Aikamme ajattelijoita: Omistettu Karl Krauselle

Toimittajan ainekset: ei ideoita, ja kyky ilmaista se.

Kieli on ajatuksen äiti, ei sen palvelija.

-- Karl Kraus (1874 – 1936)

Jos ja kun entinen mainosmies vertaa itseään Antikristukseen, kyse ei todennäköisesti ole katumuksesta eikä missään tapauksessa vaatimattomuudesta. 

”Edes enkeleiden armeijat, tuhatpäiset sotajoukot, eivät voineet enää tehdä mitään pelastaakseen minut”, huokaili markkinointivelho Octave Parago huokaili Frédéric Beigbederin toisessa suomennoksessa Apua anteeksi (2008): ”Mutta tuolloin en vielä tiennyt, että Saatana oli jo leikannut minulta siivet”.

Mainostoimistosta mallimarkkinoille siirtynyt Parago ei kuulosta suurelta moralistilta, vaikka hänellä on taas paljon sanottavaa kapitalismin pinnallisuudesta ja historiansa unohtavasta ihmiskunnasta. Hän kuulostaa suurelta egolta, joka ei osaa kertoa mielipidettään edes naisvartalosta, jollei ensin saa puolelleen vähintään kuutta miljoonaa kuollutta juutalaista: ”Olen saastainen rasisti, fashion fasisti”, ja pari muuta natsivertausta. Mikään pienempi näyttämö ei kelpaa..

Tästä olisi voinut syntyä voisi syntyä satiiri ylihinnoitelluista keksinkertaisuuksista, joiden hysteerinen mielikuvitus siirtyy sujuvasti illan aperitiivista seuraavan aamun apokalypsiin. Mutta nähtävästi Beigbeder on toisissaan. Siksi romaanin raamatullinen, huutomerkkejä vilisevä iskulausetyyli on siedettävimmillään, jos välillä nauraa maailman itsekkyyden lisäksi myös näille omahyväisille mutta samalla neuvottomille yhteiskuntakeskustelijoille. Sellaisille kuin vaikka Image-lehden päätoimittaja Heikki Valkama.

Valkama kirjoittaa: ”Itsensä kehittäminen, jaksaminen, aivojumppa, älyvaatteet, lääkkeet. Kaiken keskiössä on Minä 2.0, parempi työntekijä, parempi suorittaja. Ja onhan se totta: kun on hyväkuntoinen ja jaksaa paremmin, jaksaa myös ajatella” (Image kesäkuu 2014).

Niin, jotenkin näin se menee. Mutta koska tässä ei nyt varsinaisesti ole mitään suurta ajatusta, niin löytyykö edes suuri näyttämö. Kyllä vain:

”Tavoitteena on fyysisesti ja älyllisesti täydellinen ihminen. Tarkemmin katsottuna proteiinirahkan edustaman treenaamisen ja ruokavalion kultista voi vetää yhtäläisyydet suoraan uskontoon. Kuntosalit ovat temppeleitä, joihin kokoonnutaan. Papistoa ovat personaltrainerit ja pilatesohjaajat, pyhiä kirjoituksia löytyy kunto-ohjelmista karppauskirjoihin. Jokaisen treenilajin harjoittajilla on omat rituaalinsa. Syntiä on repsahtaminen ja läski, vääräuskoisia ne, jotka syövät huonosti ja treenaavat väärin tai eivät ollenkaan.”

Katkaisen lainauksen ennen kuin Valkama päätyy väistämättömästi sanaan, joka kuulostaa kärkevältä, jopa varoittavalta, mutta todellisuudessa on riittävän etäällä aiheesta, jotta kukaan ei oikeasti voisi epäillä kirjoittajan seisovan sanojensa takana: ”Kiihkouskovainen.”

Annetaan Valkaman silti sanoa sanottavansa loppuun, vaikka sitä ei ole: ”Sivistysporvarin on korvannut lifestyleporvari, joka kirjojen sijaan kerää maratoneja. Pessimisti voi kysyä, millainen yhteiskunta syntyy, kun kunnallisen päätöksenteon rakenteen tuntee harva, mutta avokadopastan reseptin kaikki.”

En suinkaan tarkoita, että Valkama on tekopyhä kirjoittaessaan lehdessä, joka keskittyy enemmän niihin trendiresepteihin kuin poliittiseen päätöksentekoon. Yletön johdonmukaisuus on hyve teineille, jotka eivät vanhemmistaan poiketen tuomitse toisia ihmisiä heidän yksityisten ominaisuuksiensa mukaan (seksuaalinen suuntautuminen) vaan ryhmän ominaisuuksien mukaan (harrastukset, tuotemerkit, musiikki). Se tuo mieleen lojaalisuuden hyveen ikävimmät seuraukset.

 Tarkoitan, että sivistysporvarin on korvannut kolumnisti, joka on melko varma, etteivät lauseita voi enää perustaa kirkkaaseen  aatteeseen tai edes omaan vakaumukseen (hän ei tosin ole varma miksi); mutta joka on samalla unohtanut, että aina ja vastaisuudessa lauseen pitää perustua toisiin lauseisiin, ei irralliseen luetteloon kolumnimaisia sanoja ja sanontoja. Siis siihen, jonka perussuomalainen humoristi selittää tarpeen vaatiessa ”läpäksi”.

Toimittaja, joka ylpeilee jalolla mielipiteellään, mutta ei vaivaudu käyttämään kieltä selvittääkseen asioiden ja ennakkokäsitystensä merkityksiä, on kuin aforistikko Karl Krausin koira – ulvoo kuulle ja kusee haudalle.