Blade Runner - 35 vuotta myöhemmin

Tulevaisuus harvemmin paljastuu tieteiselokuvan näköiseksi, mutta 35 vuotta vanha Blade Runner kertoo kaikenlaista menneisyydestä. Kuten että 80-luvulla ennakoitiin jo ilmastonmuutoksen seurauksia, mutta olkatoppausten uskottiin kasvavan rajattomasti ja tupakointikieltojen nykyinen suosio on ilmeisesti tullut tekijöille täytenä yllätyksenä.

Blade Runner tuskin on ”maailman parhaana pidetty scifielokuva”, kuten HS äskettäin kirjoitti, sillä minäkin pidän scifielokuvista, eivätkä ne aina ole näin vaivaannuttavan ikävystyttäviä. Osuvammin sitä ehkä voisi verrata installaatioon, jonka selitykseksi näyttelyn kuraattori joutuu aivan liian usein turvautumaan sanaan ”tutkii”.

Jos aika kamalasta pitää etsiä jotain kamalinta, niin ehkä se olisi Rutger Hauerin suoritus androidi Roy Battynä. Se ei ole kurkistus robotiikan ja tekoälyn tulevaisuuteen vaan kulttuuriseen menneisyyteen, jossa homofobialla oli huomattava vaikutus siihen miten sadistinen roolihahmo kirjoitettiin ja näyteltiin.

Hauerin jatkuvasti muikisteleva tulkinta ei ole niinkään näyttelemistä kameralle kuin poseerausta selfie-kepille. Taiteilijan puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että jos kuolinmonologin joutuu pitämään roolihahmon toinen kämmen naulalla lävistettynä ja toisessa kädessä valkoinen kyyhkynen, niin mahdollisuudet mihinkään inhimilliseen tai vilpittömästi allegoriseen ovat todella vähissä.

Satojen ja tuhansien palstamillimetrien myötä Blade Runner on analysoitu niin perusteellisesti, että eilen vielä kerran katsottuna se herätti enää yhden avoimen kysymyksen: ”Olisiko siinä enemmän kääpiöitä vai vähemmän kääpiöitä, jos elokuvan olisi englantilaisen Ridley Scottin sijaan ohjannut saksalainen Werner Herzog?”

Myöhemmin illalla katsomisvuorossa on Denis Villeneuven ohjaama Blade Runner 2049. Se herättää näin etukäteen kaksi avointa kysymystä: ”Miksi?” Ja: ”Herranjumala, miksi?” Pelkään, ettei niihinkään saada koskaan vastausta.

Kazuo Ishiguro, kirjallisuuden Nobel-palkinto 2017

Kazuo Ishiguro. Tästä ei varmaan yhtä monella ole niin paljon huomautettavaa kuin Le Clezion, Modianon tai Dylanin Nobel-palkinnoista? Lainaan itseäni vuodelta 2005, arvostelun julkaisi muistaakseni Turun Sanomat: 

"Ishiguro ymmärtää hyvin, ettei tiettyä todellisuuskuvaa voi iskostaa ihmisten mieliin käskyillä ja kielloilla, lisäksi tarvitaan pelkoja ja toiveita."

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Suom. Helene Bützow. Tammi 2005.

Jos englantilaisen Kazuo Ishiguron nimeä tullaan joskus käyttämään luontevana adjektiivina, kuten tshehovilaisuutta tai kafkamaista, se todennäköisesti tarkoittaisi jotain seuraavan kaltaista:

Melankolinen tunne, kun ihminen tietyssä iässä alkaa hahmottaa menneisyytensä kokonaisuutena, tunnistaa sitä ylläpitäneen elämänvalheen, ja tuttua itsehillintää osoittaen myöntyy siihen, ettei harhakuvien haihtuminen tee vielä jäljellä olevista menetyksistä ainakaan helpompia.

Ishigurolaisuuden ruumiillistuma on hovimestari suosikkiromaanissa Pitkän päivän ilta (1989), Ole luonani aina sisältää sen yksinkertaistetuimman ja ehkä koskettavimman kaavan.

1.
Lehtihaastattelussa Ishiguro kertoo romaanin aiheen vaivanneen häntä pitkään. Se alkoi tavallisista lapsista, siitä mitä me teemme heille, ja kääntyi jossakin vaiheessa erikoiseen rinnakkaismaailmaan sijoittuvaksi allegoriaksi.

Omaa tarinaansa kertova 31-vuotias Kathy elää ”Englannissa, 1990-luvun lopulla”, kuten Ishiguro avuliaasti selittää, mutta lukijaa hämmennetään heti kättelyssä oudoilla puheilla ”valvojista”, ”luovuttajista” ja ”toipumiskeskuksesta”, jotka eivät romaanin sisäisessä todellisuudessa selitystä kaipaa.

Nykyisessä kotimassaan 7-vuotiaasta asunut Ishiguro on omaksunut täydellisesti brittiläisen lajityypin, jossa erikoinen kerrotaan itsestään selvänä, pidättyvästi ja jopa naiivisti.

Sisäoppilaitos on myös romaanille luonteva sosiaalistamisen ympäristö, jossa kasvattajien säännöt ja lasten välille syntyvät hierarkiat auttavat yhdessä luomaan vaikutelman järjestelmän luonnollisuudesta ja väistämättömyydestä. Ishiguro ymmärtää hyvin, ettei tiettyä todellisuuskuvaa voi iskostaa ihmisten mieliin käskyillä ja kielloilla, lisäksi tarvitaan pelkoja ja toiveita.

Juuri tässä mielessä Kathyn eristetty Hailsham on luokkahuoneineen ja urheilukenttineen niin uskottava ja aito lapsuuden ympäristö. Sen myyteistä ja leikeistä Kathy uskoo yhä aikuisena löytävänsä vastauksen kaikkiin kysymyksiinsä – oman elämänsä merkityksen.

Se, että Kathy tovereineen paljastuu klooneiksi, joita käytetään tavallisten ihmisten elinluovutuksiin, jää kaikessa karmeudessaan sivuseikaksi. Se on ovela juonellinen apukeino, mutta Ishiguro on nähnyt paljon vaivaa, jotta edes huolimattomin lukija ei luulisi hänen pohtivan uuden bioteknologian eettisiä ulottuvuuksia.

Kloonauksen tekniset yksityiskohdat ja epäkäytännöllisyyden hän sivuuttaa kokonaan, ja niiden perään kyseleminen olisi yhtä naurettavaa kuin jos vaatisimme Jonathan Swiftia osoittamaan Lilliputtien maan kartalta tai muistuttaisimme Italo Calvinolle, että hänen Näkymättömät kaupunkinsa sotii historian totuutta ja Kosmokomiikkansa fysiikan lakeja vastaan.

Pohjimmiltaan Ole luonani aina kertoo kenestä tahansa, jota vain sitkeään juurrutetut illuusiot estävät romahtamasta elämän mielettömyyden edessä, ja joka kapinoimatta hyväksyy menneisyydessä tekemänsä ratkaisevat erehdykset, harhaan johtavat muistot, rakkauden menettämisen ja ruumiin hitaan rapistumisen.

”En nyyhkyttänyt, vaan pystyin hillitsemään itseni”, Kathy toteaa väärentämättömän ishigurolaisesti, ja kääntyy lähteäkseen sinne minne hänen oli määrä mennä.

2.
Ishiguron mukaan me herätämme lapsissa toiveita, jotka eivät voi täyttyä, ja annamme lupauksia, joita emme voi pitää. Me teemme sen kaiken suojellaksemme heitä, mikä on aivan välttämätöntä, mutta samalla me luomme perustan itsepetokselle tarkoituksen lähteenä ja sentimentaaliselle alakulolle ainoana lohtuna.

Tällaista synkkyyttä vastaan ei tarvitse erikseen protestoida, sillä kaikki järkevät vastaväitteet löytyvät jo valmiina Kathyn kasvattaneiden ”valvojien” selityksistä. Ole luonani aina onkin helppo kieltää, jos sen lukee yksinkertaistettuna sanomana. Mestarillisena draamana sitä on mahdoton torjua.

Kazuo Ishiguron näennäinen tieteisromaani ei kerro miten maailma muuttuu jos bioteknologian mitattavat hyödyt sivuuttavat sen mahdolliset moraaliset haitat. Todellisena kirjailijana hän tekee jotakin enemmän. Sivu kerrallaan hän muuttaa lukijansa.

Arkistosta: Kisaväsymys vaivaa brittikirjailijoita – miten Suomessa?

Päivän kirjailijapalkinnon kunniaksi: taiteesta, palkinnoista ja meritokratiasta. Vanha ”Lehtiharava”-sarjan kolumni, jonka TS julkaisi joulukuussa 2005. Tuore nobelisti mainittu.

Kisaväsymys vaivaa brittikirjailijoita – miten Suomessa?

Viime maanantaina Runeberg-raati nimesi omat ehdokkaansa, ensi torstaina Paavo Lipponen kertoo Finlandia-voittajan. Kirjallisuuspalkintojen kotimainen sesonki on vuotuisessa käännekohdassaan, Englannissa se on jo päättynyt katkeriin tunnelmiin.

                      Ensimmäinen skandaali oli kuulemma se, ettei Ian McEwanin Lauantai päässyt edes Booker-palkinnon lopulliselle ehdokaslistalle, toinen oli John Banvillen palkitseminen.

                      Banvillen The Sea on ”onnettomin koskaan Bookerilla palkittu romaani”, McEwan totesi happamasti, mutta tosin vasta sen jälkeen, kun Banville oli New York Review of Booksin seikkaperäisessä arvostellussa todennut, että Lauantai on ”tyrmistyttävän huono kirja”.

Kulttuuripiirien enemmistö näyttäisi olevan kiistassa McEwanin kannalla.

                      New York Timesin arvovaltainen kriitikko Michiko Kakutani kutsui Banvillen uutuutta tylsistyttävän teennäiseksi sepitteeksi miehestä, jolla on ilmeisesti sivistyssanakirja aivojen paikalla, eikä kirjailija Tibor Fischer uskonut Banvillen koreista kielikukkasista syntyvän romaania lainkaan.

                      Banville itse on väittänyt vain nauttivansa kohusta. Riidan haastaminen alkoi palkintoillallisilla.

”Onneksi Booker on tällä kertaa annettu todelliselle taiteelle”, Banville sanaili, ikään kuin rannalle jäänyt Lauantai tai ennakkosuosikkina pidetty Kazuo Ishiguron Ole luonani aina kuuluisivat kevyen viihteen keskikastiin. ”Toiset kirjat ovat taidetta, toiset eivät”, hän vahvisti lehtihaastattelussa, ”tarvitseeko sitä sanoa edes ääneen”.

Näin avomielinen kirjailijakeskustelu on virkistävää varsinkin Suomen perspektiivistä, jossa kirjailijat eivät yleensä sano mitään toisistaan, vaan tyytyvät haukkumaan välikädet – joko kritiikkiä julkaisevat lehdet tai apurahoja jakavat virkamiehet ja luottamushenkilöt.

                      Eräät tarkkailijat ovat kuitenkin epäilleet, että Banvillen ja McEwanin vihanpidossa on kyse enemmän omasta asemasta kuin sanataiteen ehdoista. Teorialle on olemassa myös tieteellistä näyttöä. Pensylvanian yliopiston professori James F. English on julkaissut kulttuuripalkintojen sosiologiasta kirjan nimeltä The Economy of Prestige, ”arvostuksen taloustiede”, jonka hänen kollegansa Joseph Estein esitteli viime kuun Wall Street Journalissa.

Yhteiskuntaa ei ole 1970-luvun jälkeen muokannut niinkään uuden luokan kuin uuden arvottamisen ja pyhittämisen järjestelmän nousu, English arvioi, ja se on käytännössä monopolisoinut symbolisen pääoman tuotannon ja jakelun.

Arkikielellä ilmaistuna se tarkoittaa, että kun esimerkiksi myönnetystä oppiarvosta tulee työnhaussa koeteltua osaamista tärkeämpi seikka, myös arvon myöntäjien asema ja merkitys korostuu. Syntyy itseään palveleva meritokratia, vallankäytön muoto, joka jo kättelyssä kykenee asettamaan menestymisen ehdot.

Työelämässä se voi tarkoittaa oikeaan yliopistoon pääsemistä, kulttuurissa oikean palkinnon saamista.

Kun kulttuurisia saavutuksia jaetaan, kaikilla on jotain pelissä. Raatityöskentely, palkitseminen ja palkinnon vastaanottaminen määrittelevät yksilön aseman järjestelmän sisällä.

                      English varmasti ymmärtäisi, miksi Suomessa Finlandia-palkinnon jakaa presidentin rouva, yliopiston professori tai eduskunnan puhemies, vaikka satunnaisen kirjastonhoitajan asiantuntemus voisi olla vähintään yhtä syvää. Se tekee pelkästä tunnustuksesta vihkiytymisen, jossa palkittu kirjailija liittyy asemansa jo varmistaneiden joukkoon.

                      Hän ymmärtäisi myös, miksi Pirkko Saision oli kaksi vuotta sitten helpompi kieltäytyä suuresta rahasummasta kuin pelkästä kunniasta. Tai miksi kaikista kilpailuista jo etukäteen kieltäytyvä Fredrik Lång on kotimaisista huippukirjailijoista tuntemattomin.

                      Kiistaa tämän vuoden Bookerista voi pitää julkisena yrityksenä torjua kulttuurin meritoitumista ja palata keskustelevampaan kulttuuriin. Siitä riitelykin voi olla halpa hinta.

                      Ensi viikolla nähdään, leviääkö sama napina Suomeen. Joidenkin mielestä Banvillen voitto oli Bookerin arvovaltatappio. Romahtaako Finlandia, jos ylitse muiden ehdokkaiden noustettu Bo Carpelan sivuutetaan? Taiteen täsmällinen arviointi on kuitenkin vaikeaa, varmaa on vain se, että Finlandia-ehdokkaat ovat vuoden ainoat tv:n pääuutislähetykseen kelpaavat kirjailijat, ja että voittajan myynti moninkertaistuu, kuten joka vuosi.

Kiristikö kiky työntekijää myös talouden tappioksi?

Vienti vetää ja työttömyys alenee, joten on taas aika puhua kilpailukyvystä: mikä on hallituksen ja kiky-sopimuksen rooli talouden kohentumisessa? Perustuiko sopimus realistiseen arvioon vai mentiinkö työntekijäpuoleen kohdistuneissa toimenpiteissä yli tavalla, joka kulutuskysyntää heikentäessään jopa hidastaa nyt koettua kasvua?

Tähän mennessä kysymykseen on saatu kaksi vastausta, hallituksen ja opposition. Taloustutkimuksen näkökulmasta niitä on enemmän, tai vähintään niin monta kuin kustannuskilpailukyvyn määrittelyyn käytettyjen elementtien yhdistelmiä. Asian ymmärtämiseksi pitää palata reilut kaksi vuotta taaksepäin, kun pääministeri keksi Suomen kilpailukyvyn takamatkaksi 15 %, ja kun SAK teki oman vaihtoehtoisen esityksensä tilanteen kohentamiseksi.

SAK:n esitys ei ainakaan hallituslähteiden mukaan vastannut hallituksen esitystä, mutta jos kustannuskilpailukyky määrittyy erilaisessa suhteessa eri ”kilpailijamaiden” sisäiseen kehitykseen, kustannuskilpailukyvyn laskennalliselle määrittelylle ei ole vakaata lähtökohtaa eikä sen kehitykselle liikkumatonta maalia, joten myöskään hallituksen esitys ei vastaa hallituksen esitystä.

Lauri Kajanoja Suomen Pankista, ”15 prosentin kustannuskilpailukykyeron” isä, lähetti tulkitsijoilleen viestin professori Pertti Haaparannan blogin välityksellä. Lopussa omaa tulkintaa:

”Kun pyritään hahmottamaan kustannuskilpailukyvyn kehitystä, tehdään valintoja sen suhteen,
1) mihin maajoukkoon vertailu tehdään,
2) mitä ajanjaksoa tarkastellaan,
3) tarkastellaanko koko taloutta vaiko vain tehdasteollisuutta ja
4) mitä mittareita muuten käytetään.
Tulokset riippuvat näistä valinnoista.”

Jos siis haluat näyttää eron suurena, kohdassa yksi vertaat Ruotsiin ja Saksaan (joissa vaihtotaseen ylijäämä on ollut vähintään 5 % BKT:stä koko talouskriisin ajan), kohdassa kaksi et käytä dataa vuoden 2013 jälkeen (jottei yksikkötyöhinnan suhteellisen kehityksen kääntyminen Suomelle edulliseksi vesitä kohtaa kaksi), kohdassa kolme tarkastelet tehdasteollisuutta (jolloin teollisuuden maksaman palkkasumman pienentyminen peittyy tuotteiden maailmanmarkkinahintojen epäedulliseen kehitykseen) ja neljänneksi vältät OECD:n tuottavuustietokantaa kuin ruttoa (jotta hallituksen toimet eivät näyttäisi joko tarpeettomilta tai väärin kohdennettuina haitallisilta).

