Jälkisanat: Filosofia ja valta kaksi vuosikymmentä sitten

Muistatteko, kun puhuimme Pekka Himasen sijaan hänen oppi-isästään, Esa Saarisesta?

                      No, en minäkään muista, joten tarkistin kirjahyllystä ja vanhoista lehtileikkeistä. Puheenaiheet olivat pitkälti samoja kuin nyt - tieteen ja taloudellisen vallan sulautuminen, tieteen ja poliittisen vallan sulautuminen.

Saarisesta se oli silloin hyvä asia, viime kuukausien tulkinta filosofin perustamasta konsulttiyrityksestä kokoomus-ministerin posetiivina on toinen. Se on lähempänä sosiologi Pierre Bourdieun ja kuvataiteilija Hans Haacken varoittavia sanoja.

”Työelämässä relevantti tieto muuttuu koko ajan, joten faktatiedon tyrkyttämisen sijaan olisi olennaisempaa opettaa opiskelijoille dynaaminen asenne tietoa kohtaan. Aristoteleen tai Michel Foucaultin nimellä ei ole yritysmaailmassa paljonkaan painavuutta.”

--Esa Saarinen (Yliopisto-lehti 2/98)

”Mediaintellektuellit haluavat määritellä älymystön hahmon ja tehtävän omien mittojensa mukaan. He vaativat televisiota antamaan saman arvovallan, jonka ennen saattoi ansaita julkisuudesta syrjässä tehdyllä tutkimus- ja elämäntyöllä. He säilyttävät intellektuellin roolista vain näkyvän ulkokuoren ja julkiset näytökset. Koska he ottavat kantaa kaikkiin ajan ongelmiin vailla kriittistä tietoisuutta, vailla teknistä pätevyyttä ja vailla eettistä vakaumusta, he lähes aina myötäilevät vakiintunutta järjestystä.”

--Pierre Bourdieu & Hans Haacke: Ajatusten vapaakauppaa (Taide 1997)

”Parhaassa osassa yritysmaailmaa, kuten esimerkiksi Nokiassa, vallitsee nykyisin suurempi vapaus oman itse toteuttamiseen kuin yliopistoissa. Akateemisen kulttuurin keskeisiä arvoja ovat perinteisesti olleet itsenäinen ja rohkea ajattelu. Mielestäni nämä arvot toteutuvat nykyisin monissa yrityksissä paremmin kuin yliopistolla.”

--Esa Saarinen (Yliopisto-lehti 2/98)

”He ovat huomanneet, että heidän pienen maailmansa ulkopuolella on muitakin älykkäitä ihmisiä, joita he eivät koskaan ennen olleet ottaneet vakavasti: talouselämän, tiedotusvälineiden ja politiikan johtajia, ihmisiä jotka näyttävät menestyvän. Intellektuellit ovat lumoutuneita menestyksestä, joka näyttää seuraavan sellaisia ihmisiä, jotka eivät hukkaa aikaansa kriittisten kysymysten parissa. He ihailevat suuresti heidän tehokkuuttaan ja siksi asettuvat yhä useammin heidän puolelleen”.

--Pierre Bourdieu & Hans Haacke: Ajatusten vapaakauppaa (Taide 1997)

Miehimyksiä

Tiistaina vietetty tasa-arvon päivä innosti suomalaisia niin, että kansalaisaloite uudeksi avioliittolaiksi sai tarvitut allekirjoitukset. Saman päivän lehdessä kirjailija Pirkko Saisio myös kertoi miten suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on muuttunut hänen elinaikanaan. Käsittääkseni paljon.

Muistitietoa asiasta on julkaistu ennenkin, ja yksi hyvä dokumenttisarja. Mutta mitä jos mennään muistia kauemmaksi? Silloin merkinnät jäävät niin olemattomiksi, että pitää oikein kysyä: eikö agraari-Suomessa ollut homoseksuaaleja lainkaan?

                      Kun Jan Löfström selvitti asiaa Suomen Antropologin sivuilla (1/96), perinnearkistoista löytyvien lähteiden niukkuus teki ongelmasta myös tutkimusmetodologisesti kiinnostavan.

                      Löfström päätyi arvelemaan, ettei arkistoista ole suinkaan sensuroitu tai retusoitu perinteen kerääjien arvomaailmaa loukkaavaa aineistoa, sillä esimerkiksi insestiä tai eläimiin sekaantumista koskevia kaskuja ja tarinoita on runsaasti. Samoin luokka-aseman tai vierasmaalaisuuden perusteella nöyryyttävää karnevaalista anaalihuumoria – tavanomainen esimerkki on laukkuryssä, joka huijaa tyhmän rengin ”takatuuppaukseen”.

