Aikamme ajattelijoita: Tyypillinen suomalainen

”Suomalaisille on tyypillistä, että kielteiset tunteet koetaan voimakkaammin kuin myönteiset”, kirjoittaa teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto:

”Maahamme on juurtunut kiusallinen kielteisyyden kierre. Se lamauttaa luovuutta, uudistushalua, rohkeutta ja päättäväisyyttä koko yhteiskunnassa” (”Henkistä elvytystä tarvitaan”, HS 27.10.2013).

Ikään kuin omien sanojensa vakuudeksi, ja muistuttaakseen lukijoille, että myös teoreettisen filosofian professori on tyypillinen suomalainen, Niiniluoto palaa entisen oppilaansa Pekka Himasen julkisuudessa kokemaan arvosteluun. Julkisen keskustelun Niiniluoto tiivistää sanaan ”tonkiminen”, arvostelussa käytetyiksi perusteluiksi mainitaan filosofin ”paskanjauhanta” tai ”joutava hölinä” ja arvostelijoiksi ”epäinnostuneet ja lannistavat ihmiset”.

                      Itse muistan lukeneeni seikkaperäisempiäkin arvioita.

Lisäksi muistan arvostelun sisältäneen monia myönteisiä piirteitä. Kuten sen, että tästä lähtien myös Suomen Akatemian johtaja tietää jo etukäteen, ettei pääministerin painostavaksi koettu puhelu ollut painostusta, vaan Suomen Akatemia voi vastaisuudessakin päättää tieteen rahoituksesta hankeen meriittien eikä tukijoiden yhteiskunnallisen aseman perusteella. Myönteistä oli sekin, että lakiehdotus poliittisten päättäjien jaettavaksi - ohi virkamiesten ja asiantuntijoiden – korvamerkittävästä tieteen rahoituserästä pääsi Himasen antaman esimerkin valossa julkiseen keskusteluun.

                      Suomalaisittain epätyypillisiä, myönteisiä näkökulmia olisi lisääkin. Kuten se, Himasen Sinistä kirjaa luettiin laajasti, kun taas esimerkiksi Maanpuolustuskorkeakoulun julkaisuja lukee vain Iranin suurlähettiläs. Päivän lehden mukaan Alan Salehzadin tutkimusjulkaisun verkosta poistanut tutkimusjohtaja Hannu K. Kari on ollut ”niin helkkarin kiireinen” ettei ole aiemmin itse ehtinyt lukea Salehzadin töitä (”Haglund selvittää Iran-tutkimuksen poiston”, HS 28.10.2013).

                      Suomessa tehdyn ulkopoliittisen tutkimuksen arvioinnin delegoimista ulkovaltojen diplomaateille voi tietysti pitää pahana. Pelkästään hyvänä on syytä pitää sitä, että talouspoliittisen tutkimuksen arviointia delegoidaan bloggaajille, toimittajille ja tutkijakollegoille, eikä julkista keskustelua ohjata vain työn tilaajan tai sen tekijän lähipiirin intresseistä.

                      Tyypillisesti kielteinen suomalainen näkökulma olisi puolestaan, ettei Niiniluodon kirjoituksen tarkoituksena ole ”elvyttää” keskusteluilmapiiriä professorin omalla, viileän asiallisella esimerkillä, vaan jatkaa pottuilua niille, jotka 90-luvulla vähättelivät hänen oman filosofityöryhmänsä tuloksia.

                      Kritiikin motiivit ovat Niiniluodolta vuosien saatossa unohtuneet nyt mainittua ”pilkkaa” ja ”katkeruutta” lukuun ottamatta, joten virkistän filosofin muistia. Esimerkki on työryhmän viimeisestä raportista Nykyajan etiikka (2006).

1990-luvun alkupuolella keskustajohtoinen hallitus suorastaan kampanjoi Suomeen maan kansanomaisista demokratiaperinteistä poikkeavia hovikulttuurin mukaelmia.

                      Vahingollisinta oli kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaan päätös niputtaa valtion pienemmät taiteen tukimuodot miljoonan markan mediaseksikkääksi Suomi-palkinnoksi, tyhjänpäiväisintä oli pääministeri Esko Ahon asettama ”Suomen henkistä tilaa ja tulevaisuutta” pohtiva filosofinen toimikunta.

                      Sittemmin virkaporras on yrittänyt kaikessa hiljaisuudessa korjata kulttuuriministerin virheen, ja pääministerin toimikuntakin teki itse itsensä vähitellen tarpeettomaksi.

Niiniluodon johdolla se ehti julkaista kirjoituskokoelman Suomen, Euroopan ja Maailman tilasta, ja lopuksi vielä nykyajasta, oikeasta ja väärästä, joten sen pätevyysalan laajenemiselle ei enää jäänyt paljonkaan tilaa.

Tosin jo Suomen henkinen tila ja tulevaisuus (1994) torjui asiantuntijaryhmälle sälytetyn ammatillisen vastuun. Esipuhe pienensi sisällön ”kansalaispuheenvuoroksi”, mikä käytännössä tarkoitti akateemisilla titteleillä väritettyä yleisönosastokirjoittelua.

Nykyajan etiikassa tekijöiden taakkaa keventävä määritelmä on vaihtunut ”keskusteluksi”, minkä erottaa toisten ih misten harjoittamasta ”tonkimisesta” lähinnä kirjoittajien lateus ja moraalinen itsevarmuus..

Viime kädessä ”globalisoituneen elämänmuodon eettiset ja yhteiskunnalliset haasteet” osoittautuvatkin yksityiskohdiltaan ylivoimaisen hämäriksi. Harva kirjoituskokoelman tekijä löytää niiden keskellä omimmalle alueelleen, mihin kirjan ammattifilosofit reagoivat filosofien tapaan. He selittävät tavanomaisten yleiskäsitteiden kreikkalaisen etymologian ja laativat nelikentän.

Selkeimmin tästä linjasta poikkesi teologi Terho Pursiainen, joka virkisti lukijaa luterilaisella kurituksella, sekä sosiologi Jari Ehrnrooth, joka lannisti mauttomilla pulinoilla.

Tällä kertaa Ehrnroothin suurin huoli näytti olleen se, että tavallinen rahvas yrittää kaupallisilla markkinoilla ”saavuttaa identiteettinsä”, vaikka oikeasti ihmisen pitäisi ”toteuttaa eksistenssinsä”.

Luontevimmin Ehrnrootin kömpelöitä arkaismeja vilisevä kirjoitus sopisi johonkin Dan Brownin uskonnolliseen salaliittojännäriin, jossa kummia puhuva munkki horjuttaa katolisen kirkon arvovaltaa nostamalla ”yksilöllisen läsnäolorikkauden” Jumalan sijaan palvonnan kohteeksi. Loppukohtauksessa munkki putoaisi pohjattomaan kuiluun tai tuliseen pätsiin, mutta ehtisi vielä antaa pahaenteisen julistuksen:

”Ainutkertaisen eksistenssin toteuttamisessakin on hyväksyttävä tavoittamattoman dialektiikan välttämättömyys.”

Pursiaisen retorisen taidonnäytteen ja Ehrnroothin narsistisen näytöksen rinnalla Niiniluodon artikkeli ”Onko yrityksillä moraalista vastuuta?” edustaakin paremmin sitä, mistä toimikunnan julkaisuissa on ollut keskimäärin kyse.

