”Lyhyesti määritellen
fasismi on väkivaltaan valmista kansallismielisyyttä”, sanoo tutkija Oula
Silvennoinen, jonka yhdessä Aapo Roseliuksen ja Marko Tikan kanssa kirjoittama
teos Suomalaiset fasistit - mustan sarastuksen airuet on nyt kirjakaupoissa. Tuoreita arvioita löydät tästä ja tästä, hieman
taustaa tästä.
Mitään nimiä
mainitsematta, mutta tämä oli siis puolustusministeri Jussi Niinistön (ps)
luonnehdinta Lapuan Liikkeen harjoittamasta kyyditystoiminnasta: ”Se oli
suoralinjaisella, diplomatiasta piittaamattomalla talonpoikaisjärjellä
perusteltua ja usein vielä juurevalla kansanhuumorilla ryyditettyä
hevosenleikkiä." (teoksesta Lapuan Liike, 2003).
Ja kun nyt tuli
puheeksi, niin Niinistö oli tarkastelun ja vertailun kohde jo silloin kun
arvioin lehteen Antti Tuurin romaanin Ikitie ( 2011).
Tuurin uutuus kuvaa poliittista terroria rajan
molemmin puolin
Antti Tuuri Ikitie. Otava 2011.
Lähihistoria on suomalaisille arka aihe, herkkänahkaisimpia
ovat yleensä kirjanoppineet tutkijat. Jos kollegalta ei löydy virheellistä
tietoa, niin ainakin näkökulma on väärä ja vinollaan poliittisesti.
Vasemmistolaista
asenteellisuutta, tuomitsi historioitsija Jussi Niinistö, kun arvosteltava
elämäkertatutkimus väritti Vihtori Kosolan kaljuksi kiihkoilijaksi, joka halusi
haudata kaikki kommunistit kivimäkeen. Eikö Kosolalle voi naljailla myös oikeistolaisella
asenteella, johon demokratian ja ihmisarvon kunnioitus luontevasti kuuluvat
vaikka ne jäivät vieraammiksi Lapuan liikkeen ja IKL:n keulakuvalle?
Helposti
arvaa, mitä mieltä tutkija ja perussuomalaisten tuore kansanedustaja olisi Antti
Tuurin uusimmasta romaanista Ikitie.
Tuurin lukijoille entuudestaan tutun Jussi Ketolan tarina jatkuu, nyt aika on
30-luku ja paikka itärajalle vievä maantie. Matkan varrella yksi Ketolaa
väkivalloin muiluttavista lapualaisista astuu humalapäissä omaan paskaan.
Ketolalla
on muutoinkin akateemisen väen kanssa samoja ongelmia kuin Tuurilla, jonka
professori Esko Salminen ehti jo aiemmin ilmiantaa punakapinaa liiaksi
ymmärtävän valtavirran edustajaksi. Nyrkkiä tulee ylioppilaalta, opettajalta ja
kunnanlääkäriltä, vaikka mies kuinka selittää seisseensä Tampereen
valloituksessa valkoisten rinnalla, ja miten oma teosofinen sosialismi on eri
asia kuin kommunismin basilisko.
Kokonaan
toisiin mittoihin terrorin kuvaus kasvaa, kun rajan yli heitetty Ketola liittyy
Karjalan tasavallassa suomalaisten perustamaan kolhoosiin, ja todistaa lopulta
stalinistisen puhdistuksen jäljet joukkohaudan reunalta käsin.
Tuskin
Ikitie silti yrittää keventää kuvaa
kotimaisesta poliittisesta väkivallasta kronikoimalla sitä uhkakuvaa, jota
Lapuan liike ilmoitti torjuvansa. Kummallistahan se olisi, jos asioita
suomalaisessa oikeusvaltiossa punnittaisiin Josif Stalinin ja GPU:n luomilla
standardeilla, ja huokailtaisiin helpotuksesta, että eihän täällä ihan niin
pahaksi mennyt.
Ajan
henki ja historian kulku näyttävät silti olevan päteviä verukkeita
historiantutkimuksessa, jossa huonojen valintojen ja ikävien vaiheiden
selitetään olleen kansalle hyväksi, koska kaikesta huolimatta itsenäisyys
saatiin ja säilytettiin.
”Suomi ei voi oppia historiasta,
koska me emme koskaan tee virheitä”, tulkitsi selitysten virtaa kirjailija Paavo
Haavikko. Tuuri lienee historian opiskelijana pitkälti Haavikon linjoilla,
vaikka hänen tyylinsä ei ole niin sormella osoittavan sarkastinen.
Putte Wilhelmsson
Fakta: Jussin Ketolan
varhaiset vaiheet
Romaanissa Taivaanraapijat (2005) vuosi on 1907. Monen
maanmiehen tavoin Jussi Ketola matkaa Amerikkaan, jossa hän kaivaa malmia ja
rakentaa pilvenpiirtäjää.
Amerikassa
Ketola näkee myös Matti Kurikan, kuulun teosofi-sosialistin ja suurlakon
organisaattorin.
Kylmien kyytimiehessä (2007)
Ketola osallistuu Tampereen valloitukseen, mutta teosofisen vakaumuksensa
mukaan aseetta. Pasifistin tehtäväksi jää korjata ruumiit.
https://twitter.com/HakkarainenJani/status/699523526533971968
VastaaPoista