Sen sijaan homoseksuaalisuutta elämänmittaisena kokemuskena koskevia todistuksia tuntuu puuttuvan. Ilmeisesti aiheelle ei materiaalin informantteina toimineen maaseutuväestön näkökulmasta ole ollut nykyisillä merkityksillä kasattua sosiaalista ja kulttuurista lokeroa.

Michel Foucault'n tunnetun tokaisun mukaan homoseksuaalisuuden käsite keksittiin 1800-luvun porvariston parissa.

                      Ylemmät säädyt ja kaupunkien sivistyneistö viljelivät sukupuolikäyttäytymistä erottelevia ja leimaavia käsitteitä jo aikaisemmin, mutta Foucault'n väitteessä lienee sikäli perää, että eritoten riippuvaranteisen, naisellisen ja turmeltuneen hinttarin stereotyyppi on jäljitettävissä vuosisadan vaihteen suuriin mediatapahtumiin - kuten Oscar Wilden siveettömyysoikeudenkäyntiin. 

                      Löfström kuitenkin päätteli, ettei ”agraariyhteiskunnassa kaiketi ollut mitään laajalti käytössä ollutta sanaa homoseksuaalisesti käyttäytyvälle miehelle”. Myös suomen murteiden sana-arkistosta löytyvällä ”miehimyksellä” on tyypillisemmin tarkoitettu esimerkiksi raskaissa miesten töissä puurtavaa naista tai ihmisten kimppuun hyökkäilevaa orihevosta. Merkitys mieshomoseksuaali tuli miehimykselle vähitellen, mutta ainakaan vielä 1930 -luvulla sen käyttö ei ollut yleistä.

                      Itse asiassa homon, lesbon tai hinttarin variaatiot arkistuivat pääkaupunkikieleen vasta 1950-lukuun mennessä, ja levisivät sieltä koko maahan. Kokemuksia sukupuoliroolien ylittämisestä tai ”samansukupuolisesta läheisyydestä” oli aikaisemminkin, mutta agraariyhteiskunnassa ne sijoittuivat toisenlaisiin kehyksiin, joissa myöskään kielteinen suhtautuminen ei ollut aivan niin ankaraa kuin myöhemmässä porvarillisessa kulttuurissa.

    

Agraari-Suomessa homoseksuaalisuuden teema kuului marginaaliin historiallisista ja sosiaalisista syistä.

                      Järjestäytyminen suvuittain ja taloittain kuvasti enemmän kollektiivista tuotantomuotoa ja elinkeinorakennetta kuin ydinperheen ihannetta tai tasa-arvoaatteen myötä esiin nostettua ”sukupuolten kaikinpuolista erilaisuutta”, Löfström arvioi. Intiimielämä ei ollut itseisarvoista eikä naimaton väestö erottunut maaseudulla samalla tavoin kuin anonyymissa ja irrallisemmassa kaupunkikulttuurissa.

                      Maaseudulla sukupuolten arvojärjestys ei perustunut emotionaalisiin tai seksuaalisiin rooleihin vaan vakiintuneeseen työnjakoon. Siten mieheys ja naiseus eivät olleet sellaisia kaikenkattavia polariteetteja kuin porvariston ja keskiluokan kulttuurissa, jossa hinttarin naismaisuus ja lesbon miesmäisyys nousivat vähitellen todistamaan joustamattomien heteroroolien luontaista vastakkaisuutta.

                      Kohtuudella voi olettaa, että homoseksuaalisuutta koskeva käsitteistö ja asenneilmasto on aina riippunut eniten siitä, miten sukupuolista enemmistöä edustavat miehet ja naiset ovat tulkinneet tai kuvanneet omaa olemustaan ja järjestelleet keskinäisiä suhteitaan.

Arkisto: Pikku naisia

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Päivän kunniaksi ehdotan käyntiä kirjastossa tai antikvariaatissa, lukuvinkkinä arkistopoiminta.

                      Arvostelun julkaisi Helsingin Sanomat 11.11.2000. Jutun otsikkona oli: ”Helpointa oli tehdä jotain”.

Tuula-Liina Varis: Pikku naisia. WSOY 2000.

Ironia ei yleensä ole hauskaa. Se on haudanvakavaa. Se perustuu aidosti koettuun vaihtoehtojen puutteeseen, jossa vastakkain eivät ole totuus ja valhe vaan totuus ja epävarmuus.

                       Tuula-Liina Varis kokeilee kevyttä ironiaa jo uuden kirjansa otsikossa, Pikku naisia. Muita nimeltään merkitseviä kertomuksia ovat Tavallinen tapaus ja Nainen ja Tsehov.

                      Ironisen viitteen tähdentämä epävarmuus syntyy siitä, että klassisen tyttökirjan opettavaisuus tai Salaman ja Tsehovin näkemyksellisyys ovat jotenkin arkea suurempia kulttuuri-ilmiöitä. Niiden keinoin päädytään aina elämästä kasvatusihanteisiin tai taiteeseen.

