Väärinkäsitysten klassikko

Eilinen päivän lehti kertoi näköjään taas, että ihmiskunnan on uusimmasta tutkimuksesta huolimatta yhä vaikea hyväksyä, että monet yksilöllisiksi koetut ominaisuutemme ovat suurelta osin geneettistä perintöä.

Ajatus on kummallinen siksi, että äidit ovat jo aikojen alusta tienneet, että lasten huono käytös on peräisin isän suvusta. Ja vielä kummallisempi siksi, että jos ”uusimmalla tutkimuksella” tarkoitetaan uusia välineitä kartoittaa mielen ja aivojen neurobiologisia yhteyksiä, niin uusin tutkimus on lisännyt ennen kaikkea tietoa neuroplastisuudesta. Kaksostutkimukset, joihin kirjoituskin viittaa, eivät sen sijaan taida enää tuottaa mitään yllätyksiä.

Idea on vanha, mutta toki paljon nuorempi kuin esihistoriallinen ymmärrys perinnöllisistä ominaisuuksista. 1949 Donald Hebb otaksui, että kun ihminen oppii, myös aivojen fysiologia muuttuu. Otaksuman todisteen palkittiin Nobelilla 70-luvulla, kun 1970-luvulla Eric Kandel osoitti, että oppiminen tuottaa aivoihin syntyy uusia synapseja, hermosolujen välisiä kytköksiä.

Myös päivän lehden eilinen kirjoittaja kompastuu asiaan, esimerkkinä tämä väärinkäsitysten klassikko: ”Albert Einsteinin aivojen avaruudellisesta hahmotuskyvystä ja matemaattisista kyvyistä vastaavat alueet olivat isot ja poikkeuksellisen muotoiset.”

Periaatteessa kyllä, mutta myös suhteellisuusteorian keksijän corpus callosum mahtuu aivan hyvin ihmisen fysiologisten ominaisuuksien normaaliin vaihteluväliin. Siis samankokoinen corpus callosum saattaa istua minä tahansa aamuna viereisellä bussin penkillä. Varsinkin jos istuja on nuori.

Kiinnostavinta Einsteinin aivojen neurobiologisessa vertailussa oli Einsteinin ikä. Tämänkin aivojen rakenteen olisi luullut kutistuvan enemmän. Aivotutkijoiden oletus tästä ei kuitenkaan ollut, että Einsteinin aivot olisivat vuosikymmeniä sitten olleet vieläkin isommat. Tai että löydös ylipäänsä viittaisi perinnöllisen eron havaitsemiseen neurobiologian modernein kuvantamiskeinoin – kuten lehtikirjoittaja ryntäsi päättelemään.

Nykytiedon valossa he olettivat, että myös Einsteinin aivot noudattavat neuroplastisuuden periaatetta, ja että henkinen toimintakyky voidaan säilyttää iän karttuessa kunhan tiettyjä aivojen osia jaksetaan ja halutaan harjoittaa.

Sattumanvaraisten tiedeuutisten valossa aivojen harjoittaminen on helppoa: tee jokin rutiini, kuten hampaiden harjaus, toisella kädellä – ja jonkin ajan kuluttua muutoksen voi havaita aivoissa. No, ehkä niinkin, mutta mikään tästä ei tietenkään kumoa ilmeistä ajatusta tietoisuuden kykyjen perinnöllisyydestä. Perinnöllisyydestä keskusteltaessa meidän kannattaisi kuitenkin välttää tavanomaisia neroja. Kuten Mozartia tai Einsteinia.

Pelkkä arkikokemus riittää kertomaan, että akateemisten vanhempien lapset päätyvät yleensä akateemisille aloille, ja että muusikkojen lapset osaavat yleensä soittaa. Varmaankin tämä kertoo, että eri ihmisillä on jo syntyessään erilainen biologinen ponnistuspohja tulevaisuuteen. Sitä se ei kuitenkaan kerro, että lahjakkuus periytyisi. Jos me jotakin opimme tieteen ja taiteen historian sukulinjoista, niin sen, että vain keskinkertaisuus periytyy. Neroudelle on keksittävä muita, ja epäilemättä monimutkaisempia selityksiä.

Kts myös tämä ja tämä.