Fredrik Ljungkvist: Badaling. Caprice 2007.
Olen viime päivinä yrittänyt seuloa levykokoelmasta itseään
tai toisiaan toistavat levytykset. Ankara olen ollut ruotsalaiselle vapaalle
jazzille, joka ei oikein tiedä, että mikä sitä nyt pitelisikään.
Improvisoidussa
musiikissa kuulija kai yleensä odottaa solistilta jotain subjektiivista
panostusta, joka erottaa solistin toisesta. Ja aleatorisessa, jossa
subjektiivista on vähemmän, että valmiista elementeistä valintojaan tekevällä
solistilla olisi oikeasti jotain valittavaa.
Jos
musiikin pitää tästäkin vielä vapautua - ja hylätä nuottikuvan, harmonian,
modaalisten luonnostelmien ja muun semmoisen lisäksi subjekti ja valinta -
montako kertaa kuulijan pitää alistaa itsensä persoonattomalle ja
sattumanvaraiselle? Virta, johon astut, ei ole koskaan sama, mutta se on aina
virta. Joten mitä siitä?
Ei
kaikki silti lähde divariin. Luulen, ettei ainakaan tämä…
Mikrotonaalisuus ei ole suuren
yleisön juttu, vaikka esimerkiksi freejazzin avainhahmo ja musiikkiteoreetikko
Joe Maneri osaa punoa siitä tarinoita, jotka vievät kuulijan korvaa ja joskus
jalkaakin.
Siksi
on yllättävää, että kolmekymppisten ruotsalaismuusikoiden perusgalleriaan kuuluva
Fredrik Ljungkvist kokeili Badaling-levyllään
näinkin rohkeasti.
Ei kaikki sentään ole vaikeasti
sulavaa apurahajatsia. Mukana on myös huumoria, nostalgiaa ja muita
mielleyhtymiä.
Silti ero Ljungkvistin vanhojen
soololevyjen tummaan lyyrisyyteen tai Atomic-kvintetin rokkaavaan hardboppiin
on melkoinen. Onneksi jo levyn instrumenttivalikoima (bassoklarinetti, tuuba)
sisältää oman avantgarde-varoituksensa.
Tonaalisuutta vapaasti
käsittelevän musiikin ydin on löytynyt pohjoismaisen kansanmusiikin vähän
ilottomista tansseista, joten tottumattomallekin kuulijalle on jätetty jokin
tartuntapinta. Ljungkvistin sävellystyö on muutoinkin juuri näin
sitaattimaista. Hän heittäytyy, mutta pehmustaa mahdollista putoamista
ironialla.
Tämän perusteella esikuvaksi voi
veikata teatraalisuudella ärsyttävää, mutta usein myös onnistuvaa ranskalaista
Louis Sclavisia.
Badaling on kiinnostavaa ja keikaroivaa musisointia, jossa
viisikosta oikeastaan vain rumpali Jon Fält on itselleen entuudestaan tutuilla
alueilla. Täydellinen onnistuminen olisikin vaatinut ainakin vahvemman ja
omaleimaisemman pianistin.
Katsopas Open Culture-saitilta sinne aika hiljakkoin lisättyä tunnin leffaa Frank Zapasta, siis siitä modernistista. Se rupesi tekemään sitä musiikkia sen jälkeen kun olin jo lähtenyt Jenkeistä, eikä sen kromaattisia tasoja saanut täältä oikein mistään.
VastaaPoistaTuossa dokkarissa Zappa puhuu musiikin tekemisestä itse, vieressään Boulez. Stockhausenia haastatellaan jossain päin Saksaa.
Mielestäni ne Zapan viritykset ehkä 10-15 vuotta ennen kuolemaansa, joka tuli musiikin kannalta aivan liian varhain, olivat hienoja. Parasta niissä on huumori.
Pidän musiikista jossa ei ole määritelty lajityyppejä. Kansanmusiikista on tietysti lopulta lähtöisin miltei kaikki. Kuulostaa mielenkiintoiselta mietiskelysi ruotsalaisesta jazzista. En ole tainnut juuri koskaan kuunnella sitä, korvani on USA:n taajuudella.
Ns. taidemusiikissa klassismi on tanssahtelua hovissa, romantiikkaa on sitä, että säveltäjä seisoo metsässä, pellon laidalla tai vuoren huipulla. Siis seisoo, eikä varsinaisesti tee mitään, paitsi varmaankin henkisesti. Vasta Mahlerilla säveltäjän havainto on liikkeessä tai ymmärtää liikkeen, kuten elokuvassa tai impressionismissa (Mahler olikin innokas polkupyöräilijä). Modernistisessa nykymusiikissa liikkeellä on kaikki:
VastaaPoista”Jos kaupunki säveltäisi soundtrackinsä itse, se alkaisi synkopoituna rytminä ja jatkuisi dodekafoniana. Täysromantiikan luonnonvoimien taistelu on muuttunut grynderien taisteluksi.”
Näin itsevarmasti aloitin Otaniemessä luennon tuleville arkkitehdeille, annettu tehtävä liittyi ympäristöestetiikkaan, tarkemmin taiteeseen kaupungin kuvaajana.
Klassis-romanttinen musiikki puhuttelee ihmistä, koska se on tuttua mainoksista, nykymusiikki puhuttelee, koska se on tuttua taiteen tavanomaisen kierrätyksen ulkopuolelta. Siihen freejazzikin jotenkin liittyy, mutta ns. taidemusiikin kirskuttelu ja kilinä (josta Zappakin ammensi vaikutteita) tuntuu freejazzin vipellystä rikkaammalta. Ehkä olen ammentanut jälkimmäisen omassa kokemuskyvyssä loppuun, lukuun ottamatta joitain modernin jazzin ja avantgarden taitekohdassa eläneitä artisteja (Cecil Taylor).
Zappaa en oikeastaan tunne, vaikka hänestä jotain piti tietää teini-iässä, kun vanhemmat progea kuuntelevat pojat hänestä intoilivat. Zappalle tärkeän Varesen tuotanto on tosin niin suppea, että sen kuuntelee läpi, vaikka ei haluaisi elektronisen musiikin historiaan sijoittaa liikaa itseään…
Hieno tuo tieto Mahlerista ja pyöräilystä!
VastaaPoistaEi musiikin tekijöistä elämänkertaa tarvitse tietenkään tietää, mutta oli tuo Varese kiinnostava asia jota ei dokkarissa ollut, siis Zappan kohdalle. Rakastuin Zappan musiikkiin otollisessa noin 20 vuoden iässä.
Arkkitehtejä pitää ehdottomasti kyllä ravistella kaikenmaailman taiteella, koko ajan ja kovaa! Ehkä meillä alkavat sitten pyöräilymaisemat muuttua inhimillisemmiksi, mikä ei välttämättä tarkoita helpompaa rataa (en pidä sanasta baana, siinä on sille kulkemiselle vääriä ajatuksia), vaan niin että kirittäminen olisi luonnollista.