Konservatiivi – oikeassa kolme kertaa runsaassa sadassa vuodessa?

”- Miksi miehet eivät voisi solmia avioliittoa miehen ja naiset naisen kanssa? – No kun ei voi.” Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini vastaa vuonna 2014 Iltalehden toimittajan kysymykseen tasa-arvoisesta avioliittolaista.

Totta. Ei voi, kun nykyinen laki kerran kieltää. Muita perusteita tai käytännöllisiä esteitä ei tosiaankaan ole.

”Jos lapsella on pääsääntöisesti äidin sukunimi, aviottomat lapset ja avioliitossa syntyneet lapset eivät millään tavoin erottuisi toisistaan.” Evankelis-luterilaisen kirkon kantaa edustanut tuomiorovasti Mauri Larkio kertoo radiohaastattelussa vuonna 1978 miksi hän vastustaa lakiehdotusta uudeksi sukunimilaiksi.

Totta. Avioliitossa ja avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset eivät todellakaan erotu toisistaan, jollei heitä erotella esimerkiksi sukunimilain avulla.

”Mielestäni nainen valtiollisen elämän alalla ei ole oikealla paikallaan. Naiset, jos heille annettaisiin äänioikeus, ylipäätään ja erittäinkin levottomina aikoina äänestäisivät äärimmäisyyspuolueiden kera”. Eduskuntauudistusta valmistelleen komitean puheenjohtaja Robert Hermansson kertoo eriävässä mielipiteessään vuonna 1906 miksi hän vastustaa naisten äänioikeutta.

Totta. Valtio-oikeuden professori Hermanssonin ennuste heijastuu aina nykypäivän kysymyksiin asti. Ensi perjantaina eduskunnan äänestettäviksi tulevaa aloitetta tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi kannattaa kaikkien kansalaisten enemmistö, kannattajien enemmistön muodostavat naiset.

Kiertoilmauksia

Homoseksuaalisuus (kreikan sanasta ὁμός ”sama” ja latinan sanasta sexus ”sukupuoli”) tarkoittaa seksuaalista suuntautumista, jossa yksilön seksuaalinen kiinnostus, romanttiset ajatukset, tunteet tai molemmat kohdistuvat pelkästään tai ensisijaisesti hänen omaan sukupuoleensa.

Homoseksuaalisuus tai lyhentäen homous ei ole leimaava, nolo, loukkaava tai muustakaan syystä kielletty sana. Myös ilmiönä homoseksuaalisuus on arkipäiväistynyt, muuttunut muodollisesti hyväksytystä yhä enemmän itsestään selväksi. Paitsi ehkä maan suurimman sanomalehden kulttuuriosastossa.

14.11. 2014 palkintoraati julkisti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajan lisäksi voittajan lähimmän kilpailijan sekä kaksi ”kunniamainintaa”. Kolmessa romaanissa neljästä homoseksuaalisuus oli päähenkilön olennainen piirre, neljännessä se oli tärkeä sivujuonne, yksi parisuhteiden mahdollisista rakennusaineista. Yhdessäkään Helsingin Sanomien arvosteluista ei käytetä sanaa homoseksuaalisuus.

Ratkaisu olisi väkinäisen edistyksellinen, mikäli tietoisena lähtökohtana olisi se, että pystyyhän Anna Kareninastakin kirjoittamaan käyttämättä sanaa heteroseksuaalisuus. Itse arvostelujen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että kyse on kainostelusta ja kiertoilmaisuista, jolle varsinkin kaikenlainen kirjoissa harjoitettuun naimiseen viittaava on kauhistus.

Seuraava luettelo HS:n kriitikoiden kiertoilmaisuista ei ole valikoiva vaan tyhjentävä. Muita viittauksia romaanien homoseksuaaliseen tematikkaan tai päähenkilöiden seksuaalisiin tekoihin ei arvosteluissa ole.

1. ”Toisenlainen seksuaali-identiteetti.” Kriitikko Helena Ruuska Pajtim Statovcin romaanin Kissani Jugoslavia arvostelussa.

2. ”Sukupuolinen suuntaus”. Kriitikko Antti Majander Antti Holman romaanin Järjestäjä arvostelussa.

3. ”Miesten välinen rakkaus.” Kriitikko Suvi Ahola Henna Kittin romaanin Elävän näköisen arvostelussa.

4. ”Suomalaisen asenneilmaston muutoksen kipeä historia”, ”luvattomat onnen hetket”. Kriitikko Antti Majander Tommi Kinnusen romaanin Neljäntienristeys arvostelussa.

Keskeneräinen sanakirja: Nila

Nila (phloem)

1. "...on putkilokasveissa oleva johtosolukosta koostuva solukko, joka kuljettaa orgaanisia aineita, erityisesti yhteyttämistuotteita lehdistä muualle kasviin. Nila ympäröi puuosaa yhtenäisenä kerroksena.
Männyn nilasta on tehty pettujauhoa" (Biologian sanakirja).

2. "...on hallinnon ja taiteen välisessä puunkuoressa: käytännön nila" (Markus Leikola).

