Viimeksi kuultuna: Notes from New York / Mare Nostrum II

Bill Charlap Trio: Notes from New York. Impulse 2016.

Legendaarisen suurkaupungin ”henkevä” ja ”sofistikoitu” kulttuuri kuulostaa aluksi kehnolta verukkeella levyttää vielä yksi valikoima jazz-standardeja. Mutta jo ensimmäinen raita osoittaa, että Notes From New York –levy täyttää kansitekstin lupauksen.

                      Pianisti Bill Charlapin johtaman trion tulkinnoissa älyllisyys on kepeää, lemmekkyys ohimenevää ja blues ironista.

                      Standardien aateliin kuuluva I’ll Remember April alkaa melodian toteamisesta, jonka Charlap hyväilee pianonsa ylärekisteristä muutaman silmäniskulta vaikuttavan trillin säestämänä. Sitten hän leikkaa melodiasta sooloon, jonka rakentuu yllättäen basistin näppäämien sointujen varaan.

                      Samanlaiset siirtymät vaivattomasta osaamisesta vaativaan muusikkouteen luonnehtivat koko levyä samalla kun intiimi dynamiikka luo vaikutelman rennosta, aamuyöhön jatkuneesta nautiskelusta.

                      Urbaanin elämäntavan sivistyneisyys ja vapaus lienee toki vain yksi taiteen luomista illuusioista, mutta tämän paremmin sitä tuskin voi musiikissa kuvailla.

Paolo Fresu Richard Galliano Jan Lundgren Mare Nostrum II. Act 2016.

Jostakin syystä italialainen trumpetisti Paolo Fresu, ranskalainen haitaristi Richard Galliano ja ruotsalainen pianisti Jan Lundgren odottivat seitsemän vuotta ennen kuin palasivat studioon tekemään jatkoa Mare Nostrum –levylleen.

                      Roomalaisen numeraalin II peräänsä saanut uutuus on pitkälti edeltäjänsä kaltainen, enimmäkseen haikea ja harras. Levyn juju ei kuitenkaan ole jazzin, iskelmän ja kansanmusiikin raja-aidoista piittaamaton melodisuus. Eivätkä melankoliset mollisoinnut, joita kappaleiden otsikot selittävät muun muassa yön sineksi, hyvästeiksi, kärsimyksesi ja kaiken päättymiseksi.

                      Juju on artistien ja instrumenttien täydellisessä yhteen sointuvuudessa.

                      Jonkun mielestä Mare Nostrum II ehkä on itsetietoisen kultivoinutta hissimusiikkia - siis jos se hissi sijaitsisi jonkin vanhan eurooppalaisen aatelissuvun palazzossa. Minusta se on hiukan enemmän: nerokkuuden tai mestaruuden sijaan se luo kuulijan korville unelman sellaisista vaivattomuuden ja harmonian hetkistä, joita omaankin elämään toivoisi siunaantuvan useammin.