Säädyllinen murhenäytelmä

”Taantuma tarraa Suomeen”, otsikoi päivän lehti taloussivuillaan, vaikka kyse ei ilmeisesti ole siitä, että kansantuote laskee, vaan ettei sen kasvu kasva toivotusti.

Tai ehkä laskeekin. Prosentin kasvusta puhuttiin ennen viime viikkojen joukkoirtisanomisia, jotka tietysti tulivat taloustuntijoille yllätyksenä. Kuten kaikki talouden käänteet aina tulevat.

Eilisten Yle:n radiouutisten mukaan Turun Sanomien toimitus marssi ulos protestina yt-neuvotteluille. Itse asiassa konsernissa ovat olleet päällä jatkuvat yt:t kolmisen vuotta, joten kannattaako toimituksen turhaan marssia tänään takaisin?

Epävarmuuden, laskevan levikin, romahtaneiden ilmoitustulojen ja koko konsernia rasittavan vanhentuneen painokoneen lisäksi työilmapiiriä on suunnilleen yhtä kauan myrkyttänyt ylin toimituksellinen johto sekä selkärangaton kulttuurin esimies, joka ei edes normaaliin toimitustyöhön liittyvässä ongelmassa ymmärrä seisoa lehden tekijöiden tukena ja takana. Perheellinen mies, tietysti, joten miksi turhaan ärsyttää esimerkiksi kulttuuria omana alueenaan pitävää toista päätoimittajaa, joka konsernissa tunnetaan lempinimillä ”Hymyilevä kuolema” ja ”Kim Jong-il”?

Olen tehnyt työtä kriisilehdille myös oikeina lamavuosina, jolloin kaikki lehdet olivat kriisilehtiä. Tunne, että ollaan samassa veneessä, oli silloin muistaakseni vahvempi. Vaikka ei sekään ole hyvä asia, jos kyse on jonkinlaisesta turtumuksesta – turtumuksesta taloudelliseen epätasa-arvoon, vaikutusmahdollisuuksien ja vaihtoehtojen puutteeseen.

Palasin omissa arkistoissa vuoteen, jolloin Eeva Käiväräinen, työtön perheenäiti Savitaipaleelta, kirjoitti kirjeen presidenttiparille, julkaisi kirjan ja pääsi mainituksi Apu-lehdessä.

Kirjana Väkevä suudelma (1998) on nyt unohtunut ilman, että siinä kerrotut asiat olisivat kadottaneet merkitystään. Tai nekään asiat, joita kirjan tekijä ei varsinaisesti kerro, mutta jotka silti siinä ovat. Ainakin kriitikolle. Käiväräisen kirjassa kirjallinen on (oli) riisuttu minimiin, vaikka siitä ei ole päästy kokonaan eroon, abstraktia ja symbolista on vähiten. On ennen kaikkea sopeutuminen, joka ilmenee. Raha abstraktiona ja talouden symboliikkana ilmenee tämän syksyn arvostelumenestyksessä, Juha Seppälän romaanissa Mr. Smith (2012):

”Raha ei petä. Se on suvereeni, itsenäinen, riippumaton, kuin kissa autiotalon nurkissa, kuin dvornikki kuolleessa Kannaksen huvilakaupungissa. Sillä ei ole isänmaata, uskollisuusvelvoitetta eikä yhteiskuntavastuuta. Siksi siihen voi luottaa. Se ei lupaa mitään. Se ei etsi kotia eikä aatetta. Se ei tarvitse ketään. Se on arvokas minulle. Se on arvokas sinulle. Se on arvokas meistä riippumatta, kukaan ei pääse siltä karkuun. Se on kaikkialla kuin ilma, mittaa ja arvottaa kaiken. Se riisuu kaikelta muuhun suhteutumattomuuden, mutta on itse suhteutumaton. Se on puhdas, viaton, täydellinen, se on mitä tahansa koska sillä saa mitä tahansa. Koska se on absoluuttinen väline, se on absoluuttinen päämäärä. Kaikki elävät vain hankkiakseen rahaa. Joka lopulta haihtuu kuin viimeinen näky elämästä. Raha antaa vapauden. Sinänsä järkyttävää tietää, että Jouko Turkka on jossain, elää, Teiskossa, eikä sano enää mitään. Välitilassa, odottaa, aika kuluu, ja hän on jo tehnyt ja sanonut kaiken, odottaa myyttinsä täyttymistä. Mutta ei kerjää.”

Seppälän romaani on arvio muiden moraalista, josta on vaikea sanoa miten maailma vaikuttaa kirjailijan arkeen Porissa. Käiväräinen kertoo enemmän omasta moraalistaan, tekee Savitaipaleella minäänsä, jossa näkyy kaikki. Varsinkin avuttomuus, joka peitetään äärimmäiseen kunnollisuuteen. Kunniallisuuteen.

Ei ilmiö ole jäänyt Käiväräiseltä huomaamatta. Siitä puhutaan, mutta samalla sitä eletään. Tässäkin elämäntilanteessa Käiväräinen on (oli) kelvollinen keskustelukumppani presidentin puolisolle. Se ei ole kirjallista symboliikkaa vaan poliittista. ”Ei transsendenssiä, ei valhetta, ei romaania”, riemuitsi Tommi Melender Seppälästä. No, Käiväräisellä on ne kaikki, romaaniakin jonkin verran. Lähinnä silti maailmasta saatuna itsepuhuttelun mallina, ei maailman ulkopuolelle yltävän tekijän romaanimaisena ”näkemyksenä”.

Arvostelun julkaisi Helsingin Sanomat, otsikoksi keksin ”Säädyllinen murhenäytelmä -  työttömän arki normalisoituu kirjallisuudeksi”.

Eeva Käiväräinen: Väkevä suudelma. Työttömän äidin hätähuuto. Sahlgrens 1998.

Eräs sanomalehti julkaisi noin puolitoista vuotta sitten jutun, joka tahattomasti luonnehti laman jättämää suurtyöttömyyden perintöä.

                      Uutisen mukaan perheenäiti Marjo-Riitta Karlsson ”noutaa ruokakassinsa pystyssä päin” eikä Pelastusarmeijan tarjoaman yksityisen avun jonottamista enää muutenkaan koeta ”häpeäksi”.

                      Tätä me olimme odottaneetkin: rauhoittavaa tietoa siitä, etteivät inhimillinen hätä, köyhtymisen herättämät pelot tai suoranainen puute enää kelpaa yhteiskuntarauhaa horjuttavaksi uhkakuvaksi. Nyt ne edustavat omalla nimellään rohkeasti esiintyvien huono-osaisten itsekin hyväksymää tai ainakin sietämää suomalaista arkipäivää.

                      Toisin sanoen köyhyys normalisoituu ja elintasoerojen kärjistyminen on löytämässä luontevan ja vakaan tasonsa.

    

Julkisuuteen toki mahtuu räväköitäkin mielipiteitä talouden roolista yhteiskunnassa tai kansalaisten oikeuksista, mutta avoimella keskustelulla ei ole verhotun normalisoinnin säädyllistävää voimaa.

                      Säädyllisyys ei ole kiellon noudattamista tai säännön tottelemista. Se on itsensä hyväksymistä muiden silmin. Säädyllinen ihminen pyrkii puheillaan ja toiminnallaan tuottamaan itselleen oikeaksi katsomansa suhtautumistavan elämään. Hän työstää itseään moraalin sisäistäneeksi ja kurinalaiseksi yksilöksi.

                      Eeva Käiväräisen pieneen kirjaseen Väkevä suudelma sisältyy säädyllisyyden mekanismia koskeva aiheellinen havainto. Työttömyydestä ei saa murentua eikä edes tunteellistua. Työttömän tulee olla tyyni, tyylikäs ja tahdikas, myönteinen ja myöntyväinen. Aivan kuten hyväosaisenkin, jonka käytös saattaa tosin kuvastaa enemmän tuotantoelämän asettamia ankaria persoonavaatimuksia kuin harhaluuloa omasta erinomaisuudesta:

                      ”Sotkuinen vyyhti tämä vääryys, joka kohdistuu avuttomaan työttömään. Et voi mitään sanoa, et puolustautua. Sinua katsotaan kuin jotain halpaa, jos avaat suusi.”

                      Kadulla, kaupassa tai sosiaalitoimistossa irrallaan purkautuvan minän positiivisena vastaparina on kuitenkin reflektoiva minä, joka myöntää haastattelun tai kirjoittaa kirjan.

                      Medioiden estradi tarjoaa tilaisuuden jalostaa hyväksyttävään muotoon sellaisia kohtaloita tai kokemuksia, joita muutoin voitaisiin epäillä häpeällisiksi, kuten sosiologi Riitta Jallinoja on todennut. Ihmiselle, joka jostakin syystä joutuu todistelemaan omaa tavallisuuttaan, säädyllistäminen on paljastusten välittämä operaatio, joka tekee ikävät asiat arkisiksi ja normaaleiksi.

                      Elämänmuodon kannalta tyypillinen suomalainen työtön ei juuri eroakaan virkamiehestä, papista, toimittajasta tai uusien alaluokkien tyyneyttä ääneen kummastelevasta sosiaalipsykologian professorista. Tulevaisuudelle asetetut toiveet eli olemassaolon vaihtoehdot ovat samat, jotka Käiväräinenkin mainitsee: kivampia vaatteita, ulkomaan matka, urheiluvälineet lapselle.

                      Myös Käiväraisen ankea kuva työttömän arjesta on suoraa jatkoa työelämän tavanomaistuneille kuvauksille. Työllisen ”uurastus” on muuttunut työttämän ”jaksamiseksi”, mutta jatkuva ponnistelu pitää yllä yhteyttä tapakristilliseen kärsimysetiikkaan.

    

Väkevä suudelma on pätevä kirja, selkeästi ja hyvin kirjoitettu, ja kenties juuri siksi tietyn taiteellisuuden turmelema.

                      Esteettisen laadun tunnistettavuus merkitsee samalla sovinnaisuutta. Taiteen sovinnainen syvällisyys korvaa läsnäolevan todellisuuden kauniimmilla tulevaisuuksilla ja moraalisen vastuun moraalisilla vertauskuvilla. Siksi Käiväräinenkin tyytyy esittämään hyväosaisille saman vaatimuksen, jonka nämä ovat perinteisesti esittäneet huono-osaisille: Teidän tulisi parantaa tapanne.

                      Kun reflektiivisen minän normi toteutuu esiintymistaitona tai kustannusopimuksina, se samalla rakentaa kuvitteellisen sillan aineellisesti etääntyvien yhteiskuntaluokkien välille.

                      Medioiden estradi, johon kirjallisuuskin kuuluu, on eräänlainen kurinpitomenetelmä. Televisiossa esiintyvää monitoroidaan ja kirjoittaja tekee tunnustuksen. Oman esiintymisen valvonta tai tunnesuhteiden kaunokirjallinen tarkastelu ovat yksilön keinoja palautua normiin, jonka poikkeama työtön on.

                      Kun Käiväräinen kertoo tapaamisesta presidentin kanssa, hän osoittaa että työtönkin osaa käyttäytyä ja puhua järkevästi. Tämä tavallaan riittää, sillä nykyaikaisena kansalaisena ja reflektoivana kirjoittajana Käiväräinen ei perää niinkään oikeuksia vaan tilaisuutta ilmaista itseään.

Keskeneräinen Sanakirja: Alex Matson

Matson, Alex (1888 – 1972)

Kirjailija, kriitikko ja kirjallisuudentutkija.

                      Merimiehen ja kauppiaan poika, opiskeli itsenäisesti Bernard Shawn näytelmiä ja Nietzschen filosofiaa. Englantilaisen taiteen ystävä Saksaan silloin suuntautuneessa suomalaisessa kulttuuri-ilmastossa.

                      Kuului Tampereella ns. Mäkelän piiriin, jossa hänen ajatuksensa sanataiteen muodosta antoivat vaikutteita Väinö Linnalle ja Lauri Viidalle. Nykykirjailijoista Hannu Raittila on pitänyt Matsonin Romaanitaidetta (1947) itselleen läheisenä estetiikan opastuksena

                      ”Ihmiset, jotka kuvittelevat, että arvostelijoita ei tarvita, erehtyvät. Taideteoksen oma valo ei riitä tekemään sitä tunnetuksi, semminkään kun sen säteitä ei jokainen silmä vastaanota. Tiedon taideteoksen syntymästä maailma saa joiltakin valituilta, jotka ovat nähneet tähden sen syntymäpaikan yläpuolella. ” Esseekokoelmasta Muistiinpanoja (1959).

Sielun etäinen Alaska

"Toisen maailmansodan jälkeisen ajan kolme johtavaa amerikkalaista miesprosaistia olivat eriseuraisia. John Updike kannatti Vietnamin sotaa, Philip Roth murjoi Nixonia Meidän jengi -romaanissaan, Norman Mailer halusi tapella paljain nyrkein kaikkien kanssa, varmaan myös Updiken ja Rothin, etenkin kun oli sitä mieltä, että Updikea arvostavat vain sellaiset, jotka eivät tajua proosasta mitään.

                      Updiken, Rothin ja Mailerin 'suuret amerikkalaiset romaanit' vilisevät Kafkaa lukevia ja Kierkegaardia siteeraavia mieshahmoja, joiden elämää värittää outo eksistentiaalinen ahdistus. Tuo ahdistus kumpuaa siitä katkerasta tosiseikasta, että kaikkia naisia ei ole mahdollista panna, vaikka mieli tekisi. Henkisemmät pyrinnöt ovat näille libidoaan kerskakuluttaville mieshahmoille seksuaalisten toimintojen sublimaatiota. [--]

                      En kiistä Updiken, Rothin ja Mailerin parhaiden romaanien arvoa; etenkin Rothin työt ovat herättäneet minussa jopa ihailua. Silti mieleeni nousee heitä lukiessa itsepintainen kysymys: mihin minä tarvitsen näin karvaisia uroksia?

                      Tuohon tapaan aloitin Don DeLilloa käsittelevän esseen Kuka nauttii eniten -kirjassani. Katkelma nousi mieleeni luettuani New York Review of Booksista Elaine Blairin kirjoituksen American Male Novelists: The New Deal, jossa hän arvioi noita kolmea edellä mainittua jenkkiproosan ikonia ja heidän nykyistä asemaansa ja merkitystään. [--]

Suomessa puhuttiin vuosituhannen vaihteessa Veijo Meren pojista eli Jari Tervon, Kari Hotakaisen ja Hannu Raittilan kaltaisista kotimaisen miesproosan uusista soihdunkantajista. Onko Yhdysvalloissa Updiken, Rothin ja Mailerin poikia? Elaine Blairin mielestä ei. Jos ovat naispuoliset lukijat ottaneet etäisyyttä narsistikolmikkoon, samaa voi sanoa myös miespuolisista kirjailijoista. Jonathan Franzenin, Jeffrey Eugenidesin, Jonathan Safran Foerin ja Gary Shteyngartin kaltaisten nykypolven prosaistien teoksissa näkyvät jäljet feministisestä kritiikistä. [--]

Olen Blairin kanssa eri mieltä, mutta en niinkään siksi, että tuo edellä kuvattu poliittinen tyylitajuisuus erityisemmin vaivaisi minua, vaan pikemminkin sen seikan johdosta, jonka Blair mainitsee vain ohimennen: 'The younger novelists, they want to be liked.' Minua häiritsee franzeneissa, eugenideseissa ja safran foereissa ennen muuta se, että heidän romaaninsa ovat niin laskelmoidusti lukijaystävällisiä, että niistä puuttuu vaaran tuntu lähes kokonaan. Ne eivät vaadi lukijalta muuta kuin että hän ottaa mukavan asennon laiskanlinnassaan, tyhjentää mielensä häiritsevistä ajatuksista ja antaa tarinan kuljettaa mukanaan. Updikeä, Rothia ja Maileria voi kritisoida yllin kyllin - ja täysin aiheestakin - mutta ainakaan heidän romaaninsa eivät olleet harmittomia. Ne olivat, ainakin parhaimmillaan, enemmän ääntä ja vimmaa kuin kaunokirjallista taidokkuutta ja ammattirutiinia."

-- Antiaikalainen: "Jenkkiproosan uudet kuplat" (18.8.2012)

Ehkä näinkin, Antiaikalainen, mutta jospa yritän hieman täsmentää omaa näkökulmaani…

John Updikelta (1932 – 2009) ei ole suomennettu mitään kahteen vuosikymmeneen, joten ajan tullen lehdet kuittasivat hänen kuolemansa STT:n uutisella. Kirjailijan kotimaassa tietysti ymmärrettiin paremmin millaisen avainhahmon se menetti.

Taiteen tulevaisuutta määrittäviä kirjailijoita on ylipäänsä harvassa. Suomessa Veijo Meri esitti väliin pisteliäitäkin puheenvuoroja Väinö Linnan ansioista, varauksettomien kiitosten aika tuli myöhemmin. Amerikkalaisittain hieman samanlainen merkitys oli Saul Bellowin esseellä ”Some Notes on Recent American Fiction” vuodelta 1963. Tosin nyt vanhempi soimasi nuorempaa, perusteena Updiken tuotantoa näivettävä ”sensibiliteetti”.

Julkisen elämän paine on murentanut yksityisen minän olemusta, Bellow arveli.

Amerikkalaisen kirjallisuuden yksilöstä on tullut siirtolainen sielun etäisessä Alaskassa, jossa hän tyytyy ”viljelemään sisällään olevaa hedelmätöntä tyhjyyttä”. Ulkomaailmaa, jossa suuret ihmisjoukot viettävät tavallista elämää, ei pidetä tutkimisen arvoisena. Vain oma sisäinen maailma kelpaa. Kun yksityisen ja julkisen ristiriitaa pidetään jo etukäteen ratkaisemattomana, Bellow jatkoi, kysymykset vallasta ja epäoikeudenmukaisuudesta kääntyvät kysymyksiksi vastoinkäymisten herättämistä tuntemuksista, romaanihenkilön ja kirjailijan herkkyydestä.                   

Bellow piti tätä vilpittömyyden puutteena.

Puutetta ei voi korjata tarkastelemalla tunnetilan aitoutta vaan tarkistamalla periaatteet. Herkän kirjailijan herkällä henkilöhahmolla on epämukava olo, koska hän tietää olevansa etuoikeutettu ja ehkä itsekäskin. Mutta juuri siksi, että hän tuntee jotain häpeän kaltaista, hän on myös ylpeä herkkyydestään. Ja kahmii sitten itselleen kaiken minkä alun perin halusikin.

Tiivistäen tämä tarkoittaa, että Updiken kirjoja elämänä tarkasteleva lukija uskoi kirjailijan paljastaneen keskiluokan henkisen itsepetoksen. Kirjoja kirjallisuutena tarkastelevan Bellowin näkökulmasta mitään paljastusta ei ollut, oli vain tekijän kyvyttömyys tulkita elämänmuotoa ylläpitävät verukkeet, ja verukkeiden toisinto.

Bellow ei palannut aiheeseen uudelleen, ei ainakaan tietoisesti, mutta eräs myöhäisteos on kuin Updiken teemojen sommitelma nähtynä Bellowille ominaisen minäkertojan kautta.

                      Romaanissa Ainoa oikea (1997) Harry Trellman tapaa monen vuoden jälkeen Amyn, todellisen rakkautensa, ja tämän aviomiehen Jayn. Jay on avoin, himokas ja teatraalinen, mitä Harry pitää pikemminkin tahdittomuutena kuin teeskentelynä.