                      Eikö Variksen kirja siis ole oikeaa kaunoa, vaan jotakin pienempää ja tavallisempaa? Tarjoaako tekijä korkean taiteen vastapainoksi matalampaa, jossa ei kasvateta, ei tehdä tulkintaa eikä porauduta suuriin kysymyksiin? Kunhan kerrotaan ja kirjoitetaan.

                      Feministi sanoisi, että asenne on naiselle tyypillinen. Kirjailijaa on sukupuolensa perusteella aina opetettu vähättelemään itseään ja tekemisiään. Sovinisti taas epäilee, että kirjailija leveilee vaatimattomuudellaan. Hän ei naisten tapaan halua luopua roolistaan uhrina vaan yrittää kääntää sen hyödyksi.

                      Hyvä uutinen on siinä, että sekä feministin että sovinistin kanta erottuu Variksen sepittämistä ihmiskohtaloista, mutta lukija on istutettu puoleen väliin. Siitä ne voi punnita melkoisen tasapuolisesti. Lopullinen sisältö syntyy draamasta eikä kommentaarista. Lause ja tarina elävät.

Varis ei luultavasti sanoisi sitä näin, mutta miehen ja naisen tavanomainen olemus tai käytös on vain toissijaista seurausta vallasta ja rakkaudesta. Akateemisessa tutkimuksessa samat asiayhteydet kulkevat kömpelöillä nimillä sosiaalinen ja biologinen sukupuoli.

                      Pikku naisia sivuaa kumpaakin.

                      Tavallisessa tapauksessa nimetön kertoja löytää teini-ikäisen tyttärensä raskaustestin. Asia ei ole helppo, vaikka molempien onkin helpompi esittää toiselle, että se on sitä. Kertoja arvelee, että aborttia hakiessaan tytär saa kuitenkin tavallisen, asiallisen ja ystävällisen kohtelun.

                      Toisin kuin vanhan lainsäädännön aikana.

                      Kertoja muistaa, miten hän tarvitsi oman vahinkonsa korjaamiseen entiseltä mieheltä lainarahaa ja psykiatrilta lausunnon. Toimenpide oli kallis, sillä sen tekemisestä päättävä lääkärikunta tietysti laskutti mitä halusi, ja ilman kuittia.

                      Puoltopaperi tuli suljetussa kirjekuoressa, jota kertoja ei uskaltanut edes avata: ”Suisiidinen? Psykoottinen? Depressiivinen? Infantiili? Vai lukiko lausunnossa HV! Hoida nyt tämä, kun lupasin sille. Surkea tyyppi eikä taida olla siittäjästäkään tietoa.”

                      Näin valta tietysti toimii, samoin kun sen edustajille annettu harkinnanvarainen mielivalta. Se tuottaa avuttomuutta, josta se ivaa vallan kohdetta.

                      Vallan kohde joutuu puhutelluksi, kuten poliisin pysäyttämä ohikulkija (”hei, te siellä”). Puhutteluun sisältyy nöyryyttävä ja passivoiva määrittely. Määritelmästä ja omasta voimattomuudesta juontuva häpeä estää puhumasta valtaa vastaan. Kertojakin raivostuu uudestaan, kun lukee sanomalehtien aborttikeskustelusta miten lääkärit ovat vastaanotoillaan kohdelleet muita naisia:

                      ”Tämän kaiken ne ovat tienneet, ne ovat tienneet toisistaan koko ajan. Tiesivät, kuka milläkin tavalla häpäisee ja nylkee. Millaisessa veljellisessä hengessä tämä kaikki oikein tapahtui, oli tapahtunut vuosikaudet, vuosikymmenet?”

                      Juuri näiden rakenteissa olevien seikkojen takia nuoret naiset jaksavat yhä väittää, ettei sama palkka ja muu julkinen yhdenvertaisuus riitä. Jäljelle jää sekä miehissä että naisissa itsessään eläviä ajattelemisen tapoja, jotka ovat omiaan tuottamaan todellista pelkoa ja huonommuuden tunnetta. Sanalla sanoen: vapaudettomuutta.

                      Myöhemmin samassa kirjassa onnen yksinkertaiseksi ehdoksi mainitaankin ”vapaus ja vapaaehtoisuus”, mahdollisuus elää tahtomatta mihinkään muualle, odottamatta muuta kuin minkä jo on saanut. Se taas tarkoittaa pelon ja häpeän haihtumista.

    

Variksen kerronnan vahvuuksia on havainto ja sen kirjaaminen. Hän osuu moniin kokemuksiin, joista ihmisen itseys muokkautuu tai jää ääriltään epäselväksi. Varsinkin tuomitsevat katseet jättävät jälkiä. Niistä tulee ”mielen tiloja joihin on myöhemmin pakko palata”.

