maanantai 20. tammikuuta 2014

Kirjallisuuskriitikko kuvataidenäyttelyssä

Wäinö Aaltosen museo 13.12.2013–23.2.2014: Outi Heiskasen näyttely ”Matkaseurue”.

Hevosia, hevosia, hevosia. Lisää hevosia. Koiria, karhuja, apinoita. Hiiri. Hevosia. Akateemikon lyhyeksi jäänyt jakki-kausi (kaksi teosta). Sikakarhukoira, tai jotain sinne päin, ei ole Outi kuitenkaan kissaihmisiä.
Teoksen toteutustekniikan kuvaus ruotsiksi: ”Kompination”. Ilmeisesti tarkoittaa, että tekijä on yhdistänyt omia, aikaisemmin valmistettuja kuvaelementtejä uuteen teokseen.
Teoksen toteutustekniikan kuvaus suomeksi: ”Kompiisi”. Ilmeisesti tarkoittaa, että ootsä, näyttelyvieras, vähän tyhmä tai ainakin sivistymätön, kunnetsä tätä tiedä?
Museon vartija: ammatillinen vaihtoehto, johon freelancer-toimittajan nykyinen koulutus riittäisi. Kysymys: onko henkivakuutuksen edunsaaja oikeutettu erilliseen lisäkorvaukseen, koska kuoliaaksi ikävystyminen ei ole seurausta elämän yleisestä merkityksettömyydestä vaan tässä tapauksessa ammattitauti?

3 kommenttia:

  1. Varsin rehellinen arviointi. Luettuani Bernhardin Vanhat mestarit, näkemykseni kuvataide- ja kirjallisuusarvioista muuttui. Uskoisin: parempaan suuntaan.

    Olen väsynyt näkemään maalauksessa ja musiikissa jotain, jota pitäisi eritellä mahdollisesti runsaasti sivistyssanoja käyttäen.

    Totuus on: maalaus on maalaus. Musiikki (jota Bernhard on opiskellut) on musiikkia. Kaikki on sitä mitä se on, turha siitä on esittää sisäisiä näkemyksiään, ne johtavat yleensä harhaan.

    VastaaPoista
  2. Turkka on tehnyt näyttelyn kivistä ja selittää innostuneesti että "kattokaa ku tota noinnii tää näyttää ihan Afrikan kartalta..."

    En teidä mitä ajatella. Päiväkodin tapahtumaksi tuo sopii. Kai se valitettavasti useimmiten on niin, että oleellista on se, kuka puhuu, ei se mitä ja mistä.

    Kyllähän kivestä runoutta ja filosofiaa saa tehtyä helpostkin, mutta sen pitää sitten olla aidosti kiinnostavaa (Kiven ainekseen on mahdotonta porata reikää. Reiän voi porata vain siihen muotoon ja hahmoon, jota nimitämme kiveksi. Kiven aines pakenee heti terää ja samalla myös käsitteellistävää mieltämme. Siinä esimerkiksi fenomenologiaa kivestä.)

    No joo. Sinänsä mikä tahansa kelpaa filosofoinnin kohteeksi. Mustan pilkunkin olen suurentanut metriseksi kuvateokseksi ja kirjoittanut derridalaisen esseen kirjoitusmerkin likumisesta kuvaksi ja symboliksi. Käsitetaidetta voi tehdä peukalo keskellä kämmentä, oleellista on miten tekemisistään puhuu. Kiinnostavaa noista kivistäkin tulee jos Turkka puhuu niistä kiinnostavasti. Mutta se mitä luin ei ollut kiinnostavaa.

    Taide voi toimia siis ajattelun kohteena sinänsä ja kritiikki voi olla kiinnostavaa tai ei samoin kuin esseet mistä tahansa todellisuuden kohteesta tai asiasta. Hyvä kritiikki on teos itsessään. Filosofista havainnointia. Raja kulkee itselleni siinä, tuntuuko analyysi, ajatus tai kritiikki uskottavalta suhteessa kohteeseensa. Miten se korreloi. Ja tunnistanko siinä mitään itselleni mielekästä. Siinä raja.

    Tuo Puten juttu Heiskasesta on hauska. Alun luettelo sai mut hykertelemään ääneen. Se oli hauska kuvaus kriitikon kokemuksesta. Tätä lisää. Sitä en tiedä, kertoiko se Heiskasen taiteesta mitään.

    t.juha

    VastaaPoista
  3. Mitäpä sitä kirjallisuuskriitikko kuvataiteesta ymmärtäisi, vaikka Heiskalan näyttelyitä olen nähnyt useita. Toisaalta nuorempana tuli luettua niin paljon taiteen teoriaa, että välillä pitää käydä katsastamassa tämä käytäntö. Tekee myös Heiskala paljon noita installaatioita. Oikeastan niissä enemmän kokemispintaa kuin pienissä grafiikan lehdissä, mutta silti mieleen juolahtaa: "miksvarten" tai "mihin tommonen pakataan näytelyiden välillä ja kenelleä on semmoseen tilaa?"

    VastaaPoista