Arkisto: Perämies Jokelan kotiinpaluu

Hyvää Runebergin päivää. Siteeraan itseäni. Aamulehden julkaisema arvostelu tänään palkitun kirjailijan edellisestä romaanista.

Valeperämies Jokela itkee seinää päin

Joni Skiftesvik: Perämies Jokelan kotiinpaluu. 315 sivua. WSOY 2011

Monelle lukijalle Joni Skiftesvik merkitsee luonnollista kertomisen tapaa, joka on lähinnä elämän kokemista ja muistamista.

Skiftesvikin novelli tai romaani sisältää tunnistettavan tyypin, joka reagoi uskottavalla tavalla vastoinkäymiseen. Hänellä on yhteisössä paikka, josta hän yrittää pyristellä irti, tai muistoja, joiden kanssa pitäisi tehdä sovinto.  Maailmaa ei kirjoiteta väkisin oudoksi, ainoastaan tiettyjä tapahtumakulkuja salataan kunnes draama edellyttää paljastusta. Peruslause on selkeä, miljöössä korostuu oululaisuus ja meri.

Toisinaan Skiftesvikin lukija samastuu kuvitteelliseen henkilöhahmoon, jolla on jotain sydämellään, mutta aina hän samastuu kirjailijaan, joka on asiassaan etevä. Lukijakin haluaisi olla etevä, hän haluaisi nähdä asiat laajemmasta perspektiivistä ja saada kiitosta hyvänä jutunkertojana.

Siinä, eikä suinkaan maailman kirjoittamisessa läpinäkyväksi sosiaaliraportiksi, on kivijalkaproosaksi kutsutun kirjallisen perinteen olemus.

Muutoin on vaikea sanoa ”tallentaako” Skiftesvik ylipäänsä mitään ”yhteisestä menneisyydestä”, vaikka joku kriitikko on sellaistakin väittänyt.

Toki Perämies Jokelan kotiinpaluussa on keskeisellä sijalla jääkäri ja laivanvarustaja Ragnar Nordströmin omistama s/s Oscar Midling, jonka englantilainen sukellusvene upotti vuonna 1940, koska epäili kieltotavaran vientiä Saksaan. Mutta muutoin romaanin maailma näyttää lähihistorian sijaan jonkinlaiselta Skiftesvikin omaksumalta myyttiseltä elämänpiiriltä.

Siinä ihminen jää asioiden monimutkaistuessa neuvottomaksi, joten ainoan moraalisen tuomion lausuu luonto. ”Onpa meri vihainen jollekin”, ajattelee Jokela kun katse turhaan etsii myrskyn karilta pyyhkäisemää kaljaasia.

Tässä, ja monessa muussa, uusi romaani on perin juurin tuttu. Sotakertomuksen, agenttitarinan ja salakuljetusjuonen ohella kirjailija saa lopulta ujutettua mukaan jopa isän ja pojan teeman.

Tarinoinnin motoksi voisi kuvitella lauseen sivulta 38: ”Elämä on täynnä valheita ja kertomatta jääneitä totuuksia.” Niukka johtopäätös tulee sivulla 303: ”Olisin voinut tehdä siellä joitakin asioita toisin, mutta en ollut tehnyt.”

Mikään itsetutkistelu tai muu identiteetillä ja itsetunnolla saivartelu ei muuta sitä tosiseikkaa, ettei Jokelasta tullut ihmistä joka hän olisi halunnut olla.

Monen juonenkäänteen johdosta Perämies Jokelan kotiinpaluu voisi olla tekijänsä viihteellisimpiä, mutta samalla se on yksi apeimpia. Aiemmasta tuotannosta tuttua asioiden loppuunsaattamista ei nyt ole, on vain unohtaminen, kunhan mies on ensin vääntänyt itkut Valpon sellin seinää päin.

Fakta: Kuka?

Joni Skiftesvik, s. 1948, entinen toimittaja, nykyinen kirjailija. Merikapteenin ja ahtaajan poika.

                      ”Todellisuuden arvaamattomuuden kuvaajana hänen asteikkonsa ulottuu loistavasti kerrotusta kaskusta moniaineksisiin temaattisiin sommitelmiin”, kehuu Pekka Tarkka kirjassaan Suomalaisia nykykirjailijoita (2000).

                      Esikoisteos Taivaankorjaaja ja puhalluskukkapoika (1983) sai J.H Erkon palkinnon, Finlandia-ehdokkuuksia on ollut kolme.