                      Avauskertomusta enempää Varis ei silti saarnaa. Oikeastaan hänessä onkin eniten taipumusta pidättyvään, eteenpäin katsovaan humorismiin.

                      Jotain kättä pidempää ohittaa jopa parisuhdeväkivallan pieninä kursivoituina välähdyksinä. Suurin osa tekstiä on kesämökin remontointia, suunnittelemista ja käsillä tekemistä. Sama lääke pätee ystävän kuolemaan päätöskertomuksessa nimeltä Vihreät niityt: ”Helpointa oli tehdä jotain.”

                      Pikku naisissa naistenlehtien ihannekuva taitavasti kommunikoivasta, tunne-elämää normittavasta ja sosiaalisesti verkostoituvasta sukupuolesta luontevoituu. Variksen ihminen on kotimaisesta kaunokirjallisuudesta yleisemminkin tuttu sielunkuuntelija.

                      Seurallisessa arjessa puhuminen on puhumista eikä analyysia: ”Kunhat puhut. Pääasia, että puhut. Pääasia, että meillä on nämä iankaikkiset aiheet, sokeri, rasva ja miehet.”

                      Oma elämä, tai elämä yleensä, paljastuu kirkkaassa valossa vasta kun nainen hiljentyy tiskaamaan, kiinnittää kirjahyllyjä tai korkkaa saunakaljan.

                      Hetki voi olla apea, mutta siihen sisältyy elämänkokemuksen hyväksymistä: ”Yksinäisyys oli vihdoinkin absoluuttista eikä vain pääni sisäistä. Se tuntui harmonialta.”

Viimeksi kuultuna: Badaling

Fredrik Ljungkvist: Badaling. Caprice 2007.

Olen viime päivinä yrittänyt seuloa levykokoelmasta itseään tai toisiaan toistavat levytykset. Ankara olen ollut ruotsalaiselle vapaalle jazzille, joka ei oikein tiedä, että mikä sitä nyt pitelisikään.

                      Improvisoidussa musiikissa kuulija kai yleensä odottaa solistilta jotain subjektiivista panostusta, joka erottaa solistin toisesta. Ja aleatorisessa, jossa subjektiivista on vähemmän, että valmiista elementeistä valintojaan tekevällä solistilla olisi oikeasti jotain valittavaa.

                      Jos musiikin pitää tästäkin vielä vapautua - ja hylätä nuottikuvan, harmonian, modaalisten luonnostelmien ja muun semmoisen lisäksi subjekti ja valinta - montako kertaa kuulijan pitää alistaa itsensä persoonattomalle ja sattumanvaraiselle? Virta, johon astut, ei ole koskaan sama, mutta se on aina virta. Joten mitä siitä?

                      Ei kaikki silti lähde divariin. Luulen, ettei ainakaan tämä…

Mikrotonaalisuus ei ole suuren yleisön juttu, vaikka esimerkiksi freejazzin avainhahmo ja musiikkiteoreetikko Joe Maneri osaa punoa siitä tarinoita, jotka vievät kuulijan korvaa ja joskus jalkaakin.

                      Siksi on yllättävää, että kolmekymppisten ruotsalaismuusikoiden perusgalleriaan kuuluva Fredrik Ljungkvist kokeili Badaling-levyllään näinkin rohkeasti.

Ei kaikki sentään ole vaikeasti sulavaa apurahajatsia. Mukana on myös huumoria, nostalgiaa ja muita mielleyhtymiä.

Silti ero Ljungkvistin vanhojen soololevyjen tummaan lyyrisyyteen tai Atomic-kvintetin rokkaavaan hardboppiin on melkoinen. Onneksi jo levyn instrumenttivalikoima (bassoklarinetti, tuuba) sisältää oman avantgarde-varoituksensa.

Tonaalisuutta vapaasti käsittelevän musiikin ydin on löytynyt pohjoismaisen kansanmusiikin vähän ilottomista tansseista, joten tottumattomallekin kuulijalle on jätetty jokin tartuntapinta. Ljungkvistin sävellystyö on muutoinkin juuri näin sitaattimaista. Hän heittäytyy, mutta pehmustaa mahdollista putoamista ironialla.

Tämän perusteella esikuvaksi voi veikata teatraalisuudella ärsyttävää, mutta usein myös onnistuvaa ranskalaista Louis Sclavisia.

Badaling on kiinnostavaa ja keikaroivaa musisointia, jossa viisikosta oikeastaan vain rumpali Jon Fält on itselleen entuudestaan tutuilla alueilla. Täydellinen onnistuminen olisikin vaatinut ainakin vahvemman ja omaleimaisemman pianistin.

Aikamme ajattelijoita: Moralisoivat kolumnistit

Kolumnissa ”Marisevat pakkoyrittäjät” (HS Nyt, 8.3.2013) Tuomas Enbuske kertoo, miten hän teki palveluksen suomalaiselle journalismille. Tuomas selitti kesätoimittajalle, kuinka markkinatalous toimii. Kiitokseksi siitä teen uuden palveluksen. Selitän Tuomakselle kuinka markkinatalous toimii.

