“Some nights I need to
be held. Tonight I'm a listener. So nice to lie in rumpled sheets and listen. Cover
me with words.” ― Don DeLillo, Libra
Sattuneesta syystä yhä useampi suomalainen eri puolilla
maata tietää nyt mitä terrorismi on ja miten siitä kuuluu puhua. Ikään kuin
viisaus olisi lisääntynyt sitä mukaa mitä lähemmäs uutisista tutut tapahtumat
tulevat. Pariisin ja Lontoon jälkeen Tukholmaan – ja nyt Turkuun.
Itsessäni en tosin ole samaa viisastumista havainnut,
vaikka etäisyys perjantain puukotuksiin oli vain kolme sataa metriä. Ja yhtä
huonosti ymmärrän yhä teini-ikäisiä, jotka lähtevät kaupungille
pahoinpidelläkseen jonkun, vaikka yksi vuoden 1999 vappupuukotuksista tapahtui
sadan metrin päässä.
Sosiaalisesta mediasta löytyville kirjoituksille on yhteistä
juuri löydetty juhlavuuden ja varmuuden tasapaino. Tyypillisiä ovat myös
moitteet terrorismin ”vähättelijöille”.
Ilmiötä ei saisi rinnastaa toisiin ilmiöihin, jotka meillä
ovat muutoinkin vaivoina. Kuten naisiin kohdistuva väkivalta,
mielenterveysongelmat, syrjäytyminen, eriarvoisuus, yksinäisyys, vaikeiden kokemusten
traumatisoivuus, mikä tahansa muu elämän raiteiltaan lähtö tai terrorismia tilastollisesti
suuremmat uhat terveydelle ja hengelle. Terrorismi on siis todellisuutta, joka jotenkin
on irti muusta todellisuudesta.
Omalla tavallaan somessa kiertävät ja peukutetut terrorismin
selitykset ovat myös hyvin samanlaisia kuin Turussa välittömästi liikkeelle
lähteneet huhut.
Tekijöitä ei ollut monta, he eivät liikkuneet paikasta
toiseen autolla iskuja tehden, aseistus ei ollut raskaan luonteinen eikä kukaan
iskenyt yhtä aikaa kauppatorille ja kahteen kaupungin laidoilla olevaan
kauppakeskukseen. Mutta järjellä ajatellen niin olisi varmaan pitänyt tehdä,
jotta terroristinen tarkoitus olisi maksimoitu.
Järjen sovittaminen Turun tapahtumiin on kuitenkin työlästä,
eikä sitä kokonaiskuvaa, jossa 18-vuotias marokkolainen on palapelin osa, ehkä
edes ole olemassa.
Kuvan hahmottamista vaikeuttaa toistaiseksi sekin, ettei mikään
organisaatio ole vielä ehtinyt kiittää soturiaan. Sellainen on ymmärtääkseni
ollut tapana, mutta protokollan noudattamista on voinut viivyttää se, että päähuomion
ollessa Barcelonassa mm. New York Times –lehden otsikko antoi Turun iskulle
terrorismia neutraalimman nimen ”rampage”.