Enron-skandaalin varjossa laadittu kirjoitus nostaa filosofin etualalle, kuten firman pikkujouluissa esiintyvät lavakoomikot, mutta asiallisesti tarkasteltuna se jättää filosofialle sivuroolin. Yhtäältä Niiniluoto tunnustaa yrityksen eduista poikkeavan yleisen mielipiteen oikeutuksen, mutta toisaalta tuomitsee taloudellisten voittojen ”moralisoinnin”.

Niiniluodon johtopäätökset ovat juuri näin sovinnaisia, koska enempää liikkumavaraa hänellä ei ole. Kun Adam Smith loi modernin taloustieteen ja Immanuel Kant oikeusteorian perustan, molemmat pitivät itseään moraalifilosofeina. Nykyisin asetelma on kääntynyt nurin, ja filosofi Niiniluoto joutuu nöyrästi kysymään juristilta, mikä on sopivaa, ja taloustutkijalta, mikä on riittävän paljon.

Tällä tavoin Niiniluodon mainitsema ”koko etiikan idea” ei ole kadonnut ainoastaan liikeyrityksistä, mikäli ne noudattavat korkeaa moraalia tai ympäristötietoisuutta aivan muista kuin omantunnon syistä – vaikkapa pitääkseen markkinoiden toiminnan ennustettavampana tai tavoitellakseen arvokasta imagoetua.

Lisäksi se on kadonnut moraalifilosofiasta.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että Niiniluodon ”hyvän” määritelmä on liikeyritys, jonka ”toimet johtavat ihmisille, luonnolle ja yhteiskunnalle myönteisiin seurauksiin”, mutta ammattifilosofina hänellä ei ole mitään erityisiä edellytyksiä selvittää mikä oli myönteistä ja miten siihen päädyttiin.

Niinpä Niiniluoto kyseenalaistaa aivan aiheetta bisnestalot, jotka julkisuudessa kohentavat ”arvoprofiiliaan” erilaisilla omaa toimintaansa luonnehtivilla perushyveiden luetteloilla (asiakastyytyväisyys, luottamus, kunnioitus).

Jos tämä on ”vain ulkoisen imagon luomista”, joka ”jää helposti pelkäksi sanahelinäksi ilman todellista vaikuttavuutta”, mitä muuta virkaa pääministerien filosofitoimikunnilla on, paitsi Niiniluodon paheksuma ”ulkokultaisuus”? Tai kysytään toisin. Eikö ole aiheellista kyseenalaistaa filosofit ja filosofitoimikunnat, jotka julkisuudessa kohentavat ”arvoprofiiliaan” erilaisilla toisten toimintaa luonnehtivilla peruspaheilla (ahneus, ennakkoluuloisuus, välinpitämättömyys)?

Lehtikirjoituksessaan Niiniluoto jatkaa lähinnä itselleen ja Pekka Himaselle ”kiusallisen” kielteisyyden kierteen kuvailua seuraavan tapaan:

”Yhdysvaltalainen filosofi Robert C. Solomon on analysoinut tyypillisiä kielteisiä tunteita, jotka liittyvät menetyksen kokemukseen ja syyllisten etsintään: ihmisten katkeruus kohdistuu heitä sosiaalisesti ylempiin, viha samassa asemassa oleviin ja pilkka tai halveksunta heikommassa asemassa oleviin. Muita heikoksi koettua omaa identiteettiä vahvistavia mekanismeja ovat ylempien kritiikitön ihailu, lähimmäisiin kohdistuva epäluulo sekä naapurikateus, heikompien syrjiminen ja erilaisuuden pelko.”

Kovin tieteelliseltä filosofi Solomonin analyysi ei vaikuta, mutta sen verran siitä voi päätellä, ettei Niiniluoto otaksu olevansa samassa tai heikommassa asemansa kuin arvostelijansa vaan sosiaalisesti ylemmässä asemassa. Siinä suomalaiseen yliopistopolitiikkaan, tai Pekka Himasen ja Heidi Liehun kaltaisiin filosofi-ilmiöihin, vahvasti Helsingin yliopiston rehtori, kansleri ja professori on tietysti aivan oikeassa.

Väitän silti, ettei oma ”katkeruuteni” johdu siitä, että olen minäkin kerran ollut kaksi kertaa kolme varttia professori Niiniluodon alainen, tai siis teoreettisen filosofian sivutoiminen tuntiopettaja yhdessä seminaarissa. Katkeruus johtuu enemmänkin siitä, että kriitikkona joutuu toisinaan mukaan ajatukselliseen tyhjiöön, joka julkaistaan kirjan muodossa enemmän tekijän yhteiskunnallisen aseman kuin tekstin sisällöllisten ansioiden perusteella.

Tosin uusi lehtikirjoitus syventää vanhojen puheenvuorojen sisältöä.

Niiniluodon vuosien mittaan hioutunut käsitys siitä, mitä tieteen vapaus on ja mihin rakenteisiin se perustuu, voi vaikuttaa oman urakehityksen ja yleisen poliittisen ilmaston kääntelemältä tuuliviiriltä. Mutta toisaalta selventyy, miksi Turun Sanomien vanha määritelmä pääministerin asettaman filosofitoimikunnan johtajasta loukkasi, ja loukkaa yhä. Ei kai Niiniluoto voi olla ”posetiivarin filosofi”, jos yliopiston ylimmän johdon palkkakin nousi uuden yliopistolain myötä liki kaksinkertaiseksi posetiivariin verrattuna?

Arvostelun julkaisi Aamulehti otsikolla ”Yliopisto ensin, tiede hyvä kakkonen”, mukana oli vasta voimaan tulleen yliopistolain seuraamuksista kertova faktalaatikko.

Faktalaatikko puolestaan selventää, mitä on se ahneus, jota vastaan Niiniluoto jostakin syystä kehottaa lehtikirjoituksessaan taistelemaan. Ei yksittäisiä euromääriä, ei erillisiä bonuksia, vaan hyvinvointiyhteiskuntaa ja kansalaisyhteiskuntaa hajottava trendi, jossa johtavalle luokalle annetaan entistä suuremmat mahdollisuudet kasvattaa taloudellista kuilua suorittavaan portaaseen, ja jossa johtava luokka myös käyttää ne hyväkseen.

”Tarvitsemme henkistä elvytystä, joka taistelee ahneutta, ennakkoluuloisuutta, itseensä käpertymistä, varovaisuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan”, Niiniluoto kirjoittaa. Olen aika varma, että jokin tällainen taistelu on ollut jo käynnissä, ja että sitä ovat käyneet Niiniluodon leimakirveellä lyödyt ”lannistavat” ja ”katkerat” ihmiset. Harmi, että niinkin kunnianhimoinen ja verkostoitunut henkilö kuin professori Ilkka Niiniluoto on omine ennakkoluuloineen käpertynyt rintaman väärälle puolelle.

Ilkka Niiniluoto: Dynaaminen sivistysyliopisto. Sata puhetta ja kirjoitusta vuosilta 1987 – 2010. Gaudeamus 2011.

Filosofian professorina Ilkka Niiniluoto tuomitsi pyrkimykset johtaa yliopistojen tehtävät tiedeyhteisön ulkopuolelta, jossa vaikuttivat yhteiskuntapolitiikan ja tuotantoelämän näkökohdat.

Sellainen on DDR:stä, Niiniluoto ivasi.

                      Helsingin yliopiston rehtorina ja sittemmin kanslerina Niiniluotoa on moitittu pyrkimyksistä johtaa yliopistojen tehtävät tiedeyhteisön ulkopuolelta, jossa vaikuttavat talouspolitiikan ja tuotantoelämän näkökohdat.

                      Sellainen on USA:sta, arvostelijat ivaavat.

                      Tämän ristiriidan kömpelö sovittelu muodostaa Dynaamisen sivistysyliopiston rungon, lehtinä versovat aikajärjestyksessä julkaistut hallintovirkamiehen puheenvuorot.

                      1980-luvulla ajettua tutkinnonuudistusta Niiniluoto piti huonona, koska opintoja olisi kanavoitu työllistymistarpeen eikä sivistysihanteen mukaan. Kiisteltyyn yliopistolakiin huipentunut ”itsenäistymiskehitys” 2000-luvulla on hänestä parempi. Olennaista siinä on syvempi yhteistyö elinkeinoelämän kanssa, kuten yrityksille tarjottu täydennyskoulutusverkosto ja rekrytointipalvelut.

                      Toisin sanoen yliopiston pitääkin laajentua yksityisen sektorin suuntaan, kunhan julkinen sektori ei lainsäädännöllä puutu siihen, miten yliopisto hoitaa taloutensa kivijalan muodostavaa tutkinto-monopolia?

                      En itsekään usko, että kulttuurin viljely korkeakouluissa unohtuu, vaikka yritysjohtajille avautui nyt tie niiden hallituksiin. Enemmän voivat järkyttyä yliopistojen dosentit, jotka ensi kertaa elämässään tapaavat ihmisiä, jotka tuntevat taidetta ja osaavat ranskaa.

                      Ongelma on siinä, että samoille ihmisille maailma kauppakamarin ja ooppera-aition ulkopuolella on usein vieras.

                      Lainvalmistelun alla elinkeinoelämän viesti oli se, että hyvinvointi edellyttää lisäpanostusta teknis-luonnontieteelliseen opetukseen ja valtion byrokratian leikkaamista.

Todellisuudessa panostus on jo niin kova, että Tampereen teknilliseen yliopistoon pääsee 29 % hakijoista. Kynnys on toiseksi alhaisin, korkein on Tampereen yliopistolla (9 %), jonka yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta valmistuvat mm. sosiaalityöntekijät. Heistä on niin huutava pula, että sosiaalitoimi rekrytoi jo ensimmäisen vuoden opiskelijoita.

Dynaamisen sivistysyliopiston harhakuvassa tilanne näyttää siltä, että Suomessa on korkea koulutustaso ja vapaa tiede. Työvoima- ja rahapulasta kärsivät julkiset päättäjät puhuvat akateemisesta rälssistä. Enemmän tutkintoon kuin työtehtävän laatuun perustuvat palkka- ja kelpoisuusvaatimukset toimivat kuin yliopistoille ja ammattiyhdistyksille maksettu kynnysraha, ja tekevät samalla tavallisen ihmisen ammatinvaihdosta kohtuuttoman vaivalloista.

Niiniluodon silmässä voi olla ideologinen malka, jonka läpi katsottuna yliopiston ja yrityselämän palveleminen on tärkeämpää kuin yhteiskunnan. Tai sitten kansleri on kyynikko, joka tietää että valtion rahat tulevat aina vaikka julkisuudessa vähän vinoilisikin yhteiskunnan ikeestä.

Fakta: Parhaat puolet

Yhteistyön syvetessä yliopistojen on aika valita, mitä liike-elämän toimintamalleista se pitää itselleen sopivina.

                      Tämän Helsingin yliopiston nimissä puhuva Ilkka Niiniluoto kertoo torjuneensa: tulosvastuu.

                      Tämä otettiin käyttöön välittömästi: johdon ja suorittavan portaan palkkakuilu.

                      Samassa hengessä myös ylipiston budjetti julistettiin liikesalaisuuksiksi, mutta rehtorin palkankorotusprosentti vuoti julkisuuteen. Uuden yliopistolain tultua voimaan 1.1.2010 se oli n. 60%. 

Kansa taisteli, kansalaiset jatkavat kinastelua

Jos vastaan tuleva tieto on uusi tai sen tulkinta epämiellyttävä, vika ei ole vieraaksi jääneessä todellisuudessa, joka aina on omiaan tuottamaan epämiellyttäviä yllätyksiä. Vika on toisten ihmisten ”poliittisessa asennoitumisessa”.

                      Viimeksi tätä perustelua käytettiin päivän lehdessä, edellisen kerran eilisessä lehdessä.

Päivän lehdessä Matti Höök, ”sodassa kaatuneen pikakiväärimiehn poika”, on tyytymätön Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen kirjaan Lauri Törnistä (”Lauri Törnin saavutuksia sotilaana ei pidä väheksyä”, HS 24.10.2013).

                      Itse olen asiantuntija-arvoltani alhaisempi kuin Höök, pelkkä sodassa ohi ammutun kiväärimiehen poika, mutta en silti pidä Höökin perusteluja vakuuttavina. Höökin mukaan tieto Saksan univormuun kesken Lapin sodan loikanneen Törnin osallisuudesta kansallissosialistiseen vallankaappaushankkeeseen on uskomaton, koska kukaan ei enää 1945 voinut uskoa kansallissosialismiin. Uskottavampaa luemma on, että sotasankari laskelmoiden olisi etsinyt uusilta isänniltään sissisodan oppeja neuvostomiehityksen varalle.

                      Kansallissosialistisen vallankaappauksen valmistelu saksalaisten kanssa ja bolshevistisen vallankaappauksen torjunnan valmistelu saksalaisten kanssa eivät ehkä automaattisesti ole eri asioita historian reaalimaailmassa vaan enemmänkin siinä kansallisesta kunniasta huolestuneessa uusnationalistisessa menneisyyskuvassa, jonka tutkija Markku Jokisipilä katsoi laajentuneen yleisönosastoilta tiedemaailmaan jo 90-luvulla.

Olennaisempaa voi silti olla se Höökin sivuuttama seikka, ettei kansallissosialismiin uskovia ollut ainoastaan vuonna 1945 vaan lehtitiedoista päätelleen myös vuonna 2013. Olennaisinta on puolestaan se kokemusperäinen tieto, että historiassa yleensä juuri uskomaton on totta. Uskottava on sovinnaista fiktiota, kuten sankaritarinoita ja sen semmoista.

Eilisessä lehdessä Helsingin Sanomien lukijat kertoivat miten kaunokirjallisuudessa on monenlaista väärä tietoa historiasta. Toisinaan sitä löytää myös sanomalehtien yleisönosastoista.

                      Olli Saarinen tulkitsee, että ”lahtari”-sanan sijoittaminen aikaan ennen sisällissotaa on Väinö Linnan Pohjatähti-trilogian poliittisista sympatioista kertova ”tahaton” virhe (”Kaunokirjalliselle teokselle ei saa piirtää rajoja”, HS 23.10.2013).

                      Myös Saarisen virhe on avoin tulkinnoille, mutta sanottakoon nyt vain se, että ”lahtari” tuli radikaalin vasemmiston kieleen jo suurlakon jälkeen.

Kansanvaltaisuuden kannalta merkittävää vuoden 1905 tapahtumaa varjostaa punaisten ja valkoisten kaartien synty. Aluksi aseistuneen työväestön ja porvarien oli kansalliskaartina yhdessä tarkoitus turvata järjestys, kun valtion elimet poliisia myöten olivat lamaantuneet. Aatteelliset ristiriidat osoittautuivat liian suuriksi viimeistään seuraavana vuonna, kun Hakaniemen mellakoissa Helsingissä kaartit joutuivat toisiaan vastaan.

Yhteenoton seurauksena punakaartien julkinen toiminta loppui. Jäljelle jäivät suojeluskunnat ja porvarista käytetty, vähitellen yleistynyt haukkumasana.

Toinen lukijoiden löytämä esimerkki on kiinnostavampi, sekin tietysti Linnalta.

                      Seppo Vepsäläisen mukaan Tuntematon sotilas vääristää historiaa kohtauksella, jossa suomalaissotilaat puhuvat inkeriläiseksi osoittautuvan sotavangin kanssa inkeriläisten kohtalosta. Eikös heitä ole lähetty Siperiaan? (”Tuntematon sotilas vääristi historiaa”, HS 23.10.2003).

                      ”Minkä vuoksi?”, vanki kysyy vastaan: ”Emme myö ole mittään pahhaa tehneet.”

                      Vastaus sopii erinomaisesti suomettuneeseen historiankuvaan, jossa Stalinin kyydityksistä mieluusti vaiettiin, Vepsäläinen kirjoittaa. Toisaalta Vepsäläisen tulkinta sopii hieman huonommin Linnan kaunokirjalliseen metodiin. Siinä yksittäiset puheenvuorot eivät välity laajoina todellisuuskuvina, vaan romaanissa eletyn ja kuvatun todellisuuden näkökulmina. Kuka, jos kukaan, Tuntemattomassa sotilaassa välittää kirjailijalle jälkiviisaana tarjoutuneen totuuden?

                      Vepsäläisen esiin nostaman kohtauksen muistan hämärästi jos lainkaan. Paremmin luulen muistavani suomalaisen sotamiehen ja neuvostopolitrukin kohtaamisen, jossa ei käyty läpi totuuksia vaan rintaman eri puolilla opetettuja todellisuuksia.  Ehkä sekoitan kaksi eri asiaa tai muistan väärin. Väärässä saattoi olla myös 50- ja 60-lukujen vasemmistoälymystö, jolle Linna ei suinkaan ollut vasemmistolaisten ajatusten tulkki vaan porvariston sylikoira.

                      Heidän esimerkkinsä olisi voinut olla samasta kirjasta kuin Vepsäläisen, mutta toisesta luvusta. Siinä suomalainen upseeri esittää vakiintuneen, kansallis-itsekkään puolustuksen Suomen ja Saksan aseveljeydelle:

”Meidän kohtalomme on kytketty Saksan kohtaloon. Siksi meidän on tehtävä kaikkemme auttaaksemme saksalaisia menestykseen. Niin omituiselta kuin se Ranskaa ja Englantia ystävinä pitäviin totuttuihin ajatusratoihin verrattuna tuntuukin, kuuluvat ne itse asiassa pahimpiin vihollisiimme. Niiden tappio merkitsee Saksan voittoa, ja Saksan voitto on meidän voittomme.”

Oliko tämä kirjailijan totuus, kuten Seppo Vepsäläisen yksinkertaistettu kirjallisuustiede olettaisi? Vai henkilöhahmon totuus?

Lopuksi kuitenkin muistettakoon professori Heikki Ylikankaan sanat presidenttifoorumilta vuonna 2008. Professorin mukaan erilaisten tulkintojen runsaus on todiste tutkimuksen ja keskustelun korkeasta tasosta, niiden vähyys taas päinvastaisesta ilmiöstä.

Viimeksi kuultuna: Out Here

Christian McBride Trio: Out Here. Mack Avenue 2013

Kun saksofoni-legenda Eric Dolphy julkaisi vuonna 1964 levyn nimeltä Out There, kuulija tiesi jo etukäteen, että taiteilijan katse oli suunnattu jonnekin kauas ulos jazzin perinteiden ja suuren yleisön makutottumusten tavoittamattomiin.

Ja kun basisti Chistian McBride Trio julkaisee vuonna 2013 levyn nimeltä Out Here, kuulija tietää yhä mistä on kysymys. Taas tullaan ulos, ”out”, mutta nyt nimenomaan ulos yleisön keskelle, jota avantgarden umpioituneiden sokkeloiden sijaan hellitään sille tutuilla muodoilla bluesista boogieen.

Levyn avainraidaksi voi vaivatta nimetä Ray Noblen säveltämän swing-kauden standardin Cherokee (1938). Sen omintakeisista 2-5-1 progressioista Charlie Parker laati erään oman be bop –vallankumouksensa manifesteista ja Clifford Brown julisti sillä hard bopin ilosanomaa.

McBridelle ja hänen uuden keikkakokoonpanonsa nuorille leijonille Cherokee on jazz-muusikoiden äidinkieltä. Ensin kuulijaa häikäistään solistien nopeudella, seuraavaksi kumarretaan itse säveltäjälle esittämällä melodia ilman konstailua.

Vasta sitten pianisti Christian Sands päättää raidan nykyjazzille tyypilliseen, pointillistiseen romantiikkaan.

Jälkisanat: Vielä jotakin ”hyvistä” arvosteluista….

Aleksis Kiven päivänä alkanut ajatus katkesi mediassa esitettyyn, pohjimmiltaan masentavaan poliittiseen näytelmään (piti katsoa tv-sarjan Boss viimeiset jaksot, ennen kuin katosivat Yle Areenasta).

                      Sitä ennen SK:n toimittaja esitti kysymyksen, enkä minä osannut vastata. Jäin siihen, miten ”oleellista on kriitikon ammatillisen aseman mahdottomuus, joka ei anna kirjoittajille aikaa eikä taloudellisia kannustimia tulla uskottaviksi, arvovaltaisiksi tai oikein miksikään.”

                      Jos kritiikki on lyhytaikaista sivutointa, kuten myyntityö Hesburgerissa tai pimeä siivous, siihen ei kannata panostaa liikaa eikä herättää huomiota. Huomiota herättävää voisi olla kielteinen kirjallisuuskritiikki, johon on jäänyt jokin juoniselostusta koskeva virhe tai kyseenalainen tulkinnallinen väärinkäsitys, koska kriitikko on ollut haluton tekemään sadan euron arvoista työtehtävää alle kymmenen euron tuntipalkalla.

                      Turhasta kehumisesta ei kai jää koskaan kiinni. Enintään siitä seuraa Suomen kuvalehden artikkeli, jossa kotimaista kirjallisuutta epäillään kehuttavan jo liikaakin.

Mainitsin esimerkkinä satasen, joka on ollut Turun Sanomien standardipalkkio siitä lähtien kun Suomi siirtyi markasta euroon. On totta, että Aamulehdestä tai Kalevasta voi saada jopa sata kaksikymppiä, mutta koska molemmat ovat vuosien mittaan laskeneet palkkioitaan vaikka Turun Sanomat ei ole, on vain ajan kysymys koska Turun standardi on maan standardi.

                      Jos ja kun tällaisia summia saa romaanin arvostelusta, jonka pelkkään lukemiseen menee liki kahdeksan tuntia, tai tietokirjan, jonka vertailuun muuhun alan keskusteluun menee viikko, kriitikolta voi rapautua tunne, että hän olisi enää vastuussa lukijoilleen.

                      Se ei ole mukava tunne. Vielä epämukavampi on tieto siitä, ettei tällaisia palkkioita tarjoava toimitus tunne olevansa vastuussa kenellekään. Vähiten kriitikoille, joista toimitukset käyttävät sellaisia ilmauksia kuin ”fakkiutunut” ja ”akateeminen”. Tällä tavoin kriitikko erotetaan lehden kuukausipalkkaisista toimittajista, jotka fakkiutuneisuudesta ja akateemisuudesta poiketen ovat erikoistuneita ja asiantuntevia. Seuraavaksi sitten eroaa kriitikko. Lehdestä.

                      Viimeksi kokenut ja arvostettu teatterikriitikko Matti Linnavuori, joka Kritiikin uutisissa kertoo, miksi ei allekirjoittanut Alma Aluemedian avustajasopimusta (”Ei sopimusta”, KU 2/2013).

                      Ei luemma siksi, että kriitikko olisi ollut siihen liian ylpeä. Pikemminkin vuodet lehtien palveluksessa, jotka käytännössä ovat aina voineet sanella haluamansa sopimukset, ovat opettaneet säyseäksi ja nöyräksi. Uran piste tuli siitä, ettei edes saneluun enää vaivauduta, vaan jopa palkkion määrä jää allekirjoittajalle arvailun varaan. Tai se, maksetaanko mitään, vai maksaako kriitikko vastaisuudessa juttujensa julkaisusta:

                      ”Roope Ankka käyttää pientä pränttiä, kun haluaa epäreiluja ehtoja, mutta ei pankkiiri Ankka sentään vaadi myymään tyystin sokkona.”

                      Kynnyskysymyksenä Linnavuori mainitsee myös sopimuksen kohdan, jonka mukaan molemmat osapuolet ”hyväksyvät” Viestinnän keskusliiton ja Journalistiliiton freelance-tehtävien myynti- ja toimitusehtojen sisällön oman sopimuksensa osaksi, ja keskustelun toimituksen päällikön kanssa, joka auliisti kertoi, mitä ehtojen sisältöä ei tulla missään nimessä noudattamaan.

                       Miksi pitää allekirjoittaa paperi, josta molemmat tietävät, ettei sen teksti ole totta? Linnavuori kysyy. Niin, miksi?

Aikamme ajattelijoita: Hutkitaan vielä poliisikin

Julkinen keskustelu on pitänyt poliittisena skandaalina sitä, ettei valtion omistajaohjauksesta vastaava vihreä ministeri halunnut valtio-omisteisen Arctic Shipping –yhtiön johdon tekevän rikosilmoitusta ympäristöjärjestö Greenpeacen iskusta.

                      Kärkevimmin asian muotoili kirjailija Kalle Isokallio, joka Iltalehden kolumnissa 14.10. 2013 kertoi Suomen valuneen oikeusvaltiona Zimbabwen tasolle: valtion omaisuutta saa tuhota mielin määrin ja aiheuttaa yhteiskunnalle kustannuksia, jos hallituksesta löytyy tihutyölle sopiva suojelija.

                      Isokallion johtopäätös on väärä, ja kuten tavallista, useammasta kuin yhdestä syystä. Todellinen skandaali olisi ollut vasta se, jos rikostutkintaa olisi haluttu edistää ministeriön leveämmillä harteilla, vaikka poliisi oli tehnyt asiasta oman, itsenäisen harkintansa.

Perustan arvion tapahtuneisiin tosiseikkoihin ja Suomen vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön. Zimbabwen olosuhteita en tunne yhtä hyvin kuin kirjailija Isokallio.

Lehtitietojen nojalla iskuja maaliskuussa 2012 oli kaksi. Ensimmäisellä kerralla paikalle kutsuttu poliisi ilmoitti, ettei esitutkintaa aloiteta, koska teosta seuraava rangaistus olisi tutkinnasta koituviin kustannuksiin nähden vähäinen. Vasta toisessa iskussa Arctian omaisuutta turmeltiin, muun muassa töhrimällä sitä maalilla.

Nyt poliisi suoritti tutkinnan oma-aloitteisesti, ja käräjäoikeudet ovat tuominneet sakkoja.

Sikäli rikolliset eivät ole selvinneet rangaistuksetta, eikä yhteiskunnan varoja tuhlattu vaan oikeusviranomainen pyrki niitä päinvastoin säästämään. Ja sikäli Arctian johdon puuhastelu rikosilmoituksen parissa oli turhaa, ja omiaan rasittamaan poliisikunnan rajallisia resursseja.

Rikosilmoituksen teko on yleensä tarpeen vain, jos poliisia ei ole muutoin kutsuttu paikalle tai jos kyseessä on asianomistajarikos. Yksityisen kansalaisen ei myöskään kannata itse ajaa rikosasiaa oikeudessa, jos poliisi ei näe esitutkintaa mielekkääksi eikä syyttäjä siksi yhdy syytteeseen.

Kansalaisesta poiketen Arctialla olisi toki varaa syyttää Greenpeacea myös ensimmäisestä, tutkimatta jääneestä iskusta. Mutta miltä se sitten näyttäisi, että tuhannet töhryt tavallisten asunto-osakeyhtiöiden seinissä jäävät selvittämättä ja osakkaiden maksettaviksi, mutta töhryä jäänmurtajan kyljessä vatvotaan veronmaksajien rahoilla?

Isokallion ja muiden tuohtuneiden esille nostama ongelma on pohjimmiltaan juridis-taloudellinen, ei poliittinen.

Oliko poliisilla liikaa valtuuksia, kun se Greenpeacen ensimmäisen iskun jälkeen päätti säästää yhteiskunnan varoja? Entä toisen iskun jälkeen, kun se päätti käyttää niitä?

Muodollisesti esitutkinnanrajoittamispäätöksen kustannusperusteella tekee syyttäjä tutkinnanjohtajan esityksestä. Esitykset ovat kuitenkin niin lyhyitä, että asia lepää poliisin varassa. Vetoaminen esitutkintalain 4. pykälään riittää, kustannuksia ei tarvitse eritellä kunhan sanoo niiden olevan epäsuhdassa asian laadun kanssa.

Tyypillisiä tutkimatta jääviä tekoja ovat näpistykset, kunnianloukkaukset ja nimettömät vihapuheet. Lievä omaisuusvahinko tutkitaan, kuten Greenpeacen tapauksessa, kun tekijä on tiedossa. Törkeää veropetosta ei tutkita, jos näytön hakeminen ulkomaisesta veroparatiisista maksaa mansikoita.

Jos vallitseva esitutkintakäytäntö on oikein, sopiiko ministerin haluta rikostutkintaa asiassa, jossa poliisi sitä ei halua?