                      Kolumnin kirjoittamisen kannalta on tietysti kätevää, jos kolumnisti poimii julkisesta keskustelusta käsitteen, jättää käsitteen alkuperäisen merkityksen pois ja yrittää sen jälkeen osoittaa miten käsitteen laajentaminen tekee siitä merkityksettömän tai jopa eriskummallisen.

                      Talouden ymmärtämiseksi on kuitenkin parempi, jos aloitamme alkuperäisestä merkityksestä, ja sitten etenemme ikään kuin merkitys kerrallaan.

”Pakkoyrittäjyys” on alun perin viitannut työllisiin henkilöihin, joiden työ entisessä työnantajayrityksessä on ulkoistettu työnantajan ilmoituksella. Ilmoituksen jälkeen entinen työsuhteinen voi suorittaa samat tehtävät yksityisenä yrittäjänä. Tapauksia tunnetaan siivoamisesta erilaisin asiantuntija-ammatteihin.

                      Ratkaisu on työnantajan näkökulmasta hyvä.

Entisen työnantajan eli nykyisen asiakkaan samasta työstä nyt tarjoama palkkio on todennäköisesti vanhoja palkkakuluja alhaisempi.

Työntekijän näkökulmasta ratkaisu on huono.

Elämiseen käytettävissä olevat tulot laskevat vähintään uudelle yrittäjälle itselleen koituvien eläke- ynnä muiden maksujen verran. Todennäköisesti enemmän. Lisäksi uusi yrittäjä menettää ennen työsuhteisena nauttimansa edut, kuten sitovan työehtosopimuksen, alakohtaiset palkankorotukset ja työmarkkinaosapuolissa toteutuvan joukkovoiman.

                      ”Pakkoyrittäjyyden” kuvaa ei muuta paremmaksi Tuomaksen moraalinen sivuaskel, jonka mukaan meidän kaikkien on pakko yrittää tulla jotenkin toimeen, joten nyt jotkut ”marisevat” ihan turhaan.

”Pakkoyrittäjyys” työmarkkinoiden kehityskulkuna kertoo, miten yksittäinen yritys toimii markkinoilla kun se haluaa säästää rahaa ja turvata oman jatkuvuutensa. Mutta se ei kerro toimivista markkinoista, jotka markkinatalouteen – aiheellisesti – asetettujen toiveiden mukaisesti lisäävät yleistä vaurautta ja rikastavat kulttuuria.

Tuomas ei nosta esimerkiksi työnantajan yksipuolista ota tai jätä -ilmoitusta vanhalle työntekijälleen. Ja kaiketi siksi, että se Tuomaksenkin korvissa kuulostaa epäreilulta sanelulta, ”pakolta”.

  Tuomaksen kannalta turvallisempi esimerkki on maahanmuuttaja, joka perustaa yrityksen, koska ei saa töitä. Tuomas on sittenkin enemmän kyökkifilosofi kuin kahvilaekonomisti, joten hän ajattelee, ettei se ole kenenkään pakottamista vaan yksilön valinnan vaihtoehto. Ja ettei kenelläkään ole ”oikeutta” vaatia itselleen työpaikkaa. Niin varmaan onkin, mutta arkitodellisuuden ja kokonaistalouden kannalta esimerkki kertoo lähinnä sen, että tehottomien pienten yksiköiden osuus kansantaloudessa kasvaa ja työn tuottavuus laskee.

Asiaan siis pitäisi kiinnittää huomiota, ja siitä on mielekästä jopa valittaa.

Tilastokäyriä lukemalla huomaa, etteivät pien- ja yksinyritykset ole tie talouden kasvuun. Ne ovat seurausta talouden romahduskausista. Tai ”pakkoseurauksia”. Jos näkökulmaa laajentaa, huomaa lisäksi, että yrittäjien määrä on suurimmillaan pienissä kansantalouksissa ja kriisimaissa. Kuten Kreikassa. Yhdysvalloissa yrittäjien osuus kaikista työllisistä on länsimaiden pienin, alle viisi prosenttia.

Markkinatalouden lupaaman hyvinvoinnin kannalta yrittäjyys työsuhteen vaihtoehtona on siis lähes aina huono signaali.

Myös markkinaliberalistiksi ilmoittautuva kolumnisti, joka sekoittaa ”pakkoyrittäjyydestä” käydyn keskustelun hurskasteluun työmoraalista ja yksilön vapaista valinnoista, on signaali jostakin. Mutta mistä?

Ehkä yksikertaisesti siitä, että yleensä on helpompaa sanoa miten asiat ovat moraalisesti oikein kuin sanoa miten ne ovat oikeasti.

