Einojuhani Rautavaara: Manhattan-trilogia. 3. sinfonia. Helsingin
filharmoninen orkesteri. Leif Segerstam. Ondine 2008.
Einojuhani Rautavaaran Manhattan-trilogiassa (2004) harput
ja patarumpu tulevat sisään juuri silloin kun niiden odottaakin vaikka ei ehkä
toivoisi:
Kun
aamun kajo soittaa ihmissielun kieliä, tai kun aurinko vihdoin nousee
horisontin yläpuolelle.
Opiskeluaikojen
muisteloksi kirjoitettu orkesterisarja on kehyskertomukseltaan näin kirjaimellinen. Ehkä koominenkin, jos kuulijan asenne on hapan. Lisäksi tunnelma on kaukaista
pastoraalia eikä urbaania 50-lukua, jonne säveltäjän Amerikan vuodet
sijoittuvat.
Hienointa
on Aaron Coplandin opeista omaksuttu jousisto, jota mikään tyypillinen
johtomotiivi ei vie mihinkään erityiseen suuntaan. Se vain leijuu pienen
melodisen kertauksen varassa, jonka vaikutus on enemmän alitajunnallinen kuin
avoimen tunteellinen.
Arveluttavampaa
on Hollywoodin kauhuromantiikka. Taiteilija Rautavaaran yksilöllisen nuoruuden sijaan se
tuo mieleen monistetun Hitchcockin Rebeccan, joka ei vieläkään aavista, mikä
kohtalo häntä Manderleyn kartanossa odottaa.
Uude(hko)n
teoksen rinnalla Rautavaaran tutumpi 3. sinfonia (1961) onkin ryhdikkäämpi, tai paatuneiden
fanien mielestä tylsempi. Yllätys on silti se, että Max
Pommerin levytys samalle yhtiölle edelliseltä vuosikymmeneltä kestää vertailun
luonnollisena rautavaaralaisena pidetyn Leif Segerstamin rinnalla.
Pommer
artikuloi jokaisen orkesteriefektin kuulijan tarkasteltavaksi, mikä korostaa
teoksen modernistisempaa aikalaisjuonnetta. Segerstamin yltiöromanttinen
vyörytys tuntuu jälkiviisaalta sovinnolta säveltäjän myöhemmän tuotannon kanssa.
Divariin? Takaisin hyllyyn? Divariin. Mitä ihmettä minä teen näillä päällekkäisillä tulkinnoilla matalalle nousevasta korkeataiteesta, kun vielä on tuo Naxos-yhtiön versiokin, jossa on kerrostaloasukkaalle
soveliaampi dynamiikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti