Viimeksi kuultuna: Compulsion!!!!!

Thad Jones: Detroit – New York Junction. Blue Note 1956.

Andrew Hill: Compulsion!!!!! Blue Note 1965.

Charlie Mingusin mielestä Thad Jones oli parempi trumpetisti kuin Dizzy Gillespie, mutta silti hän joutui Count Basien orkesterin jäsenenä kilpailemaan soolotilasta Joe Newmanin kanssa. Sitä paitsi jälkipolvia ovat miellyttäneet enemmän Miles Davisin ja Art Farmerin sulosoinnut kuin Jonesin kornettimainen honotus ja pitkien nuottien aksentit.

                      Trendikäs Jones ei siis ollut, mutta kylläkin omaperäinen. Myös säveltäjänä. Uudelleen masteroitua Detroit – New York Junctionia (1956) voi nykyisin kuunnella eräänlaisena jazzin vaihtoehtohistoriana: näin swing olisi voinut modernisoitua ilman bebopin vallankumousta. Olennaista musiikkia.

                      Entä mitä taiteilija tekee mestariteoksen jälkeen?

                      Andrew Hillin tapauksessa vastaus on Compulsion !!!!! (1965). Klassisen Point of Departuren (1964) supertähdet eivät ole mukana, mikä tarkoittaa, ettei kokonaisuutta enää hallitse yliarvostettu rumpali Tony Williams tai fonisti Eric Dolphy, jonka soolot pysäyttävät kaiken muun hänen musiikillisen egonsa ympärille.

                      Etualalla ovat säveltäjä-pianistin omat rytmiset ideat, sekä kahden lyömäsoittajan afrikkalainen lisä, joka tosin tarkemmin kuulostellen alkaa vaikuttaa enemmän urbaanin amerikkalaisen kaaoksen kuvaukselta kuin jazzin juurien etsinnältä.

Compulsion!!!!! kuuluu Hillin uran merkkipaaluihin. Ennen kaikkea se kertoo miten huhtikuussa 2007 kuollut mestari vihdoin neuvotteli itsensä vapaaksi Thelonius Monkin liiallisesta vaikutuksesta.

Divariin? Takaisin hyllyyn? Hyllyyn.