Pekka Himanen ja verotuksen filosofia

Pekka Himasen Sofos-yritykseltä tilattu tutkimus alkoi kiinnostaa oikeuskanslerinvirastoa vasta julkisen keskustelun jälkeen, valtiontalouden tarkastusvirasto kiinnostui siitä omia aikojaan jo viime vuonna. Minuakin kiinnostaa, mutta enemmän kateellisena kolmannen polven yksinyrittäjänä kuin valistuneena kansalaisena:

                Miten ihmeessä konsultti Himanen saa työnsä näyttämään noin kalliilta, vaikka toimintamallin kulurakenteessa ei taida olla juuri muuta kuin bisnesluokan lentolippuja ja neljän tähden hotelleja?

                      Kukaan hanketta julkisuudessa arvostellut asiantuntija ei ole uskaltanut edes arvailla, miten Tekesin, Sitran ja Suomen Akatemian antamat 700 000 euroa saadaan kulumaan ”käsitteellisiin kehikoihin” ja ”policy implikaatioihin”. Tai miten Sofos käyttää 100 000 euroa, joilla se itse kuulemma osallistuu hankkeen kustannuksiin. Eikä vastausta ole luvassa ainakaan Akatemian ylijohtaja Ossi Malmbergilta, joka viime torstain lehdessä ehti jo piiloutua juristien ja liikesalaisuuden taakse (HS 28.2.2013).

                      Julkisen rahan toiminta Himasen tapauksessa tuo mieleen synkän koomiset tarinat liike-elämästä. Toisinaan, varsinkin jos budjettikausi on päättymässä, yrityksen yksittäinen osasto joutuu turvautumaan näennäisiin, usein ulkopuolisesti toteutettaviin projekteihin, jotta sen nykyinen budjetti ei seuraavissa arvioinnissa näyttäisi ylimitoitetulta.

                      Kun eletään jäykissä rakenteissa oman budjetin puolustaminen voi tuntua järkevältäkin, mikäli leikatut resurssit voivat myöhemmin halvaannuttaa osaston hyödyllisen toiminnan. Mutta toisinaan kyse on osastojen johdon arvovaltakilpailusta. Nokiankin romahdusta leimasi kausi, jolloin rahan käyttäminen oli väliportaan johtajien näytön paikka, ei sen tekeminen.

                      Miksi sama ajattelu ei siis vaivaisi julkisia rahoittajia, joihin jatkuvasti haetaan mallia ja asiantuntemusta yksityiseltä sektorilta?

                      Toinen asia sitten on Sofoksen kaltaisen asiantuntijaorganisaation kulurakenne suhteessa tulovirtaan.

Lehtitietojen mukaan osakeyhtiön edellisen tilikauden liikevaihto oli alle puoli miljoonaa euroa, josta voittoa ennen veroja syntyi 310 000. Normaalissa liiketoiminnassa liikevoittoprosentti 65 on melkoisen hyvä, jos Himasen roolia tähtifilosofian vertaa vaikka saman liikevaihdon synnyttävään iskelmätähteen. Iskelmätähti joutuu vuokraamaan saleja, palkkaamaan soittajat ja ostamaan soittopelit, mikä puree liikevoittoprosenttiin. Sen sijaan Sofoksella ei näytä olevan edes palkkakuluja, vaan tulosta ulosmitataan lähinnä osinkoina.

Jos todellisia kuluja olisi enemmän, liikevoitosta maksettava vero tietysti pienenisi. Minäkin olen oman ammatin mittakaavassa saanut paljon hyötyä siitä, että työhuoneet, tietokoneet, puhelimet ja matkat ovat vähennettäviä tulonhankkimiskuluja. Yhtiömuodossa hyödyt kasvavat, vaikka joskus siten mentäisiinkin harmaalle alueelle. Kuten siihen 100 000 euroon, jotka Sofos ilmoittaa itse käyttävän siltä tilatun hankkeen kuluihin.

Onko kyse todellisesta panostuksesta, jossa raha vaihtaa omistajaa, vai vain paperilla näkyvistä summista, jotka Sofoksen kokonaistulokseen vaikuttamalla vaikuttavat samalla yrityksen verorasitteeseen?

En tiedä, muta voin tietysti kuvitella miten minun pitäisi toimia, jos minulla olisi hitustakaan Himasen liikemiesvaistoa. Ja hyviä veljiä.

Voisinko esimerkiksi ehdottaa Avoimelle korkeakoululle, että tulevaisuudessa toimin luento- ja harjoituskurssieni osatuottajana summalla x, joka ei suoranaisesti vaihda käsiä (kurssin nimelliskustannuksia vain kirjataan ylöspäin), mutta jonka seurauksena kasvaneet yritykseni kokonaistoiminnan kulut voisivat laskea lehtipalkkioista maksamiani veroja..?