                      Jayn kaltaiset ihmiset esiintyvät kuin näyttelisivät tai mainostaisivat, hän arvelee, heidän minäkäsityksensä on se kuva, joka heistä on julkisuudessa. Siten myös Amy olisi sopinut vaikka kehystettäväksi vierashuoneen seinälle: ”Ihmisen sisimmän pitäisi säilyä - se ansaitsisi säilyä - salaisuutena josta kenenkään ei tarvitsisi kiihtyä. Niin kuin vanhassa puujalkavitsissä. Mitä eroa on tietämättömyydellä ja välinpitämättömyydellä? En tiedä enkä välitäkään tietää”.

                      Harry itse on vaitelias kuuntelija, joka ei paljasta omia ajatuksiaan. ”Salaperäisyyttään” hän on kuitenkin alkanut pitää vain lukemattomien pienten valheiden sivuvaikutuksena, joita hän luuli tarvitsevansa selviytymiseen: ”Oltuani vuosikaudet vapaaehtoisesti mysteerio tajusin nyt, etten kyennyt sanomaan millainen mysteerio tai miksi salaperäisyys edes oli tarpeen.”

                      Häivytettynä, lopulta persoonattomana Harry on tietysti omaan välineeseensä katoavan kirjailijan perikuva, mutta millaisen kirjailijan? Todennäköisesti sellaisen, joka sekoittaa olosuhteisiin mukautuvan kyynisyyden kriittiseen ulkopuolisuuteen, ja antaa näköalansa kaventua omien sielunvaivojen mittaiseksi. Bellow vaati itseltään enemmän, ja modernin projektin jatkajana hän myös uskoi Updiken laiminlyöneen romaanitaiteen moraalisen vastuun ja rakenteelliset mahdollisuudet.

Analyysina Updiken läpimurtoromaanista Juokse Jänis (1961) Bellowin essee on osuva, ja sen jatko-osiin nähden jopa profeetallinen. Murskaava se on vain, jos lukija pakottaa itsensä valitsemaan kahdesta kirjallisesta vaihtoehdosta toisen tai toisen.

Vaikka Updikelta puuttuu Bellowin laajakulma ja pelkän illuusiottomuuden hylkäävä paatos, myös hänen ”sensibiliteettinsä” kuvaa jotain todellista. Lööppikielellä se tarkoittaa ketä tahansa julkisuuden henkilöä, joka ei oppinut vastoinkäymisistään mitään, mutta kertoo luottotoimittajalle kasvaneensa henkisesti.

Sanataiteen kannalta ristiriita ratkesi siten, että Bellow voitti Nobelin ja Updike seuraavan kirjailijapolven. Jonathan Franzenin Vapaudesta (2010) tuskin tarvitse sanoa mitään, mitä Bellow ei jo olisi sanonut herkän kirjailijan herkistä henkilöhahmoista. Katsotaan siksi hieman kauemmaksi, Richard Fordin romaaniin Maan laulu (2006), jossa kiinteistövälittäjä Frank Bascombe jatkaa taistelua samaa katumuksen tunnetta vastaan, joka kaihersi Updiken Harry Angtromia.

Klassisen modernistiselle minäkertojalle kypsä elämänvaihe merkitsee muistamisen velvollisuutta ja luomistyön alkamista. ”Me kaikki olemme tietoisia siitä että meillä on jatkuvasti kasvava paikka ajassa”, kirjoitti Marcel Proust romaanisarjansa päätösosassa, ”ja tämä yleinen käsitys ei voinut kuin ilahduttaa minua, sillä se on totuus, kaikkien aavistama totuus, jota minun tuli yrittää valaista.”

”Valaistuminen mene yleensä hukkaan”, vastaa Ford Maan laulussa: ”Esimerkiksi se positiivinen vakaumus, että se henkilö, joka olet tällä hetkellä, tekisi täsmälleen ne valinnat, jotka olet aikoinasi tehnyt ja että elämäsi on sellaista kuin tahdotkin sen olevan. Tuo valaistunut ymmärrys voi kadota.”

Karkeistaen se tarkoittaa, että Fordin kerronnan aikamuoto on sama, jonka Updike rakensi amerikkalaiseen kirjallisuuteen – eräänlainen identiteetin preesens, joka ei kykene näkemään menneisyyttä muutoin kuin juuri ohimenevän elämäntunteen näkökulmasta. Myöskään Jhumpa Lahiri ei eksy mestarista kauaksi, vaikkei Fordin tavoin herätä vaikutelmaa tämän jokaista äänenpainoa kanavoivasta meediosta.

Tuoreen maan (2008) nimikertomuksessa tapaamme tunnollisen vaimon, jalomielisen aviomiehen ja vaitonaisen apen, joka vierailujen ajan lukee New York Timesia ja näyttäisi vain odottelevan ajan kulumista. Satunnainen lukija tunnistaa kulissit, joita perhe ylläpitää, ja erillisyyden, johon kulisseissa näytellyt roolit väistämättä johtavat. Mutta Lahiria aiemmin lukenut tietää lisäksi, ettei kirjailija pyri kulissien kaatamisen löytääkseen niiden takaa jotain todellisempaa tai emotionaalisesti aidompaa.

Pikemminkin Lahiri on kuin funktionalistinen kulttuuriantropologi, joka yrittää ymmärtää miksi elämää ylläpidetään juuri tällä tavoin, ja mitkä yksilön hallitsemattomissa olevat muutokset vaikuttavat rakkauden ja sukulaisuussiteiden muutoksiin.

Toisenlaista, mutta yhtä helposti tunnistettavaa Updiken uustulkintaa on viime vuosina tehnyt Michael Cunningham.

Cunninghamin romaanissa Tunnit (1998) sisäinen ”mysteeri” ei suinkaan ole Bellowin ivailemaa sulautumista sosiaalisen elämän kulissimaisimpiin muotoihin, vaan itseyden hienostunein osa. Eikä ”sanoinkuvaamaton” ole lukijalle annettu merkki siitä, että nyt kirjailijan mielikuvitus ehtyi, vaan – näin meille väitetään – juuri se hetki, jolloin luova henkinen tila ”tunkeutuu mielen hämmennyksen tukkeutuneiden putkien läpi ja ulottuu kultaan”. 

Sepitteellisellä Harrylla ja todellisella Cunninghamilla onkin paljon yhteistä.

Molemmat pitävät pinnallisten seurapiirien arkisia käytöskoodeja jokseenkin ilmeisinä ja ihmisten motiiveja yleensä alhaisina. ”Tavallista juonittelujen, petosten ja huijausta hipovan yksityisyritteliäisyyden repertoaaria sen sijaan ei juuri kannata tutkia”, Harry selittää. Niinpä molemmat uskovat myös, että tutkimisen arvoinen on pinnallisen, ilmeisen ja alhaisen vastakohta, siis jotakin syvällistä, salaperäistä ja jalometallista.

Merkittäviä eroja on yksi.

Romaanin mittaan sosiaaliset vastoinkäymiset kyseenalaistavat Harryn paatuneet käsitykset, sen sijaan myynti- ja arvostelumenetys on vain pönkittänyt Cunnighamin harhaluuloja. Säkenöivistä päivistä (2006) päätellen hän uskoo yhä, että kirjallisuuden tehtävä on tarjota pikainen pakotie ikävistä velvollisuuksista, ja että sielun etäisessä Alaskassa jokaista odottaa kätketty aarre.

Tämäkin on erottamaton osa erästä Amerikan merkittävintä kaunokirjallista perintöä.

"We do not need men like Proust or Joyce; men like this are a luxury, an added fillip that an abundant culture can produce only after the more basic literary need has been filled. This age needs rather men like Shakespeare, or Milton, or Pope; men who are filled with the strength of their cultures and do not transcend the limits of their age, but, working within the times, bring what is peculiar to the moment of glory. We need great artists who are willing to accept restrictions, and who love their environments with such vitality that they can produce an epic out of the Protestant ethic."

-- John Updike, 19 v. Kirje vanhemmille

"Last night I was coming back from across the street, fresh from an impromptu civic lamentation with a neighbor at how unsightly, now that the snow was melted, the awkward-shaped vacant lot the bulldozers had left looked, with its high raw embankment gouged by rivulets and littered with old chimney bricks. And soon, we concluded, now that spring was here, it would be bristling with weeds. Crossing from this conversation, I noticed that where my path had been lopped the cliff no longer existed; feet — children’s feet, mostly, for mostly children walk in our town — had worn the sharpness away and molded a little ramp by which ascent was easier.

This small modification, this modest work of human erosion, seemed precious to me not only because it recalled, in the slope and set of the dirt, a part of the path that long ago had led down from my parents’ back yard to the high-school softball field. It seemed precious because it had been achieved accidentally, and had about it that repose of grace which is beyond willing. We in America have from the beginning been cleaving and baring the earth, attacking, reforming the immensity of nature we were given. We have explored, on behalf of all mankind, this paradox: the more matter is outwardly mastered, the more it overwhelms us in our hearts."

-- John Updike, Forty Stories

Arkisto: Mitään pelättävää ei ole

Päivän lehdessä Mervi Kantokorpi karkotti minut uuden kotimaisen kirjallisuuden ääreltä seuraavalla lauseella: ”Pulkkinen vastaa rohkeasti aikalaisromaanille asetettuihin odotuksiin.”

                      Jos merkittävä kirjallisuus tulee odottamatta (vrt. Sartre), hyvää kriitikko ja yleisö tietävät aina odottaa. Nyt odotettiin anorektikkoa seurakuntapastoria, joka Oulussa kohtaa somalialaisia pakolaisia ja paikallisten muukalaiskammoa, mutta oppii elämään aisteillaan New Yorkissa, jossa tapaa Melanien, länsiafrikkalaisen tanssinopettajan.

                      Vieläkö länsiafrikkalainen afrotanssi vastaa aikalaisromaanille asetettuihin odotuksiin? Eikö pitäisi olla Bodyattack, Bodyvive tai Cxworx?  

