Günter Grassin (1927 –
2015) kirjallista merkitystä on mahdoton kiistää, joten en edes yritä. Grassin
kirjojen ihailu on vaikeaa, enkä siihen pysty. Grassin omaksuman julkisen
roolin arvostelu onkin jo helpompaa, joten se sopii minulle.
Alla olevat tekstit on
julkaistu Turun Sanomissa. Kolumni on vuodelta 2006, Peltirummun uuden suomennoksen
arvio vuodelta 2009. Jos surupäivä tuntuu sopimattomalta niiden lukemiseen,
yritä uudelleen huomenna.
Saksalainen pyhimysnäytelmä
Runsas viikko sitten Günter Grass paljasti
lehtihaastattelussa nuoruuden hairahduksen. Viimeisenä sotavuotena hän ei
palvellutkaan vakinaisen armeijan ilmatorjuntajoukoissa, kuten hän on tähän
asti väittänyt, vaan pahamaineisen Waffen SS:n univormussa.
Kohu
oli odotetun mittainen, ja kaikki mitä asiasta pitääkin sanoa, on varmasti myös
sanottu.
Yhtäältä
Grassin valhe aselajistaan ei ole mitätön seikka. SS-joukot perustettiin vuonna
1933 toteuttamaan natsipuoleen tahtoa, ja sen suorittamien kansamurhien luettelo
on mittava. Toisaalta Grassin puolustuskin on ilmeinen. Hän on jo kauan sitten
tunnustanut uskoneensa Hitleriin sodan loppuun asti, mutta samalla tavoin
aivopestyjä poikasia oli lukemattomia.
Siksi
julkinen huomio onkin keskittynyt pitkään hiljaisuuteen. Tarkoittaako se, että
Saksan ”kansallinen omatunto” on kaikki nämä vuodet ollut tekopyhä?
Katkerin kommentti löytyy amerikkalaisesta New York Sunista.
Grassia lukuisia kertoja
haastatellut Daniel Johnson on kaivanut mestarikertojan tuotannosta esiin
kaikki ne kohdat, joissa tämä itse tuomitsee jyrkästi historian pienimmistäkin
yksityiskohdista vaikenemisen. Sekin on mittava luettelo.
New York Timesin näkökulma on pragmaattisempi. Yksi vierailu Chilen
diktaattorin Augusto Pinochetin luona maksoi Jorge Luis Borgesille muutoin
varman Nobelin, kirjailija Daniel Kelhmann muistuttaa, joten voidaan vain
kuvitella miten pelkkä SS-joukkojen mainitseminen olisi vaikuttanut Grassin
mahdollisuuksiin.
Grass tiesi ansaitsevansa
Nobelin, ja hän halusi sen, Kehlmann jatkaa. Oikeastaan asiassa onkin siis kyse
Grassin vanhasta paheesta, turhamaisuudesta, eikä jostakin uudesta käänteestä
hänen koko moraalisessa olemuksessaan.
Kirjailijakollega
John Irving ottaa Frankfurter Rundschaun
julkaisemassa avoimessa kirjeessä vieläkin suopeamman kannan.
Irvingille oman menneisyyden
asteittainen tunnustaminen on jatkettua rohkeutta. Toista ihmisluokkaa
edustavat sen sijaan Grassin teon arvostelijat. Juuri heidän toimintansa on
tekopyhää, ”ns. älymystölle tyypillinen pelkurimainen hyökkäys jälkiviisauden
turvin”, Irving messuaa, ja vakuuttaa Grassin yhä pysyvän hänen sankarinaan ja
moraalisena kompassinaan.
Paljon kummempaa ajattelua ei Irvingin tasoiselta
kirjailijalta ehkä pidäkään odottaa.
Myös Irvingin omissa romaaneissa
tekojen seuraukset ja kysymys vastuusta alistuvat viime kädessä kohtalolle ja
symboliikalle, josta päähenkilön todellinen karaktääri nousee hitaasti esiin.
Näin elämästä tulee kvasiuskonnollinen rituaali, jollaiseen myös moni muu
kommentaattori arvelee Grassin nyt ottavan osaa.
Tämän näkemyksen mukaan Grassin
pitkän hiljaisuuden arvostelu ja hänen motiiviensa arvailu on farisealaisuutta,
jossa syyttäjät kuvittelevat itsensä viattomiksi ja vain katuva syytetty on
oivaltanut syntisyytensä. Vertauskuva on vahva, mikä on tosin havaittu myös
vastapuolella.
Die Zeitin Evelyn Finger kohautteleekin olkiaan sotamies Grassin
kauluslaattojen pääkallokuville ja sille mitä hän vajaana palvelusvuotenaan
ehti tehdä tai ei tehnyt. Halveksuntansa hän säästää haastattelun julkaisseelle
Frankfurter Allgemeine Zeitungille,
joka teki kirjailijan muistelmien yksinkertaisesta markkinointitempauksesta
pyhimyksen kärsimysnäytelmän.