Ja jos se on väärin, sopiiko poliisin nykyisessä laajuudessa päättää mitkä eduskunnan säätämistä laeista ovat tarpeellisia ja noudatettavia?

Hyvää Aleksis Kiven päivää!

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Viikko sitten toimittaja soitti ja kysyi: ”Onko suomalaisen kirjallisuuden laatu tabu?”

En tiennyt oikeaa vastausta, mutta ehkä Tommi Melender ja Asko Sahlberg tietävät. Heiltäkin kuulemma kysyttiin. Kysymyksen taustan ymmärsin niin, että kotimaisen kirjallisuuden arvostelut olisivat nykyisin kovin maireita. En ihmettelisi, jos näin on. Ja jos on, siihen voi kuvitella montakin syytä.

                      Ensimmäinen voisi olla se, että taiteesta on tullut niin objektiivista. Voiko Riikka Pulkkinen olla huono, jos ulkomaisia käännössopimuksia on yli kaksikymmentä?

                      Toiseksi mieleen tulevat toimitukselliset syyt. Vanhanaikaiset, joilla on satunnaista merkitystä, ja nykyaikaiset, jotka liittyvät sanomalehtimedian rakenteellisiin uudistuksiin. Kerron aluksi miten minulle kävi vanhanaikaisesti Turun Sanomissa.

Vuonna 2007 arvioin lehden pyynnöstä Riitta Jalosen romaanin Veteen pudonneet. Kulttuuriosaston tuore esimies, nykyinen päätoimittaja Riitta Monto ilmoitti, ettei arvostelu vastaa lehden kritiikiltä edellyttämää journalistista tasoa. Sitä ei julkaistaisi eikä maksettaisi. Samoin kävi, kun tein arvostelun Olli Jalosen ”kirjallisuustieteellisestä” väitöskirjasta.

                      Sinänsä epätodennäköinen sattuma, että oman uran molemmat painokelvottomat kritiikit osuivat yhden ja saman avioparin kohdalle, joten Seurusteluravintola Uudessa Apteekissa palaveria pitäneet lehden toimittajat olivat todennäköisesti oikeassa, kun muistelivat molempien Riittojen olevan hyviä ystäviä yhteisiltä Yleisradion vuosilta.

                      Tällaista tilannetta on mahdoton ennakoida.

Ennakkoon kriitikko voi sen sijaan päätellä, että viime vuosikymmenten kuuluisat teilaajat ovat olleet Hesarin kuukausipalkkalaisia. Palkkioita ansaitsevien ja maakuntalehtiin kirjoittavien on heistä poiketen perusteltava joka kerta, miksi heidän juttujaan pitää ylipäänsä julkaista. Jos huonolla taiteella ei ole samaa merkitystä kuin hyvällä, niin miksi sillä olisi sama journalistinen merkitys? Tai kun toimituksen esimies sanoo, kuten minulle on monesti sanottu: ”Lue tämä, ja kirjoita jos se oli hyvä”. Onko arvio silloin enemmän kiinni kirjailijan taidoista kuin kriitikon pankkitilistä?

Olennaista ennakkotietoa on sekin, maksaako lehti jutun pituuden mukaan. Kaikissa lehdissä huono kirja pitää aina arvostella lyhyemmin kuin hyvä. Muinoin Hesarissa kriitikko sai palkkioon vielä bonuksenkin, jos samanmittainen teksti taitettiin isolla kuvalla sivun ylälaitaan eikä kuvatta alalaitaan. Muistan miten minä ja Mervi Kantokorpi kävimme tästä tilasta taistelua. Yleensä hävisin.

Lisäksi kriitikko, jos on kriitikko-kirjailija, voi päätellä mitä kielteiset kritiikit voivat vaikuttaa kirjailijan toimeentuloon järjestelmässä, jossa apurahat jaetaan kollegiaalisesti – komiteoissa ja toimikunnissa, joissa istuu lähinnä oman taiteensa edustajia. Ottaako tuo helposti nokkiinsa, onko pitkä muisti?

Istuin kuusi vuotta Valtion kirjallisuustoimikunnassa, enkä voi vahvistaa, että tällaiseen pelkoon olisi todellista aihetta. Enemmän kuin kirjailijoita ja enemmän kuin kirjailijoiden kavereita toimituksissa pitää nykyään pelätä lukijoita.

                      Ei siksi, että heitä on niin paljon, vaan siksi, että heitä on niin vähän.

                      Sanomalehtien kulttuuriosastoilla vähät lukijat on yritetty taikoa paljoiksi lähestymällä niitä ihmisiä, jotka eivät perinteisesti seuraa kulttuurisivuja. Tästä ei synny ongelmaa, jossa populaari vie tilaa taiteelta. Tästä syntyy ongelma, jossa kulttuurisivuja segmentoidaan markkinointitutkimuksissa oletetuille fokus-ryhmille. Kutakin fokus-ryhmää sitten edustaa ja puolustaa oma, erikoistunut kriitikko, jota lukiessa joutuu säälimään kansallisbaletin satunnaisia epäonnistumisia ja kuvataidenäyttelyiden keskinkertaisuutta, mutta ihailemaan suomalaisen dekkarin kestävää erinomaisuutta ja tietokonepelien väsymätöntä innovatiivisuutta.

                      Levikkilukujen lisäksi yleisön pelkoa lietsoo toimitusten resurssien niukentuminen. Joskus ennen kriitikon saamaa lukijapalautetta ehdittiin puntaroida ja puhua siitä kriitikon kanssa, jos tuntui olevan tarpeen. Nykyisin palaute on kiireiseen päivään sopimaton lisävaiva, josta syytetään kriitikkoa.

                      Vaikka suurinta pelko on tietysti kirjablogeissa, joilla on seuraajia monissa sadoissa ja joista bloggaaja saa arvostelukappaleita ja hieman mainostuloja.

Sanomalehtien talousjohto ohjaa toimituksellista työtä joko ylhäältä päin tai sitomalla kulttuurisivujen tuottajat osaksi taloudellista päätöksentekoa tavalla, joka oli tuntematon pari vuosikymmentä sitten. Mutta ei tämä journalistisen etiikan vääristymä taida olla mitään verrattuna siihen irvikuvaan, joka syntyy reaaliaikaista kävijälaskuria kuumeisesti seuraavasta bloggaajasta.

Ylistävää arvostelua tuottavaan perinteeseen kuuluu, ettei arvovaltainen kriitikko voi lopultakaan olla se, joka ei näe missään hyvää, vaan se joka löytää uutta ja kohottaa taiteen kentän näkyvyyttä ja arvoa. Pari teilausta silloin tällöin on uskottavuuden, ei arvovallan edellytys.

                      Jonkinlaisen perinteen katkeamisen ja uuden maireuden lähteen näen siinä, etteivät toimitukset yleensä enää pidä kritiikkiä kovin suuressa arvossa. Ja että minä en yleensä enää usko kriitikoihin.

                      Palaan molempiin asioihin myöhemmin. Siitä oli Kritiikin Uutisissa teatterikriitikko Matti Linnavuoren kolumni, joka kertoo oleellisen (”Ei sopimusta”, 3/2013). Oleellista on kriitikon ammatillisen aseman mahdottomuus, joka ei anna kirjoittajille aikaa eikä taloudellisia kannustimia tulla uskottaviksi, arvovaltaisiksi tai oikein miksikään.