Ja vieläkö naiselle, joka ”pakenee entisyyttään” Suomesta New Yorkiin, riittää henkiseksi oppaaksi mustaihoinen, länsiafrikkalainen nainen? Penelope Cruzin ensimmäisessä amerikkalaisessa elokuvassa Penelope pakeni entisyyttään Brasiliasta Miamiin, ja sai henkiseksi oppaakseen mustaihoisen länsiafrikkalaisen transvestiittihomon. Ja siitäkin on jo yli vuosikymmen, joten mikä nyt olisi kirjailijalta rohkeaa?

Tosin tunnen kriitikon käyttämän sanan ”rohkea” lähinnä naistenlehdistä, joissa sillä viitataan kiittävästi iltapuvun kaula-aukkoon, joten en tiedä mitä rohkealla kirjallisuudessa kiitetään.

Viisainta vaihtaa aihetta, jotta luontaisen negatiivisuuteni lisäksi myös luontainen  positiivisuus tulisi esiin. Riikka Pulkkisen kirjasta en tiedä, mutta tästä tiedän, että se on hyvä kirja (valinta arkistosta sattumanvarainen eikä siis harkittu vaihtoehto). Aikalaisromaani se ei ole, eikä se ollut sitä ilmestyessään vuonna 2006, jolloin Turun Sanomat julkaisi myös oheisen arvostelun. Rohkeasti ellei jopa uskalletusti kirjailija silti välttelee tärkeitä aiheita ja suuria lukijakuntia.

”Laskeminen on turvallisin paikka”

Varhaisimmat runoilijat olivat todellisen olemusta pohtivia metafyysikoita, joten on pelkästään luonnollista, että varhaisilla fyysikoilla oli taipumusta runollisuuteen.

                      Lanka, josta säkeet tai tarinat punotaan, on kirjoittaminen maailman hiukkasmaisen aineksen vertauskuvana, sanoi Italo Calvino pitäessään kuuluisaa luentosarjaansa Harvardin yliopistossa. Lucretiukselle kirjaimet olivat koko ajan liikkuvia atomeja, Calvino jatkoi, jotka vaihteluiden kautta loivat mitä erilaisimpia sanoja ja äänteitä. Niinpä maailman salaisuus ehkä sisältyi kirjainten yhdistelmiin?

                      Niin ainakin uskoi Galileo Galilei. Hän näki aakkosissa mallin kaikille äärimmäisen pienten yksiköiden yhdistelmille. Galileille ”luonnon kirja” oli täyttä totta. Jos me oppisimme lukemaan sitä, me näkisimme maailman vihdoin kuin Jumalan silmin.

                      Galilein usko ei ole kadonnut, vaikka tiede on nyt eksaktimpaa ja ottaa mieluusti etäisyyttä kirjallisuuteen. Jouko Sirolan romaani Mitään pelättävää ei ole (2006) ei tästä kehityksestä juuri piittaa, vaan toinen sen nimettömistä kertojista rohkenee mainita matemaatikon, joka paimensi numeroita ja huomasi yhden kadonneeksi.

                      Matemaatikko tarkisti mittaustulokset ja käänsi pienimmänkin kaavan, mutta kun numeroa ei löytynyt hänen maailmansa romahti: ”Sillä jos matematiikka on ihmisestä riippumatonta tietoa, jos se on maailmanjärjestyksen salainen koodi, kaikkeus luhistuu yhdenkin numeron kadotessa.”

Filosofille kysymys numeron paikasta tai katoamisesta on ontologinen, kirjailijalle se koskee ihmisenä olemista ylipäätään. Asioiden ja niiden välisen suhteen vertauskuvaksi Calvino kertoi luennoissaan valinneensa sokkeloisen kaupungin, Sirolalle riittää parisuhteen sykerö.

                      Romaanissa sitä pohtii kaksi ääntä, joiden ruumiillisuuden Sirola jättää niin vähien vihjeiden varaan, ettei ilman toista voi kuulla toisenkaan ääntä, kuten Sirola kirjoittaa: ”Silloin minä olen liikuttamatta ketään.”

                      Tällaiseen ihmistä jäytävään epävarmuuteen toisi lohtua varmuus. Sitä on tavattu pitää matemaattisten tieteiden ominaisuutena, mikä sanotaankin heti ensimmäisessä luvussa:

                      ”Laskeminen on turvallisin paikka. Numeroiden avulla pidin yötä paikallaan.”

                      Yön pimeinä tunteina toinen kertojista lukee mielessään mitä tahansa pelastavia lukujonoja. Muinoin ihmiset alkoivat laskea geometrisiä mittasuhteita, jotta kaikista temppeleistä tulisi varmasti samanlaisia, kertoja pohtii. Lisäksi kirjoitettiin ylös tähtien asennot, kun valtakuntaa kohtasi onnettomuus:

                      ”Sitten laskettiin milloin ne olisivat taas samassa asennossa. Kaiken sattumanvaraisuuden keskellä yhteys tähtiin oli koko ajan näkyvä ja selvä eikä laskeminen eronnut uskonnon harjoittamisesta.”

                      Kertojalle matematiikka on tieteeksi korotettu pakkomielle, joka vuosisadasta toiseen suojaa odottamattomalta yhä paremmin. Numerot ovat siis syrjäyttäneet kirjainten ja sanan paikan totuuden synonyyminä, ja nyt niitä voi hypistellä mielessä samalla tavoin kuin ennen hypisteltiin amulettia taskussa.

Laskutoimitus uskon asiana on ehkä paradoksi, mutta ironiaa se ei ole.

Kaikista tieteistä matematiikka on yhä lähinnä metafysiikkaa, lähinnä Jumalaa koskevaa puhetta, jossa totuus on ääretön, arkijärjellä käsittämätön tai käsin koskematon. Tai ehkä matematiikka on yksinkertaisesti ”postmodernia”, kuten The Economist-lehden otsikko sanaili, kun toimittaja kertoi matemaatikkojen alkaneen vähitellen pitää eräitä klassisia probleemoita ikuisesti ratkaisemattomina.

                      Joka tapauksessa matematiikka ei ole kieli eivätkä numerot ole sanoja. Eräs Turun kaupungin ympäristöveistoksista kostuu Fibonaccin lukusarjasta, numeroista ja niiden suhteista: lasketaan yhteen kaksi edellistä lukua, ja näin saada seuraavan luvun arvo jonossa, jossa kahden peräkkäisen luvun suhde lähestyy myyttistä ”kultaista leikkausta”. Fibonaccin lukusarjan tavoin eteneviä, korkoa korolle -summautuvia prosesseja on helppo löytää biologisesta luonnosta, ja ”ihmisestä riippumatta”, kuten Sirola lause romaanin alussa kuului.

Nimiä ei löydä luonnosta, ainoastaan luontokirjoista. Nimillä ihminen erottaa kaksi lintulajia toisistaan, kun niiden nokan koossa voi havaita tietyn eron. Kuinka tietyn? Siitä biologit voivat riidellä loputtomasti, ja moni onkin sitä mieltä, että lintulajeja on väkisin keksitty aivan liikaa.

Matematiikassa riidellään vähemmän, mistä Sirola etsii toista käsittämisen tapaa, toisenlaista kertomisen välinettä.

Romaanitaiteessa, jossa ”kaavamainen” on tyypillinen haukkumasana, matematiikka ja geometria ovat vierastettuja aiheita, ja iskelmässäkin rakkaus kasvaa tai kuihtuu mutta koskaan sitä ei kerrota tai jaeta.

                      Runoudessa matematiikkaa ovat harrastaneet Stéphane Mallarmé ja Kari Aronpuro, kaksi radikaalia kokeilijaa, jotka samaan aikaan ovat siviilityössään olleet kaavakkeiden säntillisyyteen sidottuja valtion virkamiehiä.

Kolmas esimerkki voisi olla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saanut Göran Sonnevi. Sonnevia ei yleensä voi selata kovinkaan pitkään törmäämättä kysymyksiin abstraktin objektiivisuudesta, käsitteen differentioinnista tai jonkin prosessin formaalisuudesta.

Onneksi Sirolan proosaa on helpompi lähestyä kuin kokeellista runoutta, aivan kuten Italoa Calvinoa. Hänellä jopa kaunotaiteellinen epämääräisyys on samalla tavoin perusteltu ja täsmällinen keino hahmottaa jokin moninainen ja hiukkasmaisen kuin vaikkapa matemaattinen äärettömyyden käsite.

Jälkisanat: Suomisen Olli syrjäytyy

"Ruotsalaisen familjen Björkin tarjoaman esikuvan mukaan Suomisen perhe asettaa keskiluokkaisen mittapuun suomalaisuudelle. Vanhempien, Väinön ja Ainon (Elsa Turakainen), lisäksi perheeseen kuuluu kolme lasta, Elina (Sirkka Sipilä), Olli (Lasse Pöysti) ja Pipsa (Maire Suvanto) sekä tietysti kotiapulainen Hilda (Siiri Angerkoski). Varatuomari-Väinön perhe elää sekä kaupungissa Helsingissä että maalla Kesärannassa. Ilmeisestä keskiluokkaisuudesta huolimatta Suomisen perhe elää niukkuudessa - mikä sekin on suomalaisuuden kuva. Kaikki suomalaiset elävät nöyrästi. Jos amerikkalaisessa elokuvassa perhe kerääntyy pöydän ääreen kiitospäivänä, Suomisen perhe alkaa torstaina, kun väki kokoontuu hernekeitolle ja ohukaisille. Itse asiassa ensimmäisen Suomisen perhe -elokuvan draama rakentuu sille, miten Väinö Suominen lähtee harhapoluille ja, välirauhan ajan Suomessa, ryhtyy ostamaan osakkeita nopean rikastumisen toivossa. Väinön vanha ystävä Sam Nelson (Joel Rinne) saapuu Ameriikoista yhdessä puolisonsa Telman (Emmi Jurkka) kanssa, ja tuota pikaa osakkeet vaihtavat omistajaa. Väinön harharetki osoittautuu kuitenkin tilapäiseksi, ja lopussa perhe palaa jälleen aitojen arvojen, ja hernekeiton, äärelle."