Omiin valintoihinsa perustuvaa laskelmaa Kajanoja vielä pyöristi omassa blogissaan niin, että ”lähempänä kymmentä prosenttia”. Jos tähän asti oli lukijalle yhtä vaikeaa kuin minulle, niin nyt tulee numeroita jotka humanistikin ymmärtää. SAK:n esityksen laskennallinen vaikutus 9,8 % oli lähempänä kymmentä kuin pääministerin 15 %. Just sayin’.

Viranomainen tiedottaa - onko Suomi Euroopan turvattomimpia maita?

Supon mukaan ”Euroopassa estetään kymmeniä terrori-iskuja vuosittain”, otsikoi Aamulehti viime joulukuussa. Luku ei kuulosta kovin täsmälliseltä. Sisäministeri Paula Risikko kertoi Ylen Ykkösaamussa eilen lauantaina (16.9.2017), että Suomessa estettyjä yrityksiä on ”monta”. Ei kovin täsmällisesti sanottu sekään, varsinkin kun emme tiedä, että millä aikavälillä. Huolestuttava se silti on, jos ”monta” on enemmän kuin kolme mutta vähemmän kuin kaksikymmentä (joka siis jo olisi Supon ”kymmeniä” koko mantereella).

Valtioita Supon mainitsemassa Euroopassa on 50 (joista puolisen tusinaa osin Aasian puolella). ”Kymmenistä” laskettava keskiarvo jokaista valtiota kohti on siis jokin melko pieni numero, joten onko Risikon ”monta” sen yläpuolella? Mahdotonta sanoa, mutta oletetaan, että Supon viimevuotinen ”kymmeniä” pyöristyy tai on sittemmin kasvanut siten, että se on nyt hakukoneen löytämän suomalaisen asiantuntijan esittämä, Euroopassa vuosittain estettyjen terrori-iskujen määrä 200.

Euroopan valtioiden keskiarvoksi laskettuna tuo olisi neljä, mikä mahtuu edellä esitettyyn ”monen” määritelmään. Eikö Suomi siis ole terroriuhan näkökulmasta Euroopan turvallisimpia maita, vaan keskikastia, kuten aika monessa muussakin tilastossa? Vai meneekö Risikon ”monta” jopa keskiarvon yli? Ja jos, niin kuinka paljon?

Kysymys ei ihan ratkea etsimällä jokin toinen maa, jossa tiedotuslinja on perustuu vähän täsmällisempiin lukuihin. Mutta yritetään. Alkuviikosta Ranskan poliisi kertoi uutistoimisto AFP:n mukaan estäneensä jo 12 iskua. Lisääkin voi siis tulla, mutta Ranskan osuuden siitä asiantuntijan kahdesta sadasta odottaakin olevan korkea. Itse asiassa korkein, yhdessä Englannin kanssa. Muiden Euroopan maiden estettäviksi siis jäisi yhä ehkä noin 150-160 iskua ja tuollaiset 3,2 maata kohti?

Jos pysytään alussa asetetussa ehdossa, niin teknisesti tuo on yhä ”monta”, mutta kuinka monta Suomessa? Kun mitään tarkempaa tietoa suomalaisen viranomainen ei osaa antaa, niin otetaan vertailukohdaksi aikaisempi tiedotuslinja, kun uhkatekijänä oli ulkomaisen terrorijärjestön sijaan kotimainen koulusurmaaja.

”Suomen poliisi estää vuosittain jopa kymmeniä joukkosurmia”, otsikoi Ilta-Sanomat 25.7.2016).

Se nyt ainakin on monta, itse asiassa oikein monta, jos sitä vertaa poliisiylijohtaja Paateron vuonna 2009 Alibille antamaan lausuntoon yhdestä ”todennäköisesti” estetystä surmasta. Jokelan jälkeen se tarkoittaisi 0,5 tapausta vuotta kohti. Paljon se siihenkin nähden, että koulusurmien valmistelujen esitutkinnasta tai oikeudenkäynnistä on Kauhajoen jälkeen uutisoitu kerran (Kiviniityn koulu Kokkolassa).