Kuvassa etualalla historian
taakan painama mies, taustalla kultainen valo, johon hän on uransa päätteeksi
valmis astumaan, Finger piikittelee: ”Todellinen skandaali ei ole 17-vuotiaan
poikasen asepalvelus, jota pelkurimainen kirjailija ei aikuisena tohtinut
myöntää, vaan se liioiteltu mea culpa,
jonka avulla Grassin annetaan väistää todellisten kysymysten kohtaaminen.”
Neue Zürcher Zeitungin otsikko ”Lavastettu tunnustus” osoittaa,
että historioitsija ja toimittaja Roman Bucheli on samoilla linjoilla.
Hänestäkin henkilöhistoriallinen yksityiskohta, josta Grass vaikeni 60 vuotta, on
aika merkityksetön verrattuna siihen moraaliseen ylväyteen, jolla kirjailija
yhä ilmaisee arveluttavimmatkin ajatuksensa.
Kohuhaastattelussa Grass kertoi myös miten hän
amerikkalaisten sotavankina huomasi mustien ja valkoisten sotilaiden kireät
suhteet, ja tutustui ensi kertaa halventamaan sanaan ”nigger”:
”Äkkiä
jouduin kasvokkain todellisen rasismin kanssa.”
Sellaisen
sanomana, joka on Saksassa omin silmin todistanut juutalaislakien toteuttamisen
ja joukkokuljetukset, tämä on häpeämättömään lapsellisuuteen puettua ivaa,
Bucheli äimistelee. Die Zeitin mukaan
Grassin ”itsensä armahtavaa” haastattelu sisältää tosin vieläkin hälyttävämpiä
aineksia.
Grass
ei ainoastaan piilota Natsi-Saksan juutalaisvainoja Amerikkaan kohdistetun
herjansa laskoksiin, Jens Jensen muistuttaa. Lisäksi Grass korostaa
tarmokkaasti natsien “keskiluokkaisuuden vastaista” asennetta, kuvaa
ihastumistaan “kansojen yhteisöön”, jossa “luokkaeroilla ja uskonnollisella
arroganssilla” ei enää ole merkitystä, paheksuu Adenauerin kauden
tunkkaisuutta, johon aidosti radikaalit natsit “eivät koskaan sortuneet”, sekä
ivaa juutalaisen Paul Celanin sodan jälkeen kirjoittamien runojen
pateettisuutta.
Kuulostaako tämä siltä, Jensen kysyy,
että Grass on todella kasvanut ulos kansallissosialistisen propagandan
taikatempuista? Jensenin oma vastaus on, että 78-vuotiaana kirjailija on selvin
sanoin tuominnut Natsi-Saksan, mutta samat ideologiset syyt, jotka
viekoittelivat hänet 17-vuotiaana, ovat yhä lähtemätön osa hänen pessimististä
ja konservatiivista.
”Jonkun on lyötävä tahtia”
Günter Grass Peltirumpu. Suom. Oili Suominen. Tammi.
Laadukasta syväpainoa ja samettista paperia näkee
nuukailevassa kustannustoimessa harvoin, mutta harvinaista on sekin, että
elävän kirjailijan teos suomennetaan kahdesti.
Kunnia
kuuluu Günter Grassin Peltirummulle
(1959), jonka myös Ruotsin Akatemia erikseen mainitsi, kun se vuosikymmen
sitten perusteli Grassille jo pitkään uumoiltua Nobelia. Kovin hyviä perustelut
eivät ehkä olleet.
Alfred
Nobelin testamentin velvoittamana Akatemia etsii kaunokirjallisuudesta
universaaleja ja humaaneja arvoja, joten myös Peltirumpua lukiessa se halusi nähdä jonkin virkoavan ja kasvavan,
vaikka romaanissa kaikki mätänee ja kuolee:
Peltirumpu elvytti saksankielisen
kirjallisuuden ”vuosikymmenien kielellisen ja moraalisen rappion jälkeen”, Akatemia
tuumaili.
Lähemmäksi
totuutta taisi osua suomalainen kriitikko.
Ensimmäiseen suomennokseen
perehtynyt Toini Havu päivitteli silloista kotimaista
”konjunktuurikirjallisuutta”, jolle ajan ilmiöiden riena oli huokea trendi.
Autenttisemmalta tuntui Grassin myrkyllinen kauna, vaikka lopulta malja menikin
alas huulia lipoen:
”Grassin
romaani kuuluu kerman kermaan” (HS 24.9.1961).
Viime vuosisadan eurooppalaisena romaanina Peltirumpu kuuluu samaan kouralliseen
kuin Joycen Odysseus tai Camus’n Sivullinen. Juuri kukaan ei voi
lukemattakaan väittää, ettei tietäisi niistä jotain, mikä tosin lisää
väärinkäsityksiä.
Eräs
on se, että Peltirummun Oskar muka
päättäisi kolmivuotiaana lopettaa kasvamisen, koska vastustaa sotaa.
Vastaan
Oskar tietysti ihmeteolla hangoittelee, mutta ei hänessä ole lapsen
viattomuutta. Luontaista itsekkyyttä kylläkin.
