan kolmanneksi kiilannut Erik Allardt, Mäki-Kulmala huomioi.

                      Se, että Ahmavaara alkoi sittemmin pitää vihollisena sallivaa vasemmisto-liberalismia eikä imperialistista porvaristoa, ei ole mikään kääntymys. Horjumattomat filosofiset ihanteet ovat Ahmavaaralle tärkeämpiä kuin viiteryhmät, Mäki-Kulmala päättelee:

                      ”Häntä voisi verrata tietokoneen ohjaamaan teleskooppiin, joka on suunnattu johonkin kaukaiseen kohteeseen. Maapallon pyörimisliikeen johdosta näyttää siltä, että laite muuttaisi alinomaan suuntaansa, vaikka laajemmassa katsannossa tapahtuu juuri päinvastoin.”

                      DDR:n kautta Suomeen saapunut kybernetiikka, joka NKP:n mukaan oli ”näkyvä osa kommunismin rakennustyötä”, sisältää Ahmavaaralle yhä kvantitatiivisten metodien ylittämättömän asteen. Yhtä lujasti hän pitää kiinni neuvostoyhteiskunnan autoritaarisesta asenteesta: poliittisiin ristiriitoihin on olemassa puhtaasti tieteellisiä ratkaisuja ja tiedostavan etujoukon kehittämiä keinoja, joilla yksilöt saadaan parhaiten tehostamaan yhteiskunnan rationaalisia arvopäämääriä.

                      Tuoreimmissa kiistakirjoituksissaan Ahmavaara viittaa mieluusti ihmisen vapauden alueeseen, mutta vapauden oikeutus etsitään jostain yhteisesti jaetun eli poliittisen kanssakäymisen ulkopuolelta. Itse asiassa "puhtaasti" tieteellisen yhteiskuntasuunnittelun tarkoituksena on poliittisesta epävarmuudesta irtoaminen ja yhteiskuntatieteellisen rationaliteetin kohottaminen ihmismaailman yläpuolella olevaksi objektiivisen arvioinnin paikaksi. Sieltä inhimillisen toiminnan voisi alistaa yli-inhimillisille lainalaisuuksille.

                      Tällä kertaa Ahmavaaran hierarkisoiva yhteiskuntaohjelma nojaa yksinkertaisesti siihen, että yksilön älykkyydestä 85 prosenttia on perinnöllistä ja muuttumatonta ja vain 15 prosenttia altista ympäristön vaikutukselle. Siksi tasapuolinen peruskoulutus on vastoin sekä luontoa että talouden kilpailukykyä.

                      Perinnöllisyystutkijoiden kannalta Ahmavaaran numerot olisivat kuitenkin yhtä merkityksettömiä, vaikka hän kääntäisi ne päälaelleen. Tai yhtä outoja, kuin hänen pedanttiset ilmoituksensa siitä, että ”henkinen lujuus” on perittyä 54 prosenttisesti ja ”radikalismi” 65 prosenttisesti. Perimä ei ole viipale, jonka voi erottaa psyyken suhteellisena osana kuin jauhot taikinassa, vaan ympäristön kosketuksessa toteutuva geneettisesti ohjelmoitu ja vakioitumaton skeema.

                      Yhteiskuntainsinööri Ahmavaaran demoniset visiot hyvinvointivaltion edistämästä rappiosta eivät ylipäänsä edellytä psykometrikko Ahmavaaran käsityksiä älykkyydestä ja sen periytyvyydestä. Hyvä laskupää ja kännykkä ovat tietysti ihmisen lajityypillisiä ominaisuuksia, ja siksi yhteydessä perintötekijöihin, mutta evoluutiomekanismien hitauden johdosta Nokian insinöörien ja nahkaan verhoutuneiden fennien älykkyysosamäärät on ammennettu samanlaisista geeneistä. Ihmisen suunattoman viisauden kasvulle ei siis löydy matemaatikon laskemia biologisia rajoja.

                      Viime kevään Kanavassa (3/99) Ahmavaara myös arveli, että vihamiehillä on vakaa aikomus leimata hänet vähintään rasistiksi ja demokratian viholliseksi. Siinä hän osuikin melkein oikeaan.

                      Yliopisto-lehden kirjepalstalla Ahmavaara sai innokkaan tukijan, joka kehotti surkeita epäilijöitä opiskelemaan Mankind Quartelya. Sieltä paljastuisi miten heikkoa suomalaisten älykkyys on jo nyt verrattuna toisiin ”kaukasoidisiin rotuihin” ja miksi Ahmavaaran oppeja siis tarvittaisiin.

                      Valitettavasti Mankind Quarterly ei ole perinteinen tiedejulkaisu vaan äärioikeistolaisen amerikkalaisen säätiön yritys kaataa ”kommunistinen ja egalitaarinen salaliitto”, joka laiminlyö ”rodullisten erojen tosiseikat”. Lehden perustajista on syytä mainita fasistisen Italian rodunjalostusohjelmaa johtanut Corrano Gini ja Hitlerin Saksan näkyvin rotutieteilijä Ottmar von Verchuer. Avustajaluettelon perusteella lehden on havaittu kiinnostavan myös uusnatseja.

                      Jos Ahmavaaran ystävillä on tällaisia ystäviä, mihin hän enää tarvitsee vihamiehiä?

    

Etevästi tiedettä popularisoiva Anti-Ahmavaara ei ole ivallinen tai ”pehmeä” kirja. Se ei perustu epämääräiseen otaksumaan, jonka mukaan inhimillisen todellisuuden määrittely matematiikan tai fysiikan keinoin on sinänsä jotenkin epähumaania ja arveluttavaa.

                      Mäki-Kulmala kuulustelee nimenomaan Ahmavaaran tietotasoa mitä tulee filosofian ”kovaan” loogiseen ytimeen sekä luonnontieteisiin. Monet vanhemman Ahmavaaran urautuneet väärinkäsitykset ja tieteen luonnetta koskevat jyrkät vakaumukset hän jäljittää nuoren Ahmavaaran lukemistoihin, "neuvostomarxilaisen typeryyden myrkyttämiin" oppikirjoihin. Lopputulos muistuttaa älyllisen konkurssipesän tilintarkastusta, jossa tosin taiteita ja huumoria ei ole tyystin unohdettu.

                      Sattuvimman tiivistelmän Ahmavaaran elämäntyöstä kirjoittaja löytääkin kaunokirjallisuudesta. Katkelma on peräisin Dostojevskin Riivaajista:
                     ”Olen sotkeutunut omiin väitteisiini, ja johtopäätökseni on aivan vastakkainen sille ajatukselle, joka on ollut lähtökohtanani. Rajattomasta vapaudesta lähtiessäni minä tulen lopulta rajattomaan despotismiin. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että mitään muuta yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisukaavaa - kuin tämä ehdottamani - ei voi olla olemassa.”