Vaikuttaa siis siltä että Supon ja poliisin ”kymmeniä” ei ole luku lainkaan, vaan konditionaalin imperfekti. Oman uhka-arvion mukaan jotain olisi voinut tapahtua, vaikka välttämättä ei tapahtunutkaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei koulusurmien ehkäisyyn tulisi jatkuvasti panostaa ja etteikö tilanne Suomessa seuraisi muuta Eurooppaa siinä, miten terroritekojen uhka kehittyy. Mutta se tarkoittaa, että suomalaisen viranomaisen tiedotetta pitää lukea kuin ranskalaista avantgardista romaania, mutta ranskalasien viranomaisen tiedotetta kuin Kalle Päätaloa. Jos selkosilla oli jotain 12, niin niitä on 12 kaksitoista myös paperilla.

Terrorismi ja kuinka meistä tuli viisaampia

“Some nights I need to be held. Tonight I'm a listener. So nice to lie in rumpled sheets and listen. Cover me with words.” ― Don DeLillo, Libra

Sattuneesta syystä yhä useampi suomalainen eri puolilla maata tietää nyt mitä terrorismi on ja miten siitä kuuluu puhua. Ikään kuin viisaus olisi lisääntynyt sitä mukaa mitä lähemmäs uutisista tutut tapahtumat tulevat. Pariisin ja Lontoon jälkeen Tukholmaan – ja nyt Turkuun.

Itsessäni en tosin ole samaa viisastumista havainnut, vaikka etäisyys perjantain puukotuksiin oli vain kolme sataa metriä. Ja yhtä huonosti ymmärrän yhä teini-ikäisiä, jotka lähtevät kaupungille pahoinpidelläkseen jonkun, vaikka yksi vuoden 1999 vappupuukotuksista tapahtui sadan metrin päässä.

Sosiaalisesta mediasta löytyville kirjoituksille on yhteistä juuri löydetty juhlavuuden ja varmuuden tasapaino. Tyypillisiä ovat myös moitteet terrorismin ”vähättelijöille”.

Ilmiötä ei saisi rinnastaa toisiin ilmiöihin, jotka meillä ovat muutoinkin vaivoina. Kuten naisiin kohdistuva väkivalta, mielenterveysongelmat, syrjäytyminen, eriarvoisuus, yksinäisyys, vaikeiden kokemusten traumatisoivuus, mikä tahansa muu elämän raiteiltaan lähtö tai terrorismia tilastollisesti suuremmat uhat terveydelle ja hengelle. Terrorismi on siis todellisuutta, joka jotenkin on irti muusta todellisuudesta. 

Omalla tavallaan somessa kiertävät ja peukutetut terrorismin selitykset ovat myös hyvin samanlaisia kuin Turussa välittömästi liikkeelle lähteneet huhut.

Tekijöitä ei ollut monta, he eivät liikkuneet paikasta toiseen autolla iskuja tehden, aseistus ei ollut raskaan luonteinen eikä kukaan iskenyt yhtä aikaa kauppatorille ja kahteen kaupungin laidoilla olevaan kauppakeskukseen. Mutta järjellä ajatellen niin olisi varmaan pitänyt tehdä, jotta terroristinen tarkoitus olisi maksimoitu.

Järjen sovittaminen Turun tapahtumiin on kuitenkin työlästä, eikä sitä kokonaiskuvaa, jossa 18-vuotias marokkolainen on palapelin osa, ehkä edes ole olemassa.

Kuvan hahmottamista vaikeuttaa toistaiseksi sekin, ettei mikään organisaatio ole vielä ehtinyt kiittää soturiaan. Sellainen on ymmärtääkseni ollut tapana, mutta protokollan noudattamista on voinut viivyttää se, että päähuomion ollessa Barcelonassa mm. New York Times –lehden otsikko antoi Turun iskulle terrorismia neutraalimman nimen ”rampage”.

EK:n vaihtoehtoiset faktat?

Sunnuntain some-myrskyä voi tarkastella kuten Liberan Heikki oikealta tekee twitterissä, tai sitten kysyä, että onko sarkasmikin liian vakava tapa suhtautua elinkeinoelämän viime aikaisiin ulostuloihin?