Toinen
väärinkäsitys koskee kirjan tunnetuinta kohtausta: rumpuaan lehterien suojasta
lyövä Oskar sotkee marssiorkesterin rytmin, ja natsijohtajaa tervehtivän väen
askeleet muuttuvat valssiksi.
Eipä
taida Grass tässä nostaa taidetta totalitarismin kesyttäjäksi, kuten on
väitetty. Enemmän tämä taas näyttää samalta saksalaisten laumalta, jonka tahto
kirjan mittaan alistuu milloin millekin. ”Jonkun on lyötävä tahtia”, täsmentää
opportunistinen sirkuskääpiö, joka sodan jälkeen saa Grassin syvästi
halveksiman Adenauerin roolin.
Ajan
poliittisten armahdusten pilakuvaelmassa Oskar saa häneltä väärät tekonsa
anteeksi, minkä jälkeen Oskar voi alkaa kerätä oman osansa jälleenrakennuksen
dollareista. Teema on vankistunut Grassin myöhemmässä tuotannossa:
kansallissosialismin korvannut amerikkalainen markkinatalous on Saksan
turmeluksen jatke.
Tästä
ja muista mittakaavavirheistä sitten johtuu, ettei Grassista ole kaikkien
mielessä kasvanut samanlaista Thomas Mannin moraalisen manttelin perijää, joksi
Grass tuntuu itse itsensä kuvittelevan. Viimeksi muuttamalla lähemmäksi
mestarinsa synnyinkotia.
Oskar on epämiellyttävä päähenkilö epämiellyttävässä
romaanissa, jonka toistuvat ristikuvat yhdistävät mädännäisyyden, nälän ja sitä
seuraavan kuvotuksen – kuten kohtauksessa, jossa ankeriaita kalastetaan
kuolleen hevosen päällä.
Toini Havun tiivistelmässä hän on äärimmäinen individualisti,
jolla ei ole persoonallisuutta, ja infantiili, edesvastuuton ja yliälykäs
kääpiö, josta ei koskaan tule kokonaista ihmistä, koska hän ei uskalla luopua
lapsena olemisesta.
En
taida paremmin sanoa.
Peltirummun ilmestyessä tämä pako vastuusta tulkittiin symboliseksi isänmurhaksi,
jossa yhteys menneeseen katkaistiin. Kun sekä natsiajan tapahtumista että
Grassin omasta osallisuudesta tiedetään enemmän, Peltirummusta on löydetty syytösten ja muistutusten ohella myös
verukkeen ja karttelun piirteitä. Nyt romaanin yökerho, jossa asiakkaat
hierovat sipulia silmiinsä, koska eivät ole muuten oppineet itkemään, on
yhdistetty Grassin myöhäsyntyiseen tunnustukseen.
Grass
paljasti vasta muutama vuotta sitten, etteivät viimeiset sotakuukaudet kuluneet
tavallisissa armeijan harmaissa vaan SS-joukoissa.
Tuhkaa
ylleen ripottanutta kirjailijaa soimattiin näytelmän järjestämisestä, jossa hän
vielä kerran yritti nostaa itsensä viime vuosisadan suuren moraalisen
kysymyksen ytimeen.
Tunnustus
mahdollisena hurskastelun lajina ja mahdollisimman suuri häpeä elämän
mitättömyyden tunteen vastapainona on siis Peltirummun
uusi suola. Siksi voi kestää vielä tovin, ennen kuin Ruotsin Akatemian
kaltaiset kulttuuripapistot onnistuvat peittämään Grassin toivottomimmat
kappaleet tavanomaiseen taideuskon muminaan – hyvä olkoon ihminen ja jalo…
Pieni, mutta ei mielestäni täysin mitätön yksityiskohta. Aivan kuten Wehrmachtiin, natsi-Saksan yleiseen aseväkeen, niin myös Waffen-SS joukkoihin (pakko)värvättiin ala-ikäisiä. Grassin mielipidettä palvelusväen suhteen ei siis luultavasti kysytty, kun tuli aika puolustaa murenevaa natsivaltaa. Pääkallolaattojen viekoittelevasta kutsusta puhuminen on täten mielestäni turhaa.
VastaaPoistaJostain syystä tämä tai jokin hyvin samanlainen kommentti julkaistaan aina, kun Grassin palvelus SS-joukoissa mainitaan.
Poista”Pääkallolaattojen viekoittelevasta kutsusta puhuminen” on todellakin ”turhaa”, mutta se on turhaa siksi, ettei yksikään blogissa mainittu lähde puhu pääkallolaattojen viekoittelevasta vaikutuksesta. Ainoastaan siitä merkityksestä, joka SS-joukoissa palvelemiselle oli vapaehtoisena rintamalle pyrkineelle Grassille itselleen. Entä mikä se merkitys oli?
Tätä ei tarvinne miettiä uudelleen, sillä blogissa on erilaisia tulkintoja jo valmiina. Alkaen Grassin vilpittömistä tunnintuskista, kun hänen ihailemiensa ”eliittijoukkojen” todellinen luonne paljastui kirjailijalle sodan jälkeen (kuten Grass itse on kertonut) ja päätyen myrkyllisempiin arvioihin laskelmoidusta itsedramatisoinnista.