Kirjoitan yleisönosastoon

Helsingin Sanomien toimitus kysyy: ”Vääristävätkö romaanit historiaa? Täytyykö romaanien ylipäänsä noudattaa todellisia tapahtumia? Voiko kirjailija ottaa niistä vapauksia?”

Helppoja kysymyksiä, tässä vastaukset: Epäilemättä usein. Riippuu todellisuudesta ja toisinaan myös kirjallisuudesta. Miten sen voisi estää?

Mutta koska suuri osa lukijoista kuitenkin päättelee, ettei tämä ole kivan keskustelun aihe vaan epäkohta, niin eiköhän lehti saa vastausten sijaan yleisesti noudatettaviksi tarkoitettuja sääntöjä.

Ulla-Lena Lundbergin romaanissa Marsipaanisotilas (2001) Kouvolasta on tehty kaupunki ennen aikojaan, jatkosodassa syntynyttä valssia lauletaan jo talvisodassa, kaukopartio on väärin aseistettu ja Suomen rintama ”rakoilee” elokuussa 1944, vaikka silloin neuvostojoukot oli nimenomaan pysäytetty.

Sotahistorian kuvaus on Lundbergilla ”suurpiirteistä”, moitti Helsingin Sanomien kriitikko Pertti Lassila – kirjailijalta jäivät ”läksyt lukematta”.

Ilmiö ei ole tavaton, ja sillä ikävä tapa toistua, kun historioitsija lähtee kuvaamaan kirjallisuutta.

Esseekokoelmassa Historia ja väärät profeetat (2003) dosentti Martti Häikiö ei löydä V.A. Koskenniemeltä lausetta eikä sanaa, jota tänä päivänä ”missään poliittisessa mielessä tulisi katua tai hämmästellä”. Lisäksi dosentti korostaa Koskenniemen olleen päivän politiikkaan perehtymätön kulttuurihenkilö, jonka aatemaailma on yhä mitä ”ajankohtaisinta ja syvintä eurooppalaista humanismia”.

Sen sijaan tutkijat Markku Jokisipilä ja Janne Könönen löysivät kirjaansa Kolmannen valtakunnat vieraat (2013) lukuisia Koskenniemen luentoja, joissa tämä kertoi olevansa kansallissosialismin politiikkaan niin perehtynyt, että voi hyväksyä ”juutalaispuhdistusten tarpeen” radikaalina, mutta tarpeellisena ja luonnollisena merkkinä kansallisesta itsesäilyttämisenvaistosta.

Jokisipilä ja Könönen eivät erikseen mainitse, ovatko he Koskenniemen aatemaailmasta hämmästyneitä. Tai miten ajankohtaisena he pitävät kirjailija-professorin juutalaiskriittisyyttä.

Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran (2006) ”venäläiset sotilaat eivät vallankumousvuonna esiinny lainkaan”, professori emeritus Seikko Eskola kirjoittaa tutkielmassa Suomen hurja vuosi 1917 Ruotsin peilissä (2010). Romaanissaan Westö itse kirjoittaa miten venäläisiä sotilaita ”kuhisee”.

Kanava-lehden kirjoituksessa ”Älymystö ja historiatietämyksen heikkous” (2008) dosentti Vesa Vares paheksuu Westön lisäksi Leena Landeria, jonka romaanissa Käsky (2003) ”valkoiset henkilöt ovat omituisia ja heikkoja, punainen nainen asiallinen, realistinen ja sortajiinsa nähden vahva luonne.”

Morbidi Schubert, myyttinen Goethe, biologistinen elämänfilosofia, sukupuolinen rappio ja dekadentti viettien jännite olivat tavallisia teemoja 1900-luvun alun sivistyneistön suosimassa taiteessa, joten tuskin tekevät Käskyn porvareista ”omituisia”, mutta kylläkin Landerin romaanista autenttisen.

Lisäksi dosentilta jäi huomaamatta, että ”punaisen naisen” omatuntoa painaa lahtarin murhaan johtanut terroriteko. Katumukseltaan nainen haluaisi vain kuolla, mitä häntä kenttäoikeuteen saattanut jääkäri pitää heikkoutena eikä ”vahvuutena” – naisen pitäisi  puolustaa itseään ja sillä tavoin kantaa vastuuta elämästä ja kaatuneen toverin alaikäisestä lapsesta.

Naisen ”asiallisella” käytöksellä Vares tuskin tarkoittaa hysteerisiä ja rivoja purkauksia matkalla vankeuteen, vaan vankeudessa annettuja lyhytsanaisia vastauksia kuulustelijalle. Ne eivät kuitenkaan ole näyttö ”historiankuvan tietystä vasemmistolaistumisesta”, kuten Vares ehdottaa, vaan ihan sanatarkkoja arkistolainoja.

Samaa lähdettä käytti myöhemmin Tuomas Hoppu tutkimuksessa Tampereen naiskaarti (2008). Siitä on hyvä muistaa, että toisinaan kirjailijat yhä tuovat julki tietoa menneestä, jota tutkijat vasta sulattelevat. Ja että toisinaan kirjailijan kuva menneestä tuntuu väärältä siksi, että historioitsijan omat läksyt ovat lukematta.

Putte Wilhelmsson

Turku

Arkisto: Hiekkakirja

Posti toi vihdoin arvioitavaksi Ali Smithin uuden suomennoksen Oli kerran kello nolla (Otava).

Palaan siihen myöhemmin. Ensivaikutelma on, että romaani on ajanmukainen. Ei erityisen moderni, avantgardistinen tai muuta sellaista, vaan ajanmukainen. Kuten Jennifer Eganin romaanit. Tai leopardikuosi, joka tänä syksynä näyttää palannen naisten vaatteisiin.

                      Aikaan kuuluu episodimaisuus, joka ennen vaikutti perinteisen rakenteen hajottamiselta, mutta nykyään lähinnä sen pätkimiseltä. Kuten televisiossa, jossa mainostauot auttavat katkomaan tarinan eri aikaan ja paikkaan sopiviksi segmenteiksi. Lisäksi aikaan kuuluu kysymys identiteetistä, joka tuntuu keinotekoiselta, jonkin instituution, teknologian tai sosiaalisten sääntöjen hetkellisesti pakottamalta.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että Smith ehdottaisi autenttisuutta ratkaisuksi keinotekoisuuteen. Tai mitään muutakaan ratkaisua. Tai että Smithin romaanissa jostakin ylipäänsä seuraa jotakin siten kuin yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus on yksilön identiteettiä muokkaavien voimien seuraus Dickensin Koleassa talossa tai siten kuin eksistentiaalisen ahdistuksen tukahduttaminen ja ”huono usko” on niiden seuraus Sartren Inhossa.  

Smith toki huomaa edellisen ja on tietoinen jälkimmäisestä. Kuten me huomaamme samanlaisina jatkuvista epäkohdista kertovat otsikot, ja käännämme sitten sivua, tai olemme varsinkin nuorina tietoisia kulttuurin vallitsevista virtauksista (romaanin ensimmäisen episodin päähenkilö on juuri eronnut ulkomaalaiskeskuksen palveluksesta ja on 80-luvulla kuunnellut new waven tähdenlennoksi jäänyttä The Buggles –yhtyettä). Mutta siten hän palaa romaanin kieleen, jonka moni jo romaanin lukenut – mukaan lukien kustantajan markkinointiosasto – mainitsee sen pääteemaksi.

