Arkisto: Hytti nro 6

Otteita venäläisestä sielunelämästä. Ja lisää otteita venäläisestä sielunelämästä.

Vuosikymmenen lisäksi kahta romaania erottaa tekijän kansallisuus, lajityyppi ja muu semmoinen. Yhtäläisyyksiä lienee enemmän, kuten molempiin arvosteluihin eksyneet venäläiset runoilijat todistelevat. Voisivat hyvin vaihtaa keskenään paikkaa arvostelijan tarkoituksen tai kirjailijan eetoksen siitä suuremmin kärsimättä.

Venäjälläkö siis ei oikein mikään muutu? No, Suomessa sentään kulttuuriosastojen toimituspolitiikka. Finlandia-voittajat arvioidaan nykyään samassa mittakaavassa kuin ennen dekkarit.

Ensimmäinen teksti on julkaistu Turun Sanomissa, jälkimmäinen Aamulehdessä.

Boris Akunin: Akilleen kuolema. Suomentanut Kari Klemelä. WSOY 2003

Mikä muistuttaa eniten venäläistä 1700-luvun kylää, arvuutteli Pushkin. Venäläinen 1800-luvun kylä, kuului kansallisrunoilijan oma vastaus.

                      Boris Akuninin maineikas dekkariromaanien sarja piirtää samat perusasioiden muuttumattomuudesta kertovat yhtäläisyysmerkit 1800-luvun Moskovan ja 2000-luvun Moskovan välille. Silloin - kuten myös nyt - toiset uskoivat ”slaavien historialliseen tehtävään ja johonkin Venäjän omaan tiehen”, kun taas toiset arvelivat Venäjän kaipaavan eurooppalaista ”valistusta ja perustuslakia”. Juonittelu ja korruptio pitävät huolen siitä, ettei kumpikaan näkemys saavuta selkeää voittoa. Se taas saa yhä useamman kohtalonuskoisen arvelemaan, että puhe Moskovasta kolmantena Roomana on haihattelua eikä Venäjän paikkana ole enää koskaan loistaa maailmannäyttämöllä.

Akuninin temppu on historialliselle viihteelle ominainen. Mennyt tehdään tutuksi vakuuttamalla lukijalle, että ihmisen sielunelämä ja kansakunnan suunta ovat vuosien saatossa pysyneet perin samanlaisina. Silti kirjailijan leppeässä pessimismissä on omintakeinen paikallisvivahde.

Ensinnäkin, Akunin tuntuu sanovan maanmiehilleen, ennen kaikki oli paremmin tai ainakin komeampaa (tsaarin Pietari ja Moskova eivät hävinneet kosmopoliittisuudessaan Pariisille tai Berliinille). Toiseksikin optimismi on perusteltua vain jos hylkää realismin (päättelykyvyt ja itämaiset taistelutaidot, joilla Akuninin sankari pärjää salapoliisitehtävissään, ovat enemmän satumaisia kuin uskottavia).

Oman lisänsä tuo lauseiden elegantti, suorastaan tshehovilainen tai gontsharovilainen rytmi, joka vakuuttaa lukijan johtopäätöstensä ilmeisyydellä. Jokaisen Akuninin sepittämän dekkarijuonen taustalla on politikointia, mutta viime kädessä eri salahankkeet eivät kaadu aatteiden vaan luonteen heikkouksiin. Tähän on helppo yhtyä. Vetelyys ja viekkaus ovat kasanneet venäläisten niskaan enemmän murheita kuin dardanellit ja anarkistit yhteen laskettuna, mutisee nykyvenäläinen lukija partaansa.

Akilleen kuolema on jo Erast Fandorinin tutkimusten neljäs osa, joten hyväksi havaittua kaavaa on aika virkistää. Siinä Akunin onnistuu kertomalla saman tarinan kahdesti, ensin jaloluonteisen kollegia-asessorin, sitten häikäilemättömän mutta traagisen salamurhaajan näkökulmasta.