Pitäisi kysyä Hesarin taloustoimitukselta tai paljon taloudesta kirjoittaneelta Timo Haralta. Omalta osaltani päätään keskustelun julkaisemalla uudelleen kolmisen vuotta vanhan kirja-arvostelun Pekka Himasen edellisestä tilaustyöstä. Se näyttää enimmäkseen olevan sama kuin tämä uusikin. Arvostelun julkaisi Turun Sanomat.

Pekka Himasen kirjassa on käytettyjä ideoita eikä juuri lainkaan filosofiaa:

Päättäjillä homma hallussa, filosofi hukassa?

Pekka Himanen: Kukoistuksen käsikirjoitus. WSOY 2010.

Menivätkö Turun kaupungin lahjoittamat rahat hukkaan, kun valtioneuvosto tilasi innovaatio-, teknologia- ja tiedepoliittisen selvityksen filosofi Pekka Himaselta, vaikka Turkuun oli teetetty lahjoitusprofessuuri sopivasti juuri tällä samalla tittelillä?

                      Ja jos nimenomaan filosofilta, niin miksei intellektuaalista integraatiota akatemiaprojektissa tutkivalta talousfilosofi Uskali Mäeltä? Mäen näytöt ovat sentään esillä kansainvälisissä tiedejulkaisuissa, kun taas Himasen kansainvälisyydestä kertovat lähinnä kotimaiset naistenlehdet.

                      Ilmeisesti Himasen ensimmäinen haaste olisikin kuroa umpeen tämä tieteen ja politiikan välille revennyt kuilu, jonka seurauksena yliopistojen tehtäväksi jää tuottaa työ- ja opiskelupaikkoja porvaripuolueiden äänestäjille mutta hallitusohjelman ideapaperit tilataan konsulttiyhtiö McKinsey & Companylta.

Valitettavasti epäkohta ei tule Kukoistuksen käsikirjoituksessa edes puheeksi. Enemmän kirjoittajan mieltä askarruttaa oma paikka ”merkitysyhteiskunnassa”, jossa on tärkeää käydä ”vuoropuhelua eri foorumeilla maailman menestyneimpien johtajien kanssa”.

Himasen työhakemus löytyy kirjan puolivälistä, jossa hän suunnittelee laajamittaista Future Visionary –seminaaria. Sen koollekutsujana toimisi ”Suomen kansainvälisesti verkostunein henkilö, joka on itse kiehtova puhuja ja dialogisti”. Vieraista mainitaan ”muusikko Bono”, ”uskonnollinen johtaja Äiti Amma” sekä ”Googlen perustajat”, joiden nimiä Himanen ei viitsinyt tähän hätään googlettaa.

Lasten pioneerivala

Tästä voisi luulla, että Kukoistuksen käsikirja on kepeä teos, vaikka oikeasti itsekeskeisyys ja falskius ovat raskaita syntejä kun puheena ovat niinkin tärkeät asiat kuin yksilön arvokkuus, luovuus, tuottavuus, kansainvälisyys, hyvinvointi sekä ympäristöongelmat.

                      Kovin etäälle teoria kuitenkin jää käytännöstä, kun Himanen matkustaa lentobensalla Amerikkaan, jotta voisi huolestua ilmastonmuutoksessa yhdessä maailmankuulun sellisti Yo-Yo Man kanssa.

                      Ihan jalan olisi päässyt tapaamaan vaikka Timo Alasta, joka soittaa samaa instrumenttia Radion sinfoniaorkesterissa, ja osaa siksi varmaan myös käyttää musiikkia maailmantilanteen metaforana. Mutta todennäköisesti Himanen yrittääkin nimiä pudottelemalla täsmentää, mitä muutoin epämääräiseksi jäävä ihmisen ”arvokkuus” (dignity) oikein tarkoittaa: korkeaa kykyjen hinnoittelua ja laajaa medianäkyvyyttä.

                      Tulkinta ei ole ilkeä vaan ilmeinen.

                      Juorupalstojen tai ”alansa johtavien” tiedemiesten ja talousjohtajien ulkopuolella filosofin maailma on anonyymi. Edes Himasen filosofiaryhmän lapsilla ei ole identiteettiä, vaikka heillä teetettyjä ”minä lupaan” –alkuisia pioneerivaloja siteerataan sanasta sanaan.

                      Lupaan äänestää ehdokasta jolle ihmisarvo on tärkeä, kirjoittaa ”eräs lapsi”, ja tehokkuuteen tähtäävä elämä vie kansamme robottimaiseksi yhteiskunnaksi, kirjoittaa ”eräs” toinen. Ja kieltämättä aika robottimaisesti.

