Puolesta... ja vastaan

Poimintoja viime vuoden levyarvosteluista.

Pat Metheny Unity Group: Kin. Nonesuch 2014.

Kitaristi Pat Methenyn (s.1954) uskollisimpia kuuntelijoita ovat keski-ikäiset fuusio- ja progehämyt, joten parin vuoden takainen, saksofonilla täydennetty Pat Metheny Unity oli nettikeskustelujen mukaan liiaksi valtavirtajazzia.

                      Pat Metheny Unity Groupiksi kasvaneen kokoonpanon uusi levy Kin lisää joidenkin fanien tuskaa laajentuessaan muun muassa maailmanmusiikin suuntaan. Chris Potter puhaltelee saksofonin lisäksi nyt myös trumpettiin, pasuunaan, flyygelitorveen, klarinettiin ja huiluihin, ja uutena ryhmään liittyneen Giulio Carmassin multi-instrumenttiluettelo ei tähän edes mahtuisi.

                      Haussa on siis sähköisillä efekteillä tuettu orkesterimainen saundi. Ja lopulta uskomattominta on se, että flamenco-aloituksesta pop-vaikutteiden kautta afrikkalaisiin polyrytmeihin ja siitä vielä post-bopiin kulkeva sävellys Rise up toimii kuin eeppinen, musiikillinen kertomus.

                      Eri jazz-tyylien roolileikkejä omilla levyillään harrastanut Potter on konseptissa kotonaan. Levyn kivijalka on silti Metheny itse. Hänen soolonsa eivät ainoastaan pohdi teeman harmonisia rajoja, vaan luovat koko ajan uusia melodisia ideoita.

Stefano Bollani: Joy In Spite Of Everything. ECM 2014.

Stefano Bollani on eräs aikamme seuratuimmista jazz-pianisteista. Ja aikamoinen eksentrikko ohjelmistovalinnoissaan.

                      Varsinkin ranskalaiselle Label bleu’lle tehdyissä levytyksissä makeaa standarditulkintaa voi seurata lastenlaulu, ja lastenlaulua kokeellinen modernismi. Jos joku tietää, missä kohtaa Bollani on tosissaan, kertokaa minullekin.

                      Kokonaan toinen juttu ovat sitten ECM-yhtiön levytykset. Bollanin klassista koulutusta korostavat resitaalit muodostavan oman kokonaisuutensa, pianotrion ja mahdollisten vierailijoiden varaan rakennetut äänitteet omansa.

                      Joy In Spite Of Everything alkaa kuten nimi lupaa. Lehtiotsikoissa maailma näyttää miltä näyttää, mutta juuri nyt soi sydäntä kohottava ja jalkaa vispaava lattari.

Italialaisen Bollanin norjalaista komppiryhmää täydentävä amerikkalainen Mark Turner on oiva saksofonisti tilanteeseen, jossa paljon on ilmaistava volyymia kohottamatta. Ja jos haluaa kuulla, miten luontevasti omintakeisen folk-tyylin luonut Bill Frisell viihtyy perinteisen jazz-kitaristin roolissa, niin tässä on tilaisuus.

Lopuksi soiva nimikappale kruunaa hienon levyn. Juuri näin pääsolistin virtuositeetin voi yhdistää korvaan tarttuvaan melodisuuteen.

The Bad Plus: Inevitable Western. Okeh 2014. The Bad Plus: The Rite of Spring. Sony Masterworks 2014.

Luomakunnasta löytyy harvoja yhtä vaikuttavia ääniä kuin Ethan Iverson takomassa pianonsa koskettimia kunnes hän voi soittaa dueton oman kaikunsa kanssa.

                      The Bad Plus -trion debyytti These Are The Vistas (2003) oli vuosituhannen ensimmäinen tärkeä jazz-levy. Vuosikymmentä myöhemmin moni vahvuus kuulostaa maneerilta, ilmeisesti jopa yhtyeestä itsestään.

Inevitable Western alkaa teatraalisella balladilla, joka yhä hyödyntää raskaina soitettuja molli-harminoita. Mutta nopeasti se hajoaa riitasoinnuksi, ikään kuin kömpelön rakastajan näköiskuvaksi. Seuraavat sävellykset vahvistavat vaikutelmaa performanssista. Levyn suhde sekä jazzin perinteisiin että pianotrion omiin innovaatioihin vaikuttaa hetkittäin jopa ivalliselta.

Hyvä uutinen on se, ettei epäonnistunut askel kohti seuraavaa sisäistä uudistusta ole pilannut trion musikaalisuutta.

Aiemmin samana vuonna julkaistu The Rite of Spring ei poimi Stravinskyn Kevätuhrista popularisoitavia katkelmia, kuten klassisen musiikin jazz-muunnelmissa on tapana. Partituuria on luettu pieteetillä, ja siitä on luotu tulkinta, joka täyttää trion itse asettamat ”avantgarde-populismin” ehdot aivan eri tasolla kuin toisteinen, jopa tylsä Inevitable Western.