Kansallisankarina pidetty kenraali on murhattu, eikä vehkeilyn taustalta tunnu löytyvän niinkään tekijää ja motiivia kuin yhä uusia vehkeilyjä. ”Vehkeily” onkin tässä yhteydessä mitä mainioin sana, kuten ovat myös ”kapsäkki”, ”kokotti”, ”komplotti” ja ”krumeluuri”. Nykykirjallisuudessa niihin törmää harvemmin, mutta ensiluokkainen suomentaja Kari Klemelä on pitänyt huolen, että Akuninin antikvaarinen tyylitaju välittyy myös suomalaislukijoille.

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011

Anton Tšehovin novellissa Sali n:o 6 lääkäri on tarkastusmatkalla mielisairaalassa ja päättelee, että laitos on törkeässä kunnossa ja hoidokkien terveydelle vaarallinen.

                      Sulkea se pitäisi ja päästää potilaat menemään, mutta siihen hänen tahtonsa ei riitä eikä se mitään edes hyödyttäisi:

                      ”Jos henkinen ja ruumiillinen likaisuus häädettiin yhdestä paikasta, siirtyi se toiseen. Parasta oli odottaa kaiken tuulettumista itsestään.”

                      Rosa Liksomille lienee juolahtanut mieleen, että 1893 julkaistua venäläistä novellia voi lukea kuin satiiria Neuvostoliiton viimeistä ajoista 1980-luvulla. Niin muodoin uusi romaani on saanut vanhaan mestariin viittaavan nimen Hytti nro 6.

                      Erona on sairaalaosaston vaihtuminen junan vaunuosastoon. Samaa on murhe, lamaantuneisuus, kohtalonusko ja vähään tyytyminen, kuten Liksom luetteloi venäläistä kansanluonnetta. Siitä myös muodostuu romaanin tapahtumattomuuden taustalla vaikuttava draama.

Kun Liksom uransa aluksi kirjoitti henkisestä lamaannuksesta suomalaisissa lähiöissä, ei tunnelmaa kohotettu Raamattu-sitaateilla, kuten nyt: ”Sillä se mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi. Ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui.”

Liksomin romaanissa Jobin kirja tavoittelee samaa traagisen ylevää tai katkeran suloista, jonka parin vuoden takaiseen Parnassoon kirjoittanut runoilija Vladimir Jermakov ilmaisi näin:

                      ”Venäjällä runoudella on perinteisesti ollut kolme ehtymätöntä lähdettä. Ikävä siihen mikä ei ollut, kaipaus siihen mikä ei tule ja murehtiminen oman itsensä vuoksi.”

                      Liksomin tyttö murehtii Mitkaa, joka päätyi mielisairaalaan välttyäkseen kutsunnoilta. Tolstoilaiseen tapaan menetyksen kuitenkin korvaa eksyneen päähenkilön löytyminen venäläisen kansan poveen

Moskovasta Ulan Batoriin päästyä käy ilmi, ettei tyttöä kiusannut törkyturpainen, rangaistusleirit nähnyt murhamies olekaan osoitus ihmisyyden tappiosta sieluttomassa järjestelmässä vaan merkki sen sitkeydestä.

Ilman ”stahanovilainen lihakoneen” asennetta tytön matkan pää olisi jäänyt saavuttamatta, Liksom todistelee. Kirjailijan käsitykselle neuvostoihmisen sisään kätketystä toivosta tämäkin mies on yhtä tärkeä kuin piirakoita tarjonnut muori, jonka seinällä on Stalinin painokuva ja pyhän Nikolain ikoni.

Liksomin romaanin, kuten myös runoilija Jermakovin lauseen ymmärtämiseksi onkin mielekästä olettaa, ettei kummassakaan ole lainkaan ironiaa.

Liksomin kuva neuvostoarjen ”kamaluudesta ja ihanuudesta” on tarkka, kuten venäläisen kirjallisuuden professori Pekka Pesonen siunaa kirjan jälkisanoissa. Sitä Pesonen ei erikseen mainitse, että arjen alle pyrkiessä kuvaa hämärtävät kirjalliset viiterakenteet ja tietty sovjetti-romantiikka.