Samaa Himasen teesien toistoa Himasen nuotilla löytyy lisää, poikkeuksena ”maahanmuuttaja”, jonka kielioppi ontuu. Himanen lienee tavoitellut ratkaisulla tiettyä realismia, mutta valitettavasti ”monikulttuurisen yhteiselämän” ylistys kompastuu muukalaisuutta aiheetta korostavaan hottentotti-efektiin, jota puuttuu vain vanhan lastenlaulun kaislahame.

Kansan velvollisuus

Sepitteiltä kuulostavien lasten lisäksi kirjoittajan uskottavuutta nakertaa ontto muutos-hokema, jota välittömästi seuraa maininta Himasen vierailusta ”Angela Merkelin järjestämässä seminaarissa”. Itse asiassa Himasen kirjassa ei ole mitään, joka voisi horjuttaa päättäjien uskoa siihen, että he ovat jo nyt tarttuneet aikamme tärkeimpiin kysymyksiin.

                      Myös puoli tusinaa varoittavaa viittausta väärään henkiseen ilmapiiriin toimii lähinnä Himasta vastaan. Ne saavat lukijan tuntemaan itsensä skeptikoksi spiritistisessä istunnossa, jossa kaikki olisi toki mahdollista, jos paikalla ei olisi tätä negatiivista energiaa.

                      Kirjan todelliset ongelmat ovat kuitenkin tyylirikkoja syvemmällä. Kuten siinä, miten Himanen nostaa politiikan keskeiseksi teemaksi väistämättömän ”hätätilan”, joka edellyttää välttämättömiä toimenpiteitä.

Himaselle ilmastomuutos ja hyvinvointikriisi ovat yhteiskuntaruumiin ”sydäninfarkti”, ”keuhkosyöpä”, ”diabetes” ja ”sikainfluenssa”, mikä kai tarkoittaa, ettei potilaalla ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa auktoriteetin esittämään tervehdyttämisohjelmaan. Sama pakkotilanteeseen vetoaminen oli jo Ahon hallituksen lama-resepti, nykyinen porvaririntama vetoaa yleensä kansalliseen velvollisuuteen. Valtiovarainministerille sen metafora oli ”talvisodan henki”, pääministerille ”sotakorvaukset”, ja nyt toimeksiantajiaan auliisti imarteleva Himanen ottaa esiin ”Tali-ihantalan”.

Ennakkotietojen mukaan kevään tuorein johtamisopas käyttää mallinaan J.R.R. Tolkienin sormustrilogiaa, joten hyvän ja pahan viimeisen taistelun rinnalla Himasen oma sotavertaus kuulostaa hillityltä. Silti pitää ihmetellä miksi managerointi-ohjeet aina nojaavat äärimmäiseen kriisiin, vaikka yhteiskuntatieteen perusmallin mukaan niitä seuraava yhteishenki on lyhytikäistä. Pitkään jatkuvaa on yleinen epäluulo ja syyttely.

Tuskin Himanen silti manaa takaisin Kemin veritorstaita tai muuta sotavuosista juontunutta levottomuutta. Vika on siinä, että aiheetta korkealentoiseksi syytetyn filosofin kirjasta puuttuu nimenomaan teoreettinen, anekdootin yläpuolelle nouseva hahmotus.

Filosofin peruutuspeili

Esimerkin ongelmasta antaa Himasen kuvaus Piilaakson ”rikastavasta vuorovaikutuksesta”.

                      Amerikkalaisen tietoteknologian keskittymässä eri puolilta maailmaa tulleiden ihmisten väliset ydinverkostot muodostivat ”kulttuurista pääomaa” ja tuottivat ”emotionaalista energiaa”, Himanen selittää.

                      Johtamisseminaareissa korkoa tuottavat kulttuurit ja kanavoitavat tunteet antavat lohdullisen mielikuvan asioiden hallittavuudesta. Sen sijaan millä muulla mittapuulla tahansa Himasen kielikuvat ovat kovin ylimalkaisia ja kaukana nykyfilosofian todellisesta verkostotutkimuksesta

                      Yhtä mitättömiä ovat Himasen konkreettiset ehdotukset.

Mitä jos Millenium-teknologiapalkinnosta tehtäisiin ”ympäristöteknologiapalkinto”? Se annettiin jo led-valon keksijälle, mutta ulkomainen uutiskynnys ei siitä ylittynyt. Entä se ”Future Visionary –seminaari”? Hyvä idea, jota ruotsalaiset kutsuvat Nobel-juhlallisuuksiksi. Ja niin edelleen.

Filosofin peruutuspeilissä näkyvät eilisen oivallukset, hänen ihanteissaan on ammottava kuilu ”yksilöllisen” elämän ja ehdottoman uhrautumisen vaatimusten välillä ja hänen poliittiset visionsa ovat länsimaiselle parlamentarismille noloja unelmia kriisitilanteet ratkaisevista managerointi-keskuksista.

Eihän tämä varsinaisesti kammoa tai nauruakaan herätä, mutta melkoisesti myötähäpeää.