Aikamme ajattelijoita: Moralisoivat kolumnistit

Kolumnissa ”Marisevat pakkoyrittäjät” (HS Nyt, 8.3.2013) Tuomas Enbuske kertoo, miten hän teki palveluksen suomalaiselle journalismille. Tuomas selitti kesätoimittajalle, kuinka markkinatalous toimii. Kiitokseksi siitä teen uuden palveluksen. Selitän Tuomakselle kuinka markkinatalous toimii.

                      Kolumnin kirjoittamisen kannalta on tietysti kätevää, jos kolumnisti poimii julkisesta keskustelusta käsitteen, jättää käsitteen alkuperäisen merkityksen pois ja yrittää sen jälkeen osoittaa miten käsitteen laajentaminen tekee siitä merkityksettömän tai jopa eriskummallisen.

                      Talouden ymmärtämiseksi on kuitenkin parempi, jos aloitamme alkuperäisestä merkityksestä, ja sitten etenemme ikään kuin merkitys kerrallaan.

”Pakkoyrittäjyys” on alun perin viitannut työllisiin henkilöihin, joiden työ entisessä työnantajayrityksessä on ulkoistettu työnantajan ilmoituksella. Ilmoituksen jälkeen entinen työsuhteinen voi suorittaa samat tehtävät yksityisenä yrittäjänä. Tapauksia tunnetaan siivoamisesta erilaisin asiantuntija-ammatteihin.

                      Ratkaisu on työnantajan näkökulmasta hyvä.

Entisen työnantajan eli nykyisen asiakkaan samasta työstä nyt tarjoama palkkio on todennäköisesti vanhoja palkkakuluja alhaisempi.

Työntekijän näkökulmasta ratkaisu on huono.

Elämiseen käytettävissä olevat tulot laskevat vähintään uudelle yrittäjälle itselleen koituvien eläke- ynnä muiden maksujen verran. Todennäköisesti enemmän. Lisäksi uusi yrittäjä menettää ennen työsuhteisena nauttimansa edut, kuten sitovan työehtosopimuksen, alakohtaiset palkankorotukset ja työmarkkinaosapuolissa toteutuvan joukkovoiman.

                      ”Pakkoyrittäjyyden” kuvaa ei muuta paremmaksi Tuomaksen moraalinen sivuaskel, jonka mukaan meidän kaikkien on pakko yrittää tulla jotenkin toimeen, joten nyt jotkut ”marisevat” ihan turhaan.

”Pakkoyrittäjyys” työmarkkinoiden kehityskulkuna kertoo, miten yksittäinen yritys toimii markkinoilla kun se haluaa säästää rahaa ja turvata oman jatkuvuutensa. Mutta se ei kerro toimivista markkinoista, jotka markkinatalouteen – aiheellisesti – asetettujen toiveiden mukaisesti lisäävät yleistä vaurautta ja rikastavat kulttuuria.

Tuomas ei nosta esimerkiksi työnantajan yksipuolista ota tai jätä -ilmoitusta vanhalle työntekijälleen. Ja kaiketi siksi, että se Tuomaksenkin korvissa kuulostaa epäreilulta sanelulta, ”pakolta”.

  Tuomaksen kannalta turvallisempi esimerkki on maahanmuuttaja, joka perustaa yrityksen, koska ei saa töitä. Tuomas on sittenkin enemmän kyökkifilosofi kuin kahvilaekonomisti, joten hän ajattelee, ettei se ole kenenkään pakottamista vaan yksilön valinnan vaihtoehto. Ja ettei kenelläkään ole ”oikeutta” vaatia itselleen työpaikkaa. Niin varmaan onkin, mutta arkitodellisuuden ja kokonaistalouden kannalta esimerkki kertoo lähinnä sen, että tehottomien pienten yksiköiden osuus kansantaloudessa kasvaa ja työn tuottavuus laskee.

Asiaan siis pitäisi kiinnittää huomiota, ja siitä on mielekästä jopa valittaa.

Tilastokäyriä lukemalla huomaa, etteivät pien- ja yksinyritykset ole tie talouden kasvuun. Ne ovat seurausta talouden romahduskausista. Tai ”pakkoseurauksia”. Jos näkökulmaa laajentaa, huomaa lisäksi, että yrittäjien määrä on suurimmillaan pienissä kansantalouksissa ja kriisimaissa. Kuten Kreikassa. Yhdysvalloissa yrittäjien osuus kaikista työllisistä on länsimaiden pienin, alle viisi prosenttia.

Markkinatalouden lupaaman hyvinvoinnin kannalta yrittäjyys työsuhteen vaihtoehtona on siis lähes aina huono signaali.

Myös markkinaliberalistiksi ilmoittautuva kolumnisti, joka sekoittaa ”pakkoyrittäjyydestä” käydyn keskustelun hurskasteluun työmoraalista ja yksilön vapaista valinnoista, on signaali jostakin. Mutta mistä?

Ehkä yksikertaisesti siitä, että yleensä on helpompaa sanoa miten asiat ovat moraalisesti oikein kuin sanoa miten ne ovat oikeasti.