Olen vuosien mittaan lukenut lukuisia kaunokirjallisia teoksia, jotka kertovat perhokalastuksesta, puutarhanhoidosta ja kielestä, enkä osaa sanoa, mikä niistä olisi aiheena painavin. Yleensä olen kuitenkin pitänyt enemmän kirjoista, jotka kertovat kielestä. Lisäksi olen yleensä ollut sitä mieltä, ettei kieli fiktiivisen tekstin aiheena automaattisesti johda merkittäviin epistemologisiin pohdintoihin, vaikka olen jo nähnyt Smithin markkinointipaketissa sanan ”epistemologia”.

Parhaimmillaan romaani, joka kertoo kielestä, tuottaa syventäviä metaforia suhtautumisestamme kieleen. Huonoimmillaan metafora sumentaa, hämärtää kaiken pintaan, ja sana ”kieli” uhkaa jäädä samanlaiseksi mystifioinniksi kuin sana ”identiteetti”, jolla Smith näyttäisi jo romaanin alkuluvuissa mystifioivan instituutioita, teknologiaa ja sosiaalisia sääntöjä.

Miten tämä tästä kehkeytyy? Sitä odotellessa julkaisen arkistonäytteen Turun Sanomista vuodelta 2006. Siinäkin kirjallisuus puhuu kielestä.

Jorge Luis Borges: Hiekkakirja. Suom. Pentti Saaritsa. WSOY 2006.

Asioista tavallisesti perillä olevien lähteiden mukaan englantilainen Samuel Beckett (1906-1989) oli viimeinen kirjailija, joka muutti sitä miten me tarkastelemme maailmaa. Tinkimättömän ikäjärjestyksen perusteella argentiinalainen Jorge Luis Borges (1899-1986) oli toiseksi viimeinen.

                      Synkeän Beckettin kuuluisin metafora on kelanauhuri. Nauhurin kuunteleminen yhä uudelleen ja uudelleen ei viivytä elämän väistämätöntä päättymistä hiljaisuuteen, mutta se lisää odottamisen tuskaan uusia kerroksia. Hauskan miehen maineessa olevan Borgesin kuuluisimpia metaforia ovat kirja ja puutarha. Ne ovat tietysti päättymättömiä, koska asioiden lopullisuus on traagista mutta niiden loppumattomuus usein koomista.

                      Pentti Saaritsan suomentaman uuden Borges-kokoelman niminovelli Hiekkakirja kertoo niteestä, jonka sivumäärä on rajaton.

Toinen novelli, ”Laatta”, käsittelee euklidista ympyrää, jolla on vain yksi puoli. ”Kongressissa” pannaan puolestaan alulle niin suurisuuntainen hanke, että se lopulta käsittää ”koko maailmankaikkeuden ja kaikkien päivien summan”, kuten Borges luonnehtii avuliaissa jälkisanoissaan. Lingvistiikan alalta tähän summaan kuuluu esimerkiksi ”volapüki”, joka ”teonsanoja deklinoiden ja nimisanoja konjugoiden pyrkii tutkimaan kaikki kieleen sisältyvät mahdollisuudet”.

                     

Borges osoittaa Beckettin tavoin, etteivät kielen abstraktit käsitteet perustu yhtä jäykkiin lainalaisuuksista kuin fysikaalinen maailma, johon sillä enemmän tai vähemmän onnistuneesti viitataan. Kielen järjestelmät voivat olla melkein mitä tahansa. Me voimme ajatella muutakin kuin lineaarista aikaa tai euklidista geometriaa, ja aika usein ajattelemmekin.

                      Ranskalainen historioitsija Michel Foucault piti Borgesin tiedeparodioita niin osuvina, että hän käytti niitä esimerkkinä ajattelujärjestelmien rajoista ja näiden järjestelmien tutkimisen tarpeellisuudesta. Kiinalaisessa ensyklopediassa, Foucault vitsaili Borgesia lainaten, eläimet jaotellaan seuraavasti: keisarille kuuluvat, kesyt, säilötyt, tarunomaiset, näyttävät kaukaa katsottuina kärpäsiltä.

                      Foucault’a ei sinänsä kiinnostanut mihin ”virheellisiin” tuloksiin ”väärä” taksonomia voi tiedemiehet johtaa, vaan pikemminkin se miten erilaisia järjestelmiä tiede voi käyttää ja päätyä silti aksiomaattisesti eli omien sisäisten säännöstensä kannalta korrekteihin vastauksiin.

                      Elämänsä loppuvuosina suosikkikirjailija Italo Calvino yhdisti Borgesin kaikkien kirjojen kirjaston ja kaikkien asioiden kongressin tietokoneiden luomiin mahdollisuuksiin. Oliko Borges kuvitellut verkostoitumisen mallin?

Se ei ainoastaan selittäisi 1800-luvulta perityn estetiikkamme horjumista, vaan kokonaisen maailmankuvan murroksen. Perinteisen mallin mukaan asioiden tapahtuminen ja tietäminen etenee rationaalisesti ja lineaarisesti. Rajoituksiltaan se muistuttaa kirjan fyysistä olemusta, jota luetaan aina ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle, alusta loppuun.

Kirjan idean sijaan verkko muistuttaa enemmän Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhaa, Calvino tuumi.

Labyrinttimaisen puutarhan kasvattajasta mestari itse kirjoitti vuonna 1969 suomennetussa novellikokoelmassa näin:

”Päinvastoin kuin Newton tai Schopenhauer, teidän esi-isänne ei uskonut yhteen ainoaan, absoluuttiseen aikaan. Hän uskoi lukemattomiin aikasarjoihin, eri suuntiin ja samaan pisteeseen pyrkivien ja rinnakkaisten aikojen kasvavaan, suunnattoman laajaan verkkoon. Tuo kuvio, jossa ajat lähenevät toisiaan, haarautuvat, leikkaavat toisensa tai hylkivät toisiaan jossain ajassa, sisältää kaikki vaihtoehdot…”

Borgesin puutarha ennakoi tietokoneajan tyypillisen ahdistuskohtauksen. Jos me emme tarkista ”kaikkia vaihtoehtoja”, jotka Google-hakurobotti tarjosi tekemäämme hakuun, me emme saa selville koko totuutta vaan ainoastaan jonkin vaillinaisen polun. Toisaalta haku tuotti tuhansia polkuja, joten kaikkien tarkistaminen on inhimillisesti katsoen mahdotonta.

Tämä epävarmuus on kuin verho, joka jakaa maailmamme kahtia. Sen toisella puolella on tietokoneiden ja muiden medioiden välittämän loputtoman informaation aavemainen maailma, joka saa toisen, ”todellisemman” maailmamme näyttämään vaikeasti tavoitettavalta, hetkelliseltä ja vajavaiselta.

Verhoa tuijottaessamme me joskus jopa unohdamme, että Borgesin puutarha on vain eräs tietämisen ja totuuden metafora, aivan kuten kirjakin oli, ja ettei kaikkien päivien tai polkujen summaaminen yhteen ole oikein ymmärtämisen minimivaatimus. Se on vain argentiinalaisen mestarikirjailijan sepittämä koominen fiktio.