3. Käypä myös kritiikin määritelmänä. Ja muunkin kulttuurijournalismin.

"Uskontoinen" kielen innovaationa

Maallistuneessa yhteiskunnassa uskotaan ylhäältä tulevaan tietoon, jonka syntyä tai sisältöä ei juurikaan vaivauduta pohtimaan (tilastot), muodostetaan lahkoja, jotka tulkitsevat pyhiä tekstejä ristiriitaisin tavoin (EU:n arvopaperikeskusdirektiivi) ja varsinkin taloudessa ollaan valmiita uskomaan jopa ihmeisiin (”luottamuskeiju”).

Mutta mihin enää uskotaan maallistuneessa kirkossa, jos mihinkään?

                      Kirkon edustajat joutuvat usein ottamaan kantaa muutoksiin, joita pronssikautinen kansanperinne tai keskiaikainen kirkolliskokous eivät ymmärrettävistä syistä osanneet ennakoida. Päivän lehdessä Espoon kirkkoherra Kalervo Salo esimerkiksi viittaa perheeseen, jonka miehen sukupuolenkorjausleikkaus pakottaa lainmukaisesti eroon. Luterilaisten arvojen mukaan ”tämä ei ole näiden ihmisten kannalta oikeudenmukaista”, kirkkoherra päättelee (HS 7.11.2014).

                      Ei kukaan nykyään ihmettele, ettei kirkon suhdetta naispappeuteen, ulkomaisiin kerjäläisiin tai leipäjonoissa seisovien seurakuntalaisten hätään käsitellä rukouksissa vaan asia valmistellaan arkkipiispan asettamassa toimikunnassa. Joten miksi ihmetellä sitä, että kirkkoherra vetoaa Jumalan sanan sijaan uskontokuntansa ”arvoihin”? Eihän Jumalaa ylipäänsä julkisessa keskustelussa mainita, jollei kyse ole esimerkiksi arkkipiispan pyhäinpäivän tai joulun lehtikolumnista. Ja silloinkin se on lähinnä sosiaalinen rituaali, johon osallistuminen ei edellytä keneltäkään vakaumuksellisuutta. Kuten kynttilän sytyttäminen tai kuusen koristeleminen.

                      Arvojen lisäksi on toki muitakin korvaavia ilmauksia. Jos eduskunnassa vastustaa kansalaisaloitetta sukupuolineutraaliksi avioliittolaiksi, ”omatunto” kuulostaa yhä useamman mielestä paremmalta kuin ”Raamattu”, joka ennen oli vanhurskauden lähde ja takuu.

                      Korvaavien sanojen lista myös jatkaa kasvuaan. Uusin kuulemani on niin ikään päivän lehdestä. Enää ei sanota edes uskonnollinen, pitää sanoa ”uskontoinen”. Innovaation nosti esiin opetusneuvos Tapio Ahokallio.

                     Ahokallion mukaan ”li­be­raa­leis­sa län­si­mais­sa ei-us­kon­toi­nen pu­he on sa­man­lais­ta ar­vo­ja et­si­vää pu­het­ta kuin us­kon­toi­nen, sil­lä kum­pi­kin pe­rus­tuu, ei tie­toon tai tie­tee­seen, vaan us­koon joi­den­kin ar­vo­jen oi­keel­li­suu­des­ta”. No ei ole, mutta tällä kertaa tarkoitus ei kai ollutkaan sievistellä uskonnollisen puheen irrationaalisuutta, vaan vähätellä ei-uskonnollisen argumentoinnin rationaalisuutta.

Viimeksi kuultuna: Icons & Influences

George Cables: Icons & Influences. HighNote 2014.

Jazz on kevyen musiikin laji, joka nojaa vankasti omaan historiaansa. Hierarkia lajin aatelispolven ja nykypolven välillä on itsestään selvä, joten varsinaista vertailua ei kannata edes yrittää. Se olisi kuin asettaisi rinnakkain Paasikiven päiväkirjat ja Stubbin twiitit.

                      Omassa kastissaan olevien muusikoiden rintama on tietysti harvennut vuosien myötä, mutta vielä on esimerkiksi pianisti George Cables, s. 1944.

Jos Cables ei ole Thelonius Monkin tai Bill Evansin aatelista juurta, niin vanhempi valtiomies kuitenkin. Trio-levyllä Icons & Influences Cables kommentoi edesmenneitä mentoreita ja tovereita, tuoreimpana menetyksenä suurenmoinen Mulgrew Miller.

                      Cedar Waltonia Cables muistaa omalla sävellyksellä, josta melodiavelhona tunnettu Walton olisi ylpeä. Duke Ellington huomioidaan itseoikeutetusti Dave Brubeckin klassikolla ”Duke”, joten siinä kumarretaankin kahdelle mestarille yhdellä kertaa.

                      Levy saa kuulijan rakastumaan perinteiseen jazzin yhä uudelleen, ja arvostamaan liian huonosti tunnetun veteraanin virtuositeettia. Harva jazz-pianisti osaa näin luontevasti käyttää pedaalien kaiku- ja sostenutoefektejä, eikä svengaavien sormien hidastumisestakaan ole mitään merkkejä.