-- Hannu Salmi, kulttuurihistorian professori (Turun yliopisto)

Valittaako Helsingin Sanomat taas tänään, että yleisö antaa jostakin asiasta väärää palautetta? Vai yrittääkö toimittaja Miska Rantasen otsikko ja ingressi vain tiivistää sen arvostelun, jota presidentti Niinistön kokoaman työryhmän raportti Ihan tavallisia asioita on herättänyt sosiaalisessa mediassa ja siinä toisessa mediassa:

                      ”Ihan väärin keskusteltu. Sauli Niinistön työryhmä halusi ehkäistä syrjäytymistä. Sosiaalinen media nousi takajaloilleen. Sammutettiinko palo väärin?”

                      Jos yrittää, tiivistelmä kompastuu sekin heti virheeseen. Syrjäytymistä ehkäisevästä työryhmästä näyttää olleen puhetta kaikkialla, myös tässä blogissa, paitsi työryhmässä, jonka raportissa sanaa ”syrjäytyminen” ei mainita kertaakaan.

                      Se voikin olla viisasta, sillä termin määrittely on vaikeaa.

Tilastokeskuksen sivustolla Pienituloisuuden, köyhyyden ja syrjäytymisen mittareista todetaan, että syrjäytyminen ja sosiaalinen syrjäyttäminen johtavat yhteiskunnalliseen huono-osaisuuteen. Tyypillisesti huono-osaisuus koskee koulutusta, työmarkkina-asemaa, elintasoa, terveyttä, sosiaalisia suhteita ja elinympäristöä.

                      Edelleen sivustolla todetaan, ettei syrjäytymiselle ole vakiintunutta määritelmää suomenkielisessä sosiaalitutkimuksessa, mutta sitä käytetään usein kuvaamaan yksilön, kotitalouden tai jonkin ihmisryhmän joutumista taloudellisesti ja sosiaalisesti ongelmallisiin olosuhteisiin, joista on huonot mahdollisuudet vapautua.

Sosiaalisesti ongelmallisilla olosuhteilla voidaan niin muodoin viitata vaikkapa yhteiskunnan tai kanssaihmisen taholta koettuun arvostuksen puutteeseen, jopa halveksuntaan. Sosiaalisella syrjäyttämisellä tarkoitetaan yksilöiden ja ihmisryhmien sosiaalis-taloudellista ulossulkemista siten, sivusto jatkaa, että he eivät kykene osallistumaan täysipainoisesti yhteiskunnassa kulloinkin tavanomaisina pidettyihin toimintoihin.

Syrjäytymisen ja syrjäyttämisen syinä pidetään opiskelumahdollisuuksien puutetta, pitkäaikaistyöttömyyttä, tuloeroja, terveysongelmia, päihteiden käyttöä ja etnistä syrjintää. Herkkiä syrjäytymiselle kansalaiset ovat koulun päättyessä, mutta myös silloin kun työsuhde tai parisuhde katkeaa.

Päihteet ja rikollisuus mainitaan usein syrjäytymisen yhteydessä, mutta toimittaja Rantasen tarkoittamista poliittisista intohimoista voi sitten riippua, mainitaanko ne syinä vai seurauksina.

Olennaista tilastokeskuksen EU-mittaisille kartoituksille on kuitenkin kansalaisten taloudellinen tilanne - köyhyys ja suhteellinen köyhyys, joka näyttää yhä useammin olevan periytyvää. Myöskään kansalaisten kokemuksia yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta ei pidä unohtaa, vaikka kokemusten tilastointi kyselytutkimusten perusteella on tietysti eri asia numerofaktan tilastointi. Tilastokeskuksen kvantifiointien rinnalle suosittelen kuitenkin Nuorisoasiankeskuksen kvalitatiivisia julkaisuja. Varsinkin Nuorisobarometrit vuosilta 2006 ja 2007 sivuavat nyt käsillä olevaa asiaa.

Tai sitten eivät, sillä eihän Niinistön syrjäytymistyöryhmä ollutkaan syrjäytymistyöryhmä. Omasta mielestään.

EU:ssa on laadittu tavoiteohjelma köyhyys- tai syrjäytymisriskin vähentämisestä vuoteen 2020 mennessä 25 prosentilla vuoden 2008 tasosta, Tilastokeskus kertoo:

”Tämän tavoitteen toteutumisen seuraamiseksi on lanseerattu mittaustapa, joka ottaa huomioon paitsi pienituloisuuden (pienituloisuuden rajana 60 % mediaanista), myös muunlaisia elintasovajeita kuvaavan ns. aineellisen puutteen (material deprivation) ja kotitalouksien heikkoa kiinnittymistä työmarkkinoille kuvaavan vajaatyöllisyyden (very low work intensity). Näiden kolmen kriteerin perusteella määritellään köyhyys- tai syrjäytymisuhan alaisen väestön määrä (population at risk of poverty or exclusion) taso kunakin vuonna.”

Mittaustavan mukaan aineellista puutetta kokee Suomessa noin 150 000 henkilöä. Heistä suurin osa on myös pienituloisuusrajan alapuolella:

”Puutteita aineellisessa elintasossa mitattiin seuraavasti. Jos kotitaloudella on puutetta vähintään neljässä alla luetelluista asioista, se on aineellisessa puutteessa: Ei ole varaa 1) puhelimeen, 2) pesukoneeseen, 3) autoon, 4) väritelevisioon, 5) viikon lomaan kodin ulkopuolella, 6) päivittäiseen proteiinipitoiseen ateriaan, 7) pitää kotia lämpimänä, 8) tai ei selviä yllättävistä isohkoista laskuista ilman apua, 9) tai on ollut osamaksujen, lainojen, vuokran tai asumiskustannusten (ml. asuntolainan korot ja lyhennykset) maksuhäiriöitä. [--] Pienituloisia ovat ne henkilöt, joiden kotitalouden tulot ovat pienemmät kuin 60 prosenttia maan mediaanitulosta. Suomessa raja oli vuonna 2008 noin 1000 euroa kuukaudessa laskettuna kotitalouden kulutusyksikköä kohti.”

EU-ohjelman lähtökohtien ja tavoitteiden kuvaamista voisi jatkaa, mutta ne löytyvät Tilastokeskuksen sivuilta. Tämä kuitenkin antanee riittävän vertailukohdan sille, mikä kansalaisten taloudellisessa hyvinvoinnissa on olennaista syrjäytymisriskiä ehkäisevälle työlle, ja miten toisaalta talous näkyy Niinistön työryhmän raportissa.

Raportissa raha mainitaan kahdesti. Raportin mukaan aikuisten tulisi antaa rahaa enemmän vapaaehtoisjärjestöille, koska ne tarvitsevat sitä, muta vähemmän lapsille, koska tuhlaus ei kasvata vastuuseen. EU-strategiassa fokus on työttömyydessä, raportissa pikemminkin työssä. Raportin mukaan lapset kannattaa tutustuttaa aikuisen työhön jo varhain, mutta työn takia lapsen aikaa ei saisi laiminlyödä.

Pelkästään tämän nojalla raportin neuvot voivat olla ”hol­hoa­vi­a” ja ”a­len­tu­vas­ti suh­tau­tu­vi­a”, kuten toimittaja Rantala siteeraa ivallista palautetta. Tai ne voivat olla ”yk­sin­ker­tai­ses­ti oi­keis­to­lai­si­a” sen yksinkertaisen johtopäätöksen nojalla, etteivät ne oikein puhuttele niitä ihmisiä, joiden oikeistopuolueet eivät edes oleta äänestävän itseään.

                      Toinen oikeistolainen piirre voisi liittyä sosiaalitutkimuksen käsitteisiin. Sosiaalitutkimuksessa mahdollisuudet saada arvostusta, muodostaa tukiverkostoja, päästä koulutukseen tai ylipäänsä ansaita elantoa ovat itsessään muuttujia ja monien ulkoisten tekijöiden armoilla, kun taas raportin ohjeiden mukainen toimeen ryhtyminen näyttää olevan jokaisessa yksittäisessä tilanteessa muista olosuhteista riippumatonta yksilön voluntarismia.

                      Kolmas oikeistolainen piirre voisi olla kehotus etsiä omat juuret omasta suvusta. Ajatus on hyvä, jos suvussa on korkeasti koulutettuja, sillä koulutus alkaa taas nyky-Suomessa olla periytyvä ominaisuus. Jos sen sijaan suvussa on työttömyyttä ja alkoholismia, juuriaan kannattaa etsiä vähän laajemmalta yhteiskunnasta.

Neljännen mahdollisesti oikeistolaisen piirteen nostaa esiin toimittaja Rantanen, tosin tahattomasti.

”Nii­nis­tön vih­ko­nen on saa­nut pyyh­kei­tä sii­tä, et­tei se ota kan­taa ra­ken­tei­siin eli se ei ker­ro po­lii­ti­koil­le, mi­tä pi­täi­si teh­dä syr­jäy­ty­mi­sen es­tä­mi­sek­si”, Rantanen kirjoittaa:

”Ta­lou­del­lis­ta vai­kut­ta­mis­ta opas si­vuaa vain muu­ta­mas­sa neu­vos­sa, ku­ten esi­mer­kik­si ra­han lah­joit­ta­mi­ses­sa va­paaeh­tois­jär­jes­töl­le. Krii­ti­kot ovat näh­neet taus­tal­la oi­keis­to­lai­suu­den pei­kon, jol­la ha­lu­taan hoi­taa yh­teis­kun­nan ki­pu­pis­teet mah­dol­li­sim­man hal­val­la. Nii­nis­tön työ­ryh­män ar­ki­neu­vo­jen il­mai­suu­den ei pi­täi­si kui­ten­kaan tul­la ke­nel­le­kään yl­lä­tyk­se­nä. Vaik­ka nuor­ten syr­jäy­ty­mi­sen eh­käi­se­mi­nen oli yk­si Nii­nis­tön vaa­li­lu­pauk­sis­ta, hän pai­not­ti useaan ker­taan, et­tei hän aio as­tua asias­sa po­lii­tik­ko­jen ton­til­le. Pre­si­den­tin val­ta ei ulo­tu si­sä­po­li­tiik­kaan.”