Elisan henkilöstöpolitiikka on sunnuntaina EK:n äänellä puhuneen toimitusjohtaja Veli-Matti Mattilan aikana kieltämättä ollut aktiivista ja innovatiivista, kun ainoastaan työpaikkoja ei ole ulkoistettu Intiaan vaan myös niitä irtisanomisia. Tästä ei voi kuitenkaan vielä päätellä, että Mattila olisi tilinpäätöksen menoerien lisäksi lukenut myös kaikki Elisaa suoraan tai välillisesti koskettavat TESsit. Eikä siitä varsinkaan voi päätellä, että Suomea ns. kilpailijamaihin vertaava Mattila tietäisi, miten Ruotsissa oikeasti sovitaan hitsarin työajoista tai Saksassa sosiaalityöntekijän palkoista.

Elinkeinoelämälle työlainsäädäntöön kirjattu yleissitovuus on kirous ja paikallinen sopiminen on hopealuoti, joka vapauttaisi kansantalouden mm. liian suurista palkoista:

”On ajan kysymys, poistuvatko liittojen TES-sopimukset vai eivät. En osaa siihen vastata, mutta ainakin työehtosopimusten pitäisi olla niin joustavia, että niiden perusteella voidaan sopia työpaikoilla [--] Esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa tehdään valtavasti paikallista sopimista, eikä siellä ole tapahtunut niitä sinänsä ymmärrettävistä syistä esitettyjä uhkakuvia.”

Esimerkit ovat tuttuja, mutta miten hyvin Mattilan visioimat muutokset kytkeytyvät työmarkkinapolitiikkaan ja työn hintaan meillä ja tavanomaisissa verrokkimaissa? Eivät ainakaan niin suoraviivaisesti kuin Mattilankin näyttäisi kuvittelevan.

Ruotsin koordinoidussa palkkamallissa palkanmuodostus on periaatteessa hajautunut, mutta työehtosopimusten kattavuudessa Ruotsi on yhä pohjoismaiden huipulla ja palkkahajonnassa pohjalla. Yksikään LO:n jäsenliiton piirissä oleva työntekijä ei sovi palkoistaan paikallisesti ilman rajoituksia. Ne jotka sopivat, ovat todennäköisimmin valtion toimihenkilöitä, kun taas keskittyneintä palkanmuodostus on yksityisen sektorin duunarilla.

Yksityisen sektorin ruotsalaisilla duunareilla kehitys on myös viime vuodet kulkenut kohti keskitetympää sopimista (julkisen sektorin toimihenkilöillä päinvastoin). Tässä on ehkä yksityisen työnantajan kannalta järkeä, jos irlantilainen tutkimus vuodelta 2010 pitää kutinsa myös pohjoismaissa: verrattuna yksilötason sopimiseen keskitetty palkoista sopiminen pienentää sekä palkkakustannuksia että palkkahajontaa.

Kun vielä katsoo, miten pienipalkkaiset alat ovat Ruotsissa saaneet ihan kohtuullisia palkankorotuksia ja julkisen sektorin toimihenkilöt parempia, niin JUKOn tai PAMin luulisi olevan Ruotsin ratkaisuista jopa kiinnostuneempia kuin EK:n, jonka visioita ne eivät millään automaatilla toteuta.

Ja mitä Saksaan tulee, niin Eurostatin graafeista näkyy hyvin, miten taantumassa työn hinta näyttää nousevan Suomessa enemmän kuin Saksassa, vaikka kyse lienee siitä miten meillä nimenomaan pienipalkkaisia on irtisanottu samaan aikaan kun näille Saksassa luotiin yhteiskunnan tukemia minityöpaikkoja. Kun vielä ottaa huomioon Suomen Saksaa pienemmät palkkaerot, niin tilastoharha on valmis:

Työn keskihinta ei näytä meillä joustavan alas taloustilanteen mukaan, kun aiempaa suurempi osa työnsä säilyttäneistä työllisistä on sitä hyvätuloisempaa luokkaa. Tai toisin ilmaistuna: vertailu Saksaan ei anna mitään perusteita yleiselle palkka-alelle Suomessa, jossa tyypillisesti hajautetumpia palkkoja saavat asiantuntija-alat tekevät työnsä jo nyt halvemmalle kuin saksalaiset