Humanisti selittää ekonomistille: irrationaalisen taloustiede

Moni taloustutkija on sitä mieltä, että politiikan taloudellinen analyysi vaatii paitsi kustannusten myös hyötyjen ottamista huomioon. Analyysissa kuvitellaan rationaalinen kansalainen, joka pyrkii mahdollisimman järkevään ratkaisuun. Ainakin itsensä kannalta.

Äskettäin luin tällaisen alkoholipoliittisen analyysin Liberan toiminnanjohtajalta, Heikki Pursiaiselta. Kirjoituksen olettama oli, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL on tähän asti huomioinut julkaisuissaan vain alkoholin taloudelliset haitat, nyt Pursiainen ensimmäistä kertaa huomioisi myös taloudelliset hyödyt.

Kustannus-hyöty –analyysinsa Pursiainen perusti ajatusleikkiin. Leikin toisessa osiossa niiltä ihmisiltä, joihin oluen myynnin vapauttaminen vaikuttaa myönteisesti, kysyttäisiin kuinka paljon kukin heistä olisi valmis maksamaan siitä, että vapauttaminen toteutetaan. Toinen osio koskee niitä ihmisiä, jotka kokisivat vapauttamisesta haittoja, mutta siihen ei nyt ole tarpeen perehtyä. Pursiainen on jo tähänkin mennessä tehnyt kaksi taloustutkijan omista ajatusmalleista juontuvaa perusvirhettä.

Ensimmäinen virhe koskee taloustutkimuksen jäykkiä ja teoreettisia ajatusrakennelmia. Ne estävät tutkijaa näkemästä mitä hän ei odota näkevänsä. Toisin kuin Pursiainen väittää, THL on arvioinut alkoholin tuotannon ja myynnin taloudelliset hyödyt. Niitä ei kuulemma ole.

Asiaa voisi tarkastella Lafferin käyrän avulla.

Tarinan mukaan käyrä on taloustutkija Arthur Lafferin hiukan huumorimielellä servettiin piirtämä viiva. Perusajatus on, että valtion verotulot kasvavat veroasteen mukana vain tiettyyn viivan optimaaliseen pisteeseen asti. Sen jälkeen verojen kiristys alkaa tuottaa elinkeinotoiminnalle niin suurta haittaa, että verotulot laskevat.

Samalla tavoin voitaisiin alkoholin kulutukselle piirtää optimaalinen piste, jonka jälkeen kansantalouden hyödyksi koituvat myyntitulot ja valtion verotulot olisivat suuremmat kuin alkoholin haitoista syntyvät menot. THL:n näkemyksen valossa tämä piste on ohitettu jo aikoja sitten.

Hieman hankalampaa olisi piirtää kansantalouden kokonaisuutta kuvastavan käyrän rinnalle toinen käyrä, jonka optimaalisessa pisteessä painoteollisuuden tuotto omistajille ja työntekijöille lakkaa tuotannon kasvattamisesta huolimatta kasvamasta, koska lisääntyvän verorasitteen kautta kustannettava haittojen korjaus vie enemmän kuin myyntivolyymin lisäys tuo.

Mutta ihan mahdolliselta tämäkin kuulostaa.

Toinen virhe juontuu samasta taloudellisen analyysin jäykkyydestä. Pursiainen tekee väärän tai ainakin riittämättömän kysymyksen. Hintaa, jonka satunnainen kansalainen olisi oluen myynnin vapauttamisesta valmis maksamaan, ei voi kysyä vain kerran. Se on kysyttävä uudestaan jo kolmannen oluen jälkeen, sitten noin kahden oluen välein ja vielä kaksi kertaa juuri ennen ja jälkeen valomerkin.

Lisäksi on syytä muistaa, ettei alkoholipolitiikka ole mikään erityistapaus suhteessa Pursiaisen käsityksiin ”järkevästä” politiikasta. Humala on satunnaistekijä. Ihmisillä, ajatusleikeissä kuvitelluilla tai todellisilla, on lukemattomia muitakin syitä käyttäytyä muutoin kuin järkevästi. Siksi me tarvitsemme rationaalisten oletusten rinnalle enemmän irrationaalisen talousteoriaa.

Irrationaalinen on tähän mennessä mahtunut Pursiaisen blogikirjoituksiin lähinnä pieninä hinnaneroina yksilön kulutusvalinnoissa. Kuinka paljon suuremman taloudellisen riskin opiskelija on valmis ottamaan, jos huonommat työllistymismahdollisuudet tai matalamman palkan tarjoan opiskeluala miellyttää enemmän? Tai miten paljon enemmän asiakas on valmis maksamaan ajastaan, jos lentokentältä saisi tasahintaisten vaihtoehtojen sijaan hintavamman vaihtoehdon nopeammin?

Kansantalouden tasolla Pursiainen sokeutuu irrationaaliselle, puhumattakaan kansakuntien taloudesta, vaikka molempien luulisi kiinnostavan juuri niissä liikkuvien valtavien taloudellisten arvojen takia. Otetaan alkoholipolitiikan analyysin rinnalle toinen esimerkki, joka ei juuri ole korostunut Liberan julkaisuissa, vaikka liberalismin asialistalla sen ainakin luulisi olevan korkealla:

Sukupuolten tasa-arvo ja talous.

Miesverkostot jarruttavat tasa-arvoa johtopaikoilla, kertoi tuore Konsulttiyhtiö Ernst & Youngin tutkimus. Pientä kansanluokkaa ja sitä kautta hieman laajempaa henkisten resurssien tehokasta käyttöä koskevan ongelman taustalla on hämmästyttävän sitkeä sukupuolittuneen työelämän historia.

Maailman talousfoorumi WEF arvioi äskettäin, että kestää vielä 117 vuotta ennen kuin miesten ja naisten tasa-arvo toteutuu työpaikoilla globaalisti. Pidän arviota optimisena, mutta eihän tuo toisaalta olisi pitkä odotus, jos huomioi, että rationaaliset perustelut sukupuolitetuille työmarkkinoille katosivat suunnilleen silloin kun ihmiskunnan kehityksen eturintama asettui aloilleen Mesopotamiaan ja keksi maanviljelyn. Joskus 9000–8500 eaa.

Mitä tämä irrationaalisen taloushistorian ehkä suurin kustannuserä on sitten ihmiskunnalle maksanut? Kun sen hyödyt eivät ole kvantifioitavissa, niin ovat edes haitat? Kunnianhimoinen taloustutkija voisi aloittaa laskelmansa toisen konsulttiyhtiön numeroista. HS kertoi maanantain taloussivuillaan McKinseyn arvion viime vuodelta: täydellinen tasa-arvo kasvattaisi maailmantaloutta neljänneksen nykytilaan verrattuna.

Mitenkähän tuo pitäisi, jos mitenkään, kertoa reilulla kymmenellä tuhannella vuodella?