                      Rantaselle presidentin epäpoliittinen rooli on veräjä, joka päästää Niinistön pois hänen työryhmänsä poliittisen arvostelun kentältä. Rantasen kollegasta, joka on aiemmin arvioinut kokoomuksen julkista esiintymistä, se ehkä olisi kokoomuslaista politiikkaa tyypillisimmillään.

Hallitus ei niinkään hallitse kuin lähinnä hallinnoi, kirjoitti Helsingin Sanomien politiikantoimittaja Marko Junkkari (”Suomi siirtyy porvarivaltaan”, HS 26.2.2012), kun Niinistö astui valtaan pääministeri Jyrki Kataisen rinnalle:

”Tähän hallinnointikykyyn tiivistyy eräällä tavalla kokoomuksen menestys. Puheenjohtaja Katainen perustelee harvoin päätöksiään ideologisesti. Hän ei julista, mikä on oikein ja väärin, vaan korostaa sen sijaan vastuunkantoa sekä päätösten järkevyyttä ja välttämättömyyttä.”

Tai ihan tavallisia asioita, jotka eivät ole politiikkaa vaikka (Rantasen mukaan) niiden arvosteleminen olisikin. Junkkarin artikkeli jatkuu historiantutkija Mikko Majanderin mielipiteellä, jonka mukaan ilmiö ei ole uusi:

”Se yhdistyy ajatukseen, että porvarillisuus ei ole politiikkaa. Porvarillisuus on pikemminkin yhteiskunnan olemassa oleva valtarakenne. Olotila, johon ei tarvitse hakea ideologista perustelua.”

No, Majander tietysti työskentelee Kalevi Sorsa –säätiössä, joten Rantanen voi kuitata hänet politikoivaksi henkilöksi, vaikkapa keskustelusta puuttuneeksi vanhemmaksi vasemmistolaiseksi. Mutta kysymys silti kuuluu:

                      Jos Niinistön työryhmän arvostelusta närkästyneet tahot, muiden muassa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ja radiopsykologi-poliitikko Pekka Sauri, ovat lukeneet raportin tuntematta myötähäpeää sen tekijöitä kohtaan, ovatko he lukeneet sen tuntematta itsensä edes hieman petetyksi? Eikö meille luvattu ”syrjäytymistä ehkäisevää” työtä, vaikka työryhmä puhuu ”arjen helpottamisesta”?

                      Näin varovaisella ilmaisulla raportti ei pyri edes EU:n tavoiteohjelman rinnalle, saati sitten sen tilalle, kuten Matti Apusen ideologisesta paatoksesta olisi voinut päätellä. Lähinnä se jää ”setämäisesti lässyttäväksi” (Rantanen) kuvitelmaksi maailmasta, jossa EU:n ohjelmia ei lainkaan tarvita.

                      Jos te ette ole raporttia lukeneet, tässä vielä sen tyhjentävä tiivistelmä. Alussa työryhmän havaitsema ilmiö, sulkeissa nimetty ratkaisu:

Vapaaehtoistyö (tarvitsee vapaaehtoisia), oma päätösvalta täysi-ikäisenä (anna yrittää ja erehtyä), manipuloidut mainoskuvat (noudata median ikärajoja), koti (noudata kotiintuloaikoja), hanskat (ei heitetä tiskiin kun riitoja syntyy), alkoholi (älä tarjoa lapselle, hae apua omaan ongelmaasi), kuuntelu (tärkeää varsinkin pulmatilanteissa), oma esimerkki (mieluummin positiivinen), työ (sitä voi toisinaan vähentää yhdessäolon hyväksi), pulla (hyvää), unelma (mieluummin lapsen oma kuin aikuisen), murrosikä (kärsivällisyyttä), peruskoulu (käytävä tunnollisesti), tavat (mielellään hyvät), raha (pienempi viikkoraha on kasvattavampi), juurettomuuden tunne (yhteisön muodostaa oma perhe ja suku), siisteys (tylsää mutta tärkeää), työ (kiinnostaa lapsia), turvallisuus (rakentuu lähiympäristön varaan), ystävät (hyviä tai pahoja), puheet (siivoja), häiriköinti (huomiontavoittelua), nukkuminen (noudata nukkumaanmenoaikoja), apu lapselle (aikuisen ja viranomaisen tehtävä), myötäeläminen (”hali, pusi, silitys, rapsutus”), seksi (oikeat asiat oikeaan aikaan), turhautuminen ja lohduttomuus (lisää liikuntaa), apu aikuiselle (anna ja pyydä), pelikone ja televisio (hyviä ja huonoja puolia), harrastukset (harrastuspohjalta), vatsakipu ja unettomuus lapsella (vähemmän suorituspaineita), kirjallisuus (vain hyviä puolia), lyöminen (ehdottomasti ei), vatsakipu ja unettomuus aikuisella (pakko jaksaa), työ (lasten lisäksi kiinnostaa myös nuoria), vapaaehtoistyö (tarvitsee rahaa).

Aikamme ajattelijoita: Solidaarisuus Jakomäessä ja Bulevardilla

Ylen uutisten mukaan nuoret ja nuorisotyöntekijät arvostelevat presidentti Sauli Niinistön asettaman syrjäytymistä ehkäisevän komitean ohjeita elitistisiksi ja holhoaviksi.

                      Matti Apusella on päivän lehdessä parempaa tietoa. Hänen mukaansa komiteaa arvostelevat vain ”vihreät”, ja hekin ”naama punaisena”, joten normaaleista inhon kohteista myös vasemmisto tulee huomioitua. Edes mielikuvan tasolla.

                      Kampanja käynnistyi perjantaina Jakomäen koululta, ja näyttää nyt pysähtyvän Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulle, sillä Apusen puolustuspuheenvuoron jälkeen tuskin mikään voi enää palauttaa sen uskottavuutta.

                      Sinänsä järkevästi Apunen kirjoittaa, sillä Apunen haluaa aina kirjoittaa sinänsä järkevästi, että kampanjakir­ja­nen Ihan tavallisia asioita no­jaa pe­riaat­tee­seen, jo­ta kut­su­taan jo­kai­sen vas­tuuk­si:

”Se on tie­tys­ti han­ka­la pe­riaa­te, kos­ka jo­kai­sen on an­nos­tel­ta­va si­tä it­se­näi­ses­ti. Si­tä ei jael­la vi­ras­ton luu­kul­la. Jo­kai­sen vas­tuu on eri asia kuin asian sy­sää­mi­nen nuo­ren omal­le vas­tuul­le. Se tar­koit­taa kaik­kien lä­hel­lä ole­vien vas­tuu­ta.”

                      Sinänsä järkevästi Apunen myös jatkaa: ”Vaa­ras­sa ole­va nuo­ri kai­paa ni­men­omaan si­tä, mi­tä työ­ryh­mä eh­dot­taa. Ai­kaa, huo­mio­ta, ra­jo­ja, luon­te­via pu­he­vä­le­jä.” Seuraava lause ei enää ole varsinaisesti järkevä, se on pelkkää retoriikkaa, mutta kyynisyydestä varoittaminen on usein paikallaan: ”Työ­ryh­män ko­ros­ta­ma yh­tei­söl­li­syys on ar­vos­te­li­joi­den mie­les­tä hal­pa fraa­si, jol­la väis­te­tään to­del­li­nen vas­tuu.”

                      Vahinko, jolla tarkoitan Niinistön kampanjalle tehtyä vahinkoa enkä jotakin Apusen vahingossa tekemää erehdystä, syntyy vasta kun Apunen löytää kampanjakirjasesta oman elämänkokemukseensa istuvan esimerkin:

                      Olen ol­lut ha­vait­se­vi­na­ni, et­tä huip­pu­op­pi­nei­ta kas­va­tus­teo­ree­tik­ko­ja kor­pea­vat työ­ryh­män yk­sin­ker­tai­sim­mat oh­jeet, ku­ten tä­mä: ”Voit­te tut­kia lin­tu-, kas­vi- tai kart­ta­kir­jaa ja ih­me­tel­lä yh­des­sä ha­vain­to­ja.”

Ylä­as­te­ikäi­nen tyt­tä­re­ni ke­rä­si tois­sa ke­sä­nä kou­lu­kas­vio­ta. Meil­lä on har­voin ol­lut niin mu­ka­vaa kuin va­na­moa ja sian­kär­sä­möä jäl­jit­täes­säm­me. Se an­toi syyn ol­la yh­des­sä, il­man köm­pe­löä Isien ja Äi­tien Ky­se­ly­tun­tia tyy­liin ”mi­täs te siel­lä nuo­ri­sos­sa ny­kyi­sin puu­hai­let­te”. Mei­tä yh­dis­ti sa­man­lai­nen kas­vi­tie­teel­li­nen tie­tä­mät­tö­myys.

Aluksi kampanjakirjasen ohjeissa pisti silmään, että ne ovat ikään kuin yleisiä kasvatusohjeita tavallisille perheille, joissa yhteistä aikaa ja sen mukana vanhempien auktoriteettia, jolla he voisivat johtaa yhteistä elämää, ei kovin paljon enää ole. Arjessa se joudutaan neuvottelemaan tai ottamaan koulutyöltä, kavereilta ja markkinoilta, joiden ohjenuorassa lapsi viettää suurimman osan ajastaan. Vasta nyt, Apusen kolumnin jälkeen, olen minäkin ollut havaitsevinani, että kampanjakirjan ohjeet toimivat kenties parhaiten, jos perhe on perhe, jonka isä on professorin poika. Ja jossa isä ensin toimii suuren mediayrityksen johtotehtävissä ja sitten elinkeinoelämän rahoittaman järjestön johtajana.

Kysyttäessä Apunen ehkä epäröisi sanoa, ettei hänellä tai omalla lapsella ole ollut kultalusikkaa suussa. Muutaman sammakon hän voisi myöntää. Kysyttäessä Apunen tuskin vastaisi, että pitää perhettään ihan tavallisena perheenä, jossa lapset ovat keskimäärin yhtä suuressa vaarassa syrjäytyä kuin muidenkin perheiden lapset. Mutta olennaista kai on, ettei Apunen kysynyt sitä itseltään, jolloin vihreille – eikä siis nuorille ja nuorisotyöntekijöille – ivaileva kolumni olisi voinut jäädä tekemättä.

Aivan sama ongelma oli presidentti Niinistön asettamalla komitealla. Jos sekin olisi kysynyt, kirjanen olisi voinut jäädä tekemättä. Mutta kun tuo rahoitus oli jo valmiina.

                      En sinänsä yritä olla eri mieltä Apusen kanssa porvarillisten hyveiden ylivertaisuudesta verrattuna muunlaisiin moraalin perusteisiin. Buddenbrookit ei tosin anna niistä ehdottoman ylevää kuvaa, eikä liioin Säädyllinen murhenäytelmä, mutta se on fiktiota se.

Olen päinvastoin ensimmäisenä valmis myöntämään, että sosiaalisia ongelmia esiintyy eniten alemmissa yhteiskuntaluokissa. Jos porvari sen jälkeen myöntää, että yhteiskuntaluokkia on (Holkerin presidenttikampanjasta Niinistölle periytynyt ajatus, jonka mukaan ”kaikki suomalaiset ovat keskiluokkaa”, kuulostaa hieman samalta kuin sanoisi, että kaikki suomalaiset ovat keskimäärin yhtä pitkiä).

Ensimmäisenä myönnän myös, että Apusen korostama vastuu ”lähellä olevasta” toimii paremmin ylemmissä yhteiskuntakerroksissa kuin alemmissa. Siitä on julkisuudessa ollut lukuisia esimerkkejä. Katsokaa esimerkiksi päivän lehden kotimaan uutiset, sivu A4: ”Asuntokaupan lahjusepäily kaatui” ja ”Erikoisbonukset huolestuttivat Finnairin johtoa.” Ja vielä lisää sivulta A6: ”Kokoomuksen johto kuuntelee yrityksiä” ja ”Valtion yritystuet vuodesta toiseen samoille firmoille”.

Kaikki ne kertovat, että porvari osallistuu lähimmäisen ongelmien pohdintaan ja ratkaisuun, vaikka side olisikin jokin muu ja etäisempi kuin perheside. Ja että toisinaan ongelmien ratkaisua ”jaetaan viraston luukulla”, kuten Apunen väheksyvästi kirjoittaa sosiaalitoimeen tukeutuvasta syrjäytymisen ehkäisystä. Mutta toisinaan ratkaisut ovat huomattavasti luovempia.

Nyt presidentin komitean tai Matti Apusen pitäisi enää antaa jokin konkreettisempi ehdotus, miten solidaarisuutta saataisiin levitettyä Bulevardilta Jakomäkeen.

Haaste on kieltämättä hankala, sillä Finnairin johtajan ja jakomäkeläisen ongelmanuoren ero on suuri, mutta ei välttämättä oikealla tavalla merkitsevä. Mika Vehviläiseltä saattoi yhteiskunnallisen aseman vuoksi unohtua, että hän on yhteisön vastuullinen jäsen ja muille tilivelvollinen. Ja ongelmanuorelta saattoi yhteiskunnallisen tilanteen vuoksi unohtua, että hänkin on. Sitähän syrjäytyminen tarkoittaa - ei vain olosuhdetta, jossa jää jostakin paitsi, vaan tunnetta, ettei kuulu johonkin.

Lopuksi kuitenkin muistettakoon, että muutkin kuin perinteiset porvarit voivat puuttua ongelmiin holhoavilla huomautuksilla. Käy se myös ”työmieheksi” ilmoittautuneelta entiseltä demarilta ja nykyiseltä populistipuolueen piiskurilta. Otsikko on päivän Etelä-Suomen Sanomista: ”Perussuomalaisten Putkonen kehottaa sulkemaan korkin kun Facebook aukeaa.”

PS

Matti. Kirjoitan tämän kommentin, ja aikaisemmat kolumneistasi tekemäni kommentit, koska välitän.

Minä välitän siitä, että muutat nimeltä mainitsemiesi lähteiden sisältöä, jotta ne sopisivat paremmin ennakkokäsityksiisi. Välitän siitäkin, että et osaa tai halua erottaa ”helppoa retoriikkaa” ja järkevää yhteiskunnallista keskustelua toisistaan puheen sisällön vaan ainoastaan puhujan perusteella.

Matti. Kuinka monta kertaa olet määritellyt vasemmistolaiseksi tai muutoin halveksittavaksi taipumuksen, jossa vastuun kantamisen sijaan puhutaan järjestelmän virheestä? Ehkä ongelma on siinä, ettei ”vastuu” ole enää pääministeri Kataisen jäljiltä suomen kielen sana vaan kokoomuksen logo. Tai ehkä vastuu on yksinkertaisesti sinun, Matti, kun sinä kirjoitat kolumnissasi:

Em­me us­kal­la tart­tua mui­den on­gel­miin, kos­ka tie­däm­me, et­tä ka­joa­mi­nen ei vält­tä­mät­tä tuo­ta rat­kai­sua al­ku­pe­räi­seen pul­maan mut­ta syn­nyt­tää var­mas­ti uu­den: syy­tök­sen yk­si­tyi­syy­den louk­kauk­ses­ta. Tie­to­suo­jas­ta on tul­lut pe­riaa­te, jol­la on liian usein etua­jo-oi­keus. Vi­ran­omai­set ei­vät saa vaih­taa tie­to­ja, ja yk­sit­täi­set kan­sa­lai­set pel­kää­vät pu­hua toi­sis­taan ni­mel­lä.

Kun puhut ”viranomaisista”, olisi ollut rehtiä sanoa, että puhut iltapäivälehden haastattelemasta lääkäristä, joka ei oman kertomansa mukaan voi kertoa lapsen pahoinpitelyepäilystä poliisille, vaan hänen on kerrottava se lastensuojelulle.

Nykykäytännössä siis lääkäri on velvollinen kertomaan lastensuojeluviranomaiselle, jos näkee syytä, ja lastensuojeluviranomainen on velvollinen kertomaan poliisille, jos näkee syytä. Kuinka suuri järjestelmän virhe korjaantuu, jos tehdään aivan sama toisin päin, ja lääkäri on velvollinen kertomaan poliisille, joka on velvollinen kertomaan lastensuojeluviranomaiselle, jonka kuitenkin on oltava koko selvityksen ajan osallinen lapsen edustajana?

Systeemin nimeäminen maailmassa olevan virheen lähteeksi kertoo avuttomuuden tunteesta. Myös silloin, kun systeemiselitykseen tarttuu porvari.

Matti. En aivan ymmärrä miten porvari voi käyttää ”holhousyhteiskuntaa” kirosanana, ja sen jälkeen valittaa miten liian hyvä yksityisyyden suoja estää kansalaisten tarkemman holhouksen ja valvonnan? Tai tietysti ymmärrän, koska sinä olet sen minulle kertonut: ”Poliittinen demagogia on juuri nyt helppoa ja halpaa” (HS 13.3.2012).

Sitä paitsi. Sosiaali- ja terveystoimen asiakkaiksi valikoituneiden tiedot kulkevat jo nyt viranomaisten välillä varsin sujuvasti, enkä tiedä miten paljon yksityisyydensuojassa on tältä osin enää avattavaa.

Se tarkoittaa, että Jakomäen ongelmanuoren koko historiaa avautuu, kun yksi virkamies paina nappia. Kovempia suojamuureja löytyy silloin, kun veronmaksajan etua tai yhteistä moraalia joudutaan valvomaan liike-elämän tai valtion liike-elämään kytkevien verorahoitteisten säätiöiden ja suorien valtionapujen piirissä. Silloin tarvitaan kokonaisia harmaan talouden tutkimusosastoja ja maan suurimpien medioiden tutkivaa journalismia.

Kommentti: ”Jäljen äänen” kriitikko-sarja

Penjami Lehdon suuri kriitikkosarja on saanut jatkoa (“suuri” viittaa hankkeen suunniteltuun laajuuteen, ei kriitikoiden henkisiin mittoihin). Ja näin perjantaina sitä ehtii hyvin kommentoida.

Kirjallisuusarvosteluita ja -blogeja lukee niin pieni joukko, että kaikki tuntevat toisensa vähintään homeeriselta epiteetiltä. Minun on nähtävästi ”kielteinen” kriitikko.

                      Toisinaan epiteetti määrää luentaa niin vahvasti, että Kyösti Salovaara arveli blogimerkintäni selkeyttä ja seikkaperäisyyttä viranomaistyylin parodiaksi, ja epäili siksi minun sortuneen älylliseen ilkeilyyn. Oikeasti yritin olla selkeä ja seikkaperäinen.

                      Sama arvelu sumensi Antti Nylenin arvostelukyvyn, kun hän kirjoitti Helsingiin Sanomiin esseekokoelmasta Turmio ja perikato (2009). Mainitsen esimerkin siksi, että Antti itse palasi asiaan tuoreessa blogimerkinnässä.

Kirjan nimiölehdellä, jossa omistuskirjoitukset ja kiitokset yleensä ovat, kerroin miten ystäväni Tapani Maskula on ollut minun kriitikkokouluni.

Päästessäni Uuden Suomen elokuvakriitikoksi vuonna 1988 halusin kirjoittaa elokuvasta kuten Maskula Turun Sanomissa: ytimekkäästi, yhteiskuntaan ja taiteenhistoriaan sitoen, tunnistettavalla lauseella ja johdonmukaisuudella. En usko, että ylsin siihen.

                      Kukaan ei ole kertonut minulle, että he ovat halunneet kirjoittaa kirjallisuudesta niin kuin minä. Mutta luotettava kolmas taho väitti, että Antti Nylen on halunnut. Antti itse sanoo saman pidättyvämmin, ironian takaportti avoimena:

                      ”Minulle Wilhelmsson on kuitenkin (tahattomasti ja ilman omaa syytään) opettanut, että tunteen- ja mielipiteenilmaisussa pitää yrittää olla selvä ja suora.”

                      Ei Hesarin arvio silti mikään isänmurha ole, vaan jokseenkin myönteisintä mitä Antti osaa kirjoittaa lihaa syövistä pakanoista. Tosin sanaa ”asiantunteva” käytetään sekä kirjaimellisesti (huolellinen, luotettava) että ironisesti (luulee itsestään liikoja), mutta ”ärsyttävän” merkitys on suunnilleen sama kuin Penjami Lehdon blogissa (Antista sitä olisi voinut olla enemmänkin, ”asiantuntevan” kustannuksella).

                      Kielteisimmät arviot saa Maskula, joka siis mainitaan vain nimiölehden kiitoksissa, ja kirjailija Pirjo Hassinen, jota ei kirjassa mainita lainkaan. Hassisen tuotannon Antin arvostelu yhdistää sanapariin ”tylsä vitsi”. Maskulasta Antti kirjoittaa seuraavaa:

”Maskula on niin huono kriitikko, että muiden on joko helppoa tai moraalisesti välttämätöntä olla parempia.”

Onneksi en kiittänyt nimiölehdellä äitiäni, kuten esikoiskirjoissa usein on tapana, sillä en haluaisi tietää mitä Antti ajattelee äidistäni. Sen sijaan halusin Helsingin kirjamessuilla tietää, mihin Antin ajatus ystävästäni perustuu.

Tuoreen blogimerkinnän mukaan Antti muistaa tapauksesta vain tämän:

”Yleisesti ottaen nettikeskustelujen jälkeen turhimpia ovat kirjamessukeskustelut, joissa on edellisiin nähden se etu, etteivät ne tallennu muualle kuin läsnäolijoiden muistiin, joka on lajillamme pettävä. Kerran Putte Wilhelmsson kysyi minulta kirjamessukeskustelussa, olenko idiootti. En nimittäin ollut ymmärtänyt oikein eräitä hänen kirjoittamiaan virkkeitä. Hänelle ei ehkä tullut mieleen seikka, joka minulle oli niin selvä, etten muistaakseni edes ottanut asiaa esille: vikaahan voisi olla paitsi minun älyssäni, myös hänen lauseissaan. Todennäköisimmin vikaa olikin molemmissa.”

Minä muistan tämän:

Esitin kysymyksen muodossa vaihtoehdot, joita en uskonut olevan kahta enempää. Joko Antti kykenee valottamaan letkauksen perusteena olevaan kotimaisen elokuvakritiikin tuntemustaan laajemmin sekä havainnollistamaan ystäväni huonoutta riittävin esimerkein. Tai hän on idiootti.

Silloin Antti valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon, ja vastasi kysymykseeni seuraavasti: ”Mitä mieltä olette broilerituotannosta.” Uusi vastaus Antin blogissa ei enää ole yhtä autistinen.

Kun tapaus oli tuore, oli siitä raivoissani. Viimeksi tavatessa se ei enää tuntunut kertauksen arvoiselta, joten rupattelimme niitä näitä. Silti olen ilahtunut, että Antti nyt mainitsee blogissaan olevansa pahoillaan, vaikka erehdyksen omistamisen sijaan selittää sitä jo liikaakin.

Keskinäiseen kaunailuun ei siis ole aihetta, mutta oikeus piikittelyyn ei puoliinnu koskaan.

”Turha” ei ole Antilta tavaton tapa aloittaa blogimerkintä, toisinaan maailma omien välittömien intressien ympärillä on myös jotenkin ikävystyttävä tai tyhmä. Näin suhtautuessaan Antti näyttää varmasti ”kielteiseltä”, kuten minäkin ilmeisesti näytän, mutta kriittiseltä hän ei näytä siinä mielessä kuin minä kritiikin ymmärrän. Blogimerkintä kirjamessuista jatkuu:

”En muista, mitä vastasin. Ehken mitään. Se oli hyvin turha kirjamessukeskustelu, kuten eräs yleisössä ollut viisas kirjailijatuttuni keskustelun jälkeen minulle kertoi melkein nuhdellen. Itse kysymys kuitenkin oli täysin relevantti. Varmaan olen idiootti, aina välillä. Kukapa ei olisi.”

Niin, ”kukapa ei olisi”?

Antin itselleen armollinen muistikuva siirtää huomion pois hänestä ja kaikkiin muihin. Miten paavillista. Uudessa kommentissa minun happamaan palautteeseeni Antti ei hyväksi vastauksen luonnehdinnaksi ”pseudoskristillistä”. Mutta, jatkaakseni Antin suurpiirteisyyttä, eikö kaikki kristillisyys ole? Jumalan poissa ollessa kristityiksi ilmoittautuneet esittävät käsikirjoittamaansa näytelmää, ja vaativat, että me muut emme kohtelisi heitä ihmisinä vaan näytelmän roolihahmoina. Tai roolihahmoina näytelmässä nimeltä kirjallisuuskritiikki, jossa juontajan roolissa kirjamessuille tuleva Antti ei enää ole henkilökohtaisesti vastuussa siitä, mitä sanoi sanomalehdessä kriitikon roolissa.

Pidän tapausta yhtenä ja vain yhtenä esimerkkinä taktisesta moraalisesta tyhjiöstä, joka toisinaan leimaa sekä Antin essee-kirjallisuutta että muuta julkista esiintymistä: jos muu maailma ympärillä on paha (lihansyönti) tai turha (kirjamessukeskustelut), miksi hän olisi sille selityksen velkaa?
                                   Jos Antin epäonnisimmat yritykset esiintyä armottomana kriitiikona ovat jotenkin minun vaikutustani, olen siitä pahoillani. Jos Antin tapa nähdä ajatukset ympärillään hänen omaa ajatusmaailmansa alhaisempina, ja tästä seuraava tapa käyttää sanaa "moraali" asiayhteyteen sopimattomalla tavalla, ikään kuin se automaattisesti olisi osoitus kirjoittajan kohotetusta perspektiivista, olen siitä hyvin pahoillani.                                                      Sivulliseen ystävään kohdistettu yksittäinen, näsäviisas lause on myös esimerkki arvostelusta, jota en selvästikään kestä enkä voi sietää. Mutta onko se esimerkki paljon puhutusta ilmiöstä, jonka mukaan kriitikko on aina herkkänahkainen eikä kestä kritiikin kritiikkiä?

                      Älkää pakottako minua esittämään ”oletko idiootti” –kysymystä uudelleen, vaan ajatelkaa itse.  Uskotteko oikeasti, että kriitikko, joka vastaa häntä ärsyttäneeseen palautteeseen, vastaa siksi, ettei hän ”kestä” ärsyyntymistä? Uskotte oikeasti, että kriitikoista esimerkiksi minä luen Coetzeen romaaneja, katson Hanekenin elokuvia tai kuuntelen Schnittken jousikvartettoja, koska haluan aina takapuoleni alle höyhentyynyn ja korvaani kuiskuttelua, jossa imarrellaan porvarillista elämäntapaani?

                      Jotkut tietysti haluavat, ja yleensä ne samat ihmiset, jotka kutsuvat sählyä ”salibandyksi”, strippausta ”burleskiksi” ja luulevat pohjoismaisia dekkareita ”yhteiskuntakriittisiksi”. Ja samoille ihmisille tämä viimeinen lause on taas todiste kriitikon ”kielteisyydestä”, koska se loukkaa lukijoita. ”Lukijoita”?

No, julkisesta keskustelusta päätellen lukijoiden herkkänahkaisuudelle vetää vertoja vain sotaveteraanien herkkänahkaisuus, joten satunnaisia loukkauksia ei normaalissa keskustelussa voi mitenkään välttää. Siksi on parempi palata alkuun, kriitikon epiteettiin.

Toisinaan epiteetti määrää luentaa. Toisinaan se tarjoaa kätevän teeman, ”ilmiön”, kuten journalismissa on tapana sanoa.

Ei Lehdonkaan blogimerkintä käsittele suhdettani fantisointiin kotimaisessa kirjallisuudessa tai muihin poikkeamiin perinteisen modernismin todellisuuskäsityksestä. Se käsittelee kielteistä kritiikkiä. Siksi esimerkki on Vainonen. Jos esimerkki olisi ollut Hesarin arvostelu Hotakaisen Sydänkohtauksista (1999), tai eriskummallisuuden elementeistä Sirolan tai Skiftesvikin kirjoissa, tulkintaa ”maustani” pitäisi säätää jonkin verran (ei kuitenkaan ylikansallisen fantasia-genren osalta).

Listaa voisi jatkaa, ja käännöskirjallisuuden osalta hyvinkin pitkään, mutta mennään seuraavaan kysymykseen: jos ”kielteinen” kriitikko on Lehdon valitsema teema, onko sille silti olemassa tilastollista perustaa?

Voi ollakin, kahdesta syystä. Kumpikaan ei liity kriitikon makuun, linjanvalintaan tai luonteenpiirteisiin, vaan päätoimisen kriitikon toimeentuloon ja sivutoimisen kriitikon epäjärjestelmällisyyteen.

Päätoimisena kriitikkona olen ottanut vastaan kaikki tehtävät, joita suinkin tarjotaan. Eikä kaikki ole hyvää, kuten kaikki varmasti tietävät. Sivutoimisena kriitikkona (nykypalkkioilla kukaan kriitikko ei ole "päätoiminen") en ole vieläkään lähettänyt Parnassoon syksyn toivelistaa, joten jos sieltä jotakin annetaan, niin